Kettu kadokissa

Tänään oli mäykky-yhdistyksen järkkäämät luolatreenit, joten ihan pakkohan sinne oli sitten lähteä Amalian kanssa! Tosin paikalla huomattiin, että mukana oli joukko terriereitä, mutta samapa tuo, kun kerrankin pääsi "valmiiseen pöytään". Kerrankin olin omasta mielestäni ajoissa, jopa viittä vaille, mutta silti olin toiseksi viimeisenä paikalla, joten siinäpä sitten taas odoteltiin. Enpä ollut tajunnutkaan, miten nopeasti tulee muuten viileä nykyisin illalla ja taputin itseäni olalle, kun olin jättänyt takin kotiin. Siinä vuoroa odotellessa yritettiin Martan kanssa etsiä viimeisiä aurinkoisia paikkoja ja lopulta päästiin hommiin!

Jännitin, jääkö koira taas pyörimään kaksoispesään, ja ennen kaikkea, miten se ylipäätään toimisi viimekertaisen treenin jälkeen, kun oli ottanut kosketukset ketusta. Näiden suhteen pelko oli turha. Koira sinkosi taas tuttuun tapaansa ahdingon läpi ja meni suoraan hakupesälle haukkumaan, mutta sen jälkeen tapahtui jotain uutta...se kadotti ketun! Ja joka kerta! Aina aiemmin Amalia on osannut mennä suoraan Ketun perään oikealle pesälle haukkumaan, mutta nyt se oli aina juuri siellä päinvastaisessa pesässä, missä piti. Kolme kertaa kokeiltiin ja vuoroteltiin ketun paikkoja, niin aina se haki ketun sieltä, missä se oli edellisen kerran ollut. En tiedä, vaikuttiko se, että oltiin melkein viimeisiä ja kettu oli kulkenut vähän ajan sisään monta kertaa eri suuntiin. Mutta onhan se aiemminkin ollut viimeisenä ilman ongelmia. Mistähän nyt taas tuulee... No mutta kuitenkin ketun löydyttyä koira haukkui innolla, eikä ollut juuri merkkejä arastelusta. Treenien pitäjä kyllä sanoi, että koira olisi valmis kokeeseen, mutta jotenkin emäntää ei tuo harhailu vakuuttanut... Ehkä me kuitenkin vielä muutamat treenit vedetään, kun tuskin kokeessa on suotavaa etsiä kettua puolet koeajasta...

Reipas pieni potilas

Maanantaina Neppikseltä viimein päästiin leikkaamaan löytynyt nisäkasvain ja samalla koira steriloitiin uusiutumisen välttämiseksi, koska jokainen juoksu stimuloi kasvua, joten halusin minimoida riskin. Eläinlääkärin pihassa Neppis jo arvasi minne ollaan menossa. Vastahakoisesti, mutta kuitenkin omin jaloin, koiruus kipitti perässä. Käytiin odotellessa vaa'alla (huimat tasan neljä kiloa) ja samalla meidän kätevä emäntä pisti ruokahyllyt uuteen järjestykseen. Päästiin hetken päästä peremmälle vastaanottohuoneeseen ja Neppikselle laitettiin rauhoitusaine. Minä muuten vihaan eniten sitä tunnetta, kun koira valahtaa tajuttomaksi ja koko ajan seuraat rintakehää hengittääkö se vielä vai ei. Amalia kun on erittäin herkkä rauhoitusaineelle, niin aina on pieni pelko takaraivossa, että jos jotain tapahtuu. Neppis on kerran aimmin jouduttu rauhoittamaan, kun kulmahampaat eivät vapaaehtoisesti irronneet nuorena ja silloin kaikki meni hyvin, mutta kuitenkin ahdisti. Siinä pieni nukahti syliin, vaikka hieman hankala oli yrittää olla rauhallinen koira sylissä, kun samalla yritin pitää meidän 1 vee emäntää suht' aloillaan (menee muuten seuraavan kerran ukin ja mummin luo hoitoon...). Neppiksen nukahdettua katsottiin vielä kasvain kimpassa eläinlääkärin kanssa ja koiruus siirtyi leikattavaksi.

Parin tunnin päästä menin hakemaan Neppistä. Boksissa oli pieni käärö tolkun tuolla puolen, joka hieman jaksoi nostaa päätään ääneni kuullessaan, mutta valahti sitten takaisin unille. Kannoin käärön autoon ja lähdettiin kotiin toipumaan. Nostin boksin suoraan meidän makkariin, joka olisi Neppikselle jo valmiiksi Amalian jäljiltä rajattuna toipumistilaksi. Koira nukkui illan. Välillä vaan pää nousi, kun kävin silittelemässä, mutta sitten vaivuttiin taas uneen. Myöhemmin illalla muiden koirien syötyä menin tarjoamaan Neppikselle ruokaa, joka ei kelvannut, kuten eläinlääkäri sanoikin, ettei välttämättä heti maistu. Käytin koiran pihalla ja tarjosin ruokaa kädestä uudestaan ja pienin haukuin alkoi ruoka hävitä. Raikas syystuuli oli nähtävästi piristänyt sen verran, että oli nyt tarpeeksi hereillä syödäkseen. Jännitin hieman, miten kipeä koira olisi, että miten yö sujuisi, mutta yllätykseksi kaikki sujui aivan rauhassa, koko yönä ei kuulunut inahdustakaan.

Väsynyt potilas

 Seuraavana aamuna koira oli yllättävän pirteä. Se nousi samantien kuin minäkin ja ulos kannettuani nuuskutteli pihaa ja käveleksi ympäriinsä, normaalia verkkaisemmin kuitenkin. Nakkasin sille kuitenkin ensimmäisenä kipulääkkeen kitusiin, kun luulen, ettei olotila paras mahdollinen ollut, vaikka pirteänä olikin. Päivän mittaan Neppis aktivoitui yksiössään. Se alkoi valittaa. Se ei valittanut kipua, vaan sitä, että hänet oli niin julmasti yksin jätetty huoneeseen portin taakse. Illemmalla päästin Neppiksen hengailemaan muun porukan kanssa seuraten, miten varsinkin Kerttu-riiviö käyttäytyisi, mutta sekin nähtävästi tajusi Neppiksen olevan kipeä ja käyttäytyi yllättävän rauhallisesti. Meni rauhassa haistelemaan, eikä osoittanut merkkiäkään normaalista riekkumisesta. Tästä rohkaistuneena päästin Neppiksen muun lauman kanssa hengailemaan, kun vain itse olimme paikalla, mutta yöksi Neppis pääsi takaisin yksiöön meidän kanssa. Neppikselle puettiin leikkauksen jälkeen "verkkopuku", ettei kauluria tarvittaisi. Tämä olikin ihan näppärä siihen asti, kunnes koira alkoi hieman enemmän liikkumaan ja illalla Neppis pelastettiin ensimmäisen kerran verkkopussista, kun takakäpälät olivat luiskahtaneet verkkoputkeen.

Pieni verkkokäärme

Tänään koira on ollut todella pirteä, ei nyt ihan normaali itsensä, mutta ei kuitenkaan paljoa vaisumpi. Liikkeen liisäntymisestä kertonee, että koira piti pelastaa verkkopussista kolme kertaa. Oli pakko alkaa miettiä vaihtoehtoisia ratkaisuja. Olen aiemmin kuullut useammalta ihmiseltä, että he ovat laittaneet koiralle leikkauksen jälkeen vauvan bodyn. Onneksi olen tämmöinen hamsteri, että kaikki pitää säilyttää jos vaikka tarvetta vielä olisi, mutta enpä arvannut että pieneksi jääneet vauvanvaatteet pitäisi kaivaa esille näin pian. Kaivoin Neppikselle vanhan bodyn, jonka tuunasin sopivaksi. Neppis muuten käyttää kokoa 68 tai 74. Koiran ilme "kiitti rutkasti..." kertoi kaiken. Pienen totuttelun jälkeen pystyi jo bodyn kanssa elämään. Olin sitten kuitenkin onnistunut valitsemaan sen hölmönmallisen bodyn, jossa ei ole kaula-aukossa neppareita, joten pieni käärme onnistui luikertelemaan siitä pihalle. Ja toisenkin kerran. Ja kolmannen, jonka jälkeen viritin verkkopuvun takaisin niskaan toivoen, että selvitään ensi yöstä ilman, että koira on taas verkkopussissa ja katsotaan aamulla taas uusia patentteja.

Onks ihan pakko...?

No jee jee...

Kaikenkaikkiaan pitää sanoa, että olen todella, todella, todella yllättynyt miten hyvin koira on voinut leikkauksen jälkeen! Minä odotin uikutusta, vaikerrusta ja unettomia öitä, mutta ei. Tämä on mennyt kuin unelma, kerrankin joku menee kuten Strömsössä *koputtaa puuta*. Tätä tahtia kun toivutaan, niin Neppis on taas pian entisellään!

Ehkä aavistus liikaa riistaviettiä

Perjantain jälkitreenien jälkeen minä suorastaan toivoin, että toivottavasti me ei tulla saamaan sitä paikkaa mejä-kokeeseen. Hilman viimeaikaisten hiiren(?)metsästysten jälkeen tein nyt todella lyhyen jäljen ja annoin olla metsässä lyhyemmän aikaa toivoen, että se keskittyisi enemmän tuoreeseen hajuun ja innostuisi enemmän, kun pääsee nopeasti kaadolle. Ja ketut.

Nyt viime kerroista eroten menimme illalla jäljestämään ja nähtävästi koko metsän elukat olivat lähteneet liikkeelle illan hämärtyessä. Koira lensi ympäriinsä hullun kiilto silmissä. Se malttoi palata jäljelle parin metrin ajaksi, kunnes taas lennettiin muiden hajujen perässä tukka takana elämä edessä. Yleensä pystyn luottamaan, että Hilma kulkee tarkasti ja pystyn keräämään jälkimerkit, mutta nyt kyllä mentiin semmoisia reittejä, että hämärtyneessä illassa jäi varmaan puolet merkeistä metsään, kun niitä ei meinannut enää erottaa. Olin vielä idioottina vetänyt pätkän jälkeä melko jyrkkään nousuun, jota kumutessa ylös olin ihan varma, että jos ei sateen liukastamasta rinteestä tulla niskoilleen alas, niin vähintään on nilkka solmussa. Mutta kuitenkin, still alive. Ihme mutkien kautta vedin koiran perässäni kaadolle, mutta ei se kiinnostanut ei sitten yhtään. Olipas taas niiiiiiin mieltäylentävää. Olin vielä vetänyt pikkupätkän toisille, mutta koska pimeä tuli yllättävät nopeasti, oli pakko Hilman ja taskulampun kanssa käydä keräämässä merkit toiseltakin lyhyeltä jäljeltä. Tällä pätkällä Hilma malttoi hieman jo keskittyäkin, mutta silti se hötkysi muiden hajujen perässä. Että happy birthday to me vaan... Vieläkö sinne kokeeseen vois vaihtaa koiraa?

Otin lopuksi kaikki koirat pihalle autosta ja käytiin hieman käveleksimässä aukeammilla paikoilla. Hieman jännitystä ilmaan toi pimeys ja etenkin se, kun kiivetessämme soraharjulle koirat lensivät taas entistä enemmän ympäriinsä ja alkoivat murista harjua kohti. Mieleen tuli väkisin Hopeanuoli-piirretyt, joissa jättikarhu Akakabuto nousi yllättäen vuoren takaa. Hieman kaukaa haettua...? ;) Mutta kuitenkin kun näillä nurkilla on tavattu kaikkea hiirestä hirveen ja ketusta karhuun, niin aina se pikkasen jännittää, mitähän milloinkin mahdetaan jäljittää ja etenkin, mille muristaan. Hieman tekisi mieli käyttää mustia konekarhun luona ihan vain nähdäkseni, miten ne karhuun reagoivat, jos sattuu semmoinen ihme, että semmoinen lähistöllä puskassa lymyää, että älyäisivätkö ne vetää meitä turvaan, vai ovatko tyypillisellä mäyräkoiran egolla valmiina taisteluun.

Näyttelyviikonloppu

Tänä viikonloppuna Joensuussa olikin kehiä jo perjantaista alkaen, kun ensin oli ryhmänäyttely ärriereille (ja joillekin muillekin) ja sitten perään perinteinen KV kahtena päivänä. Itse olimme kehässä vain tänään sunnuntaina, mutta perjantaista asti jännitettiin kavereiden koirien esiintymisiä, kuten esimerkiksi Mintun, joka oli ihan ensimmäistä kertaa oikeassa näyttelyssä ja hyvin oli mennyt!

Näyttelyviikonloppu toi Joensuuhun myös Kertun kasvattajan seurueineen ja täällä meillä olikin lauantaina kunnon podengopäivä, kun he tulivat kylään näyttelypäivän jälkeen. Kyllä oli Kerttu onnellinen, kun pääsi rälläämään Lilan kanssa kuukauden tauon jälkeen! Lila oli tullut Saksanmaalta kasvattajalle vähän ennen kuin me haimme Kertun kotiin ja Lila esiintyykin jo tuolla aiemmin. Kerttu pääsi kyllä kunnolla irrottelemaan ja pennut jaksoivat rällätä pitkään, kun välillä vedettiin happea. Välillä käytiin kahvittelemassa ja sitten Kerttu pääsi moikkaamaan Helmi-äitiä. Helmiä ei nyt hirveästi rälläys kiinnostanut, vaan mielenkiinto oli enemmän varmaankin mäykkyjen hajuissa. Muutama rauhallisemmissa tunnelmissa oleva yhteiskuva saatiin kuitenkin napattua. Takapihaseurustelujen jälkeen pakattiin koirat autoon ja lähdettiin vähän matkan päähän metsään, tai oikeastaan semmoiselle sorakuopalle, koiria jaloittelemaan. Siinäpä sitten olikin hulinaa, kun viisi podengoa paineli pitkin monttua! Hieman minä Kertun irtipäästämistä ensin arvoin, kun mäykyistähän ei näy edes hännänpäätä sen jälkeen, kun päästää ne irti aitaamattomalla alueelle, mutta arvelin pentusen kuitenkin pysyttelevän lähellä, kun muutkaan podengot eivät olleet irtoavaa sorttia ja niin kaikki pysyivätkin kiltisti näköpiirissä. Kyllä oli Kertulla ihan mahtava päivä samanhenkisen porukan kanssa ja ei muuten paljoa tytsyä näkynyt, kun takaisin kotiin päästiin.

Painia Lilan kanssa

Solmussa

Rallia

Nenien vaihto

 

Puskajussi

Helmi-mamman kanssa

Koko podengolauma

Lauantai-iltana pakkailin kamikset ja ihmettelin, kun ei ollut yhtään näyttelyfiilis, ei jänskättänyt ei sitten yhtään. No, se jännitys tulikin matkalla näyttelyalueelle ja kirosin, kun en syönyt kotona aamupalaa, kun ennen kehää ei alas mennyt kuin Jaffa. Vielä enemmän alkoi ahdistaa kaneja katsellessa, kun tuomaritädillä oli luultavasti piiiiiikkasen huono päivä ja tiukka linja. Kaikki kanit mitattiin ja vähänkin isommat eivät miellyttäneet tätiä. O-ou... Vielä enemmän alkoi ahdistaa, kun valioluokan urokset napsivat EH:ää ja täti julisti miten huono taso on täällä valiouroksilla. Ainakin toisella näistä kun kuitenkin on kaksi riviä titteleitä nimen perässä... No eihän siitä meidän esiintymisestä sitten paljon kerrottavaa jälkipolville jäänyt. Tuomari arvosteli melkein kokonaan pöydällä, mikä ei ole se meidän vahvin paikka, mutta kuitenkin arvosanaksi saatiin EH. Pitää olla siihen tyytyväinen, kun erinomaisen sai vain yksi narttu ja yksi uros. Tosin arvostelusta en meinaa sulattaa sitä, että ei tykännyt Himmin liikkeistä, eivät olleet tarpeeksi "elegantit".. Mietin, että liekö minulla jokin vaikutus tuohon eleganttiin vaikutelmaan.. ;) Kuitenkin useimmiten liikkeitä arvostavat tuomarit ovat arvostaneet Himmin liikkeitä korkealle. Noh, näyttelyt jos mitkä on tuomaripeliä ja makuasioista jos mistä voi aina kiistellä! Minulla oli niin hienosti kamera laitettu keittiönpöydälle aamua odottamaan, mutta kun aamulla otin koirista kuvan, niin sinne olohuoneeseen se jäi. Onneksi Henna lapsineen tuli seuraamaan kehiä ja nappasivat muutaman kuvan, KIITOS! :)

Tämän kasan takia kamera unohtui

Himmi kehää odottamassa

Näyttelykuvat: Henna Matikainen

No shoppailuksihan se sitten meni ja ostin koirille herkkuja ja Kertulle kasan palloja. Mäykkyjä ei ole ikinä oikein pallot kiinnostaneet, niin eipä Kertun tullessa käyneet nuo mielessäkään, mutta kun päivänä yhtenä leikittiin porukoiden takapihalla Napsun palloilla, niin tytsyhän innostui niistä kovasti! Ja niin kotonakin innoissaan juostiin pallon perässä ja palautettiin heittäjälle ja taas juostiin. Heh, taas yksi energisen podengon väsytyskeino lisää.. ;) Neppis juoksi tasan kerran pallon perään, mutta napattuaan sen suuhun, pudotti sen ja palasi takaisin sen näköisenä, et tulipas nyt innostuttua mokomasta, pöh.. Mäykyt keskittyivät enemmän pussissa olevien herkkujen kyttäämiseen ja pitihän se Himmi palkita näyttelypäivästä häränkorvalla ja kaverit saivat korvat siinä siivellä. Tai no Kerttu sai jatkaa urakkaansa peurankorvan kanssa, jota oli jo perjantai-ilta järsitty.

Onnellinen pallottelija

"Hei meidän tuliaiset on muuten varmaan vielä tuolla..." Neppis odottaa jo vesi kielellä :D

Kyllä nyt voi olla, ettei hirveästi enää Himmin kanssa Suomen kehissä käydä. (Ei kyllä olla muutenkaan paljoa viime aikoina käyty.) Tarkoitus olisi käydä jossain sitä yhtä Cacibia Hilmalle metsästämässä. Olin suunnitellut lähteväni Norjaan lokakuussa bussimatkalle, mutta juuri kun tänään iltapäivällä aloin katsoa matkan tietoja, luin harmikseni, että matka oli peruttu vähäisen osallistujamäärän vuoksi. No pitää katsoa, jos löytyisi joku toinen höpelö, joka innostuisi lähtemään Norjaan EH:ää hakemaan.. ;D

Lopuksi Kerttu esittelee vielä uniasentojaan :D

Amalian takapuoli on loistava tyyny.. Ei ehkä se ergonomisin asento niskoille...

...tämä vielä vähemmän.. :D

Jäljillä ja rokotuksilla

Kuvat: Henna Matikainen

Tänään (tai no eilisen puolelle) käytiin taas hieman nuuskuttelemassa jälkiä. Kävin eilenillalla vetäisemässä jäljet metsään ja heti aamulla reippaana hommiin! Myös Minttu oli meidän mukana etsimässä sorkkaa ja Mintun emäntää Hennaa saamme kiittää kuvakollaaseista!

Hilmalle tein taas samanpituisen jäljen, kuin viimeksi. Nyt Hilman keskittyminen oli alkumatkan ihan taas jossain muualla. Koira haahuili kaikkien muiden hajujen perässä ja aina välillä ikäänkuin muisti, että "Ainiin, piti jäljestää!" Ensimmäisen makauksen jälkeen koira kuitenkin petrasi ja loppumatka mentiin sitten tarkasti. Onneksi! Pitänee tehdä seuraavaksi hieman lyhyempi jälki, jos se toisi lisää keskittymiskykyä, kun pääsee kaadolle nopeammin. Nyt koira oli huomattavasti innostuneempi sorkasta ja sitä alettiin nuuskuttelun jälkeen repiä ja riepoteltiin koko kävelymatka takaisin autolle. Hyvähyvä!

Amalian ja Neppiksen kohdalla ei mitään uutta. Neppis eteni taas hitaasti, mutta varmasti ja Amalia nupit kaakossa alkumetreistä. Kiittelin Amalian kohdalla itseäni, kun olin vetänyt pätkän jälkeä kunnon ryteikön löpi, niin siinä vaan oksat läiski naamalle. Kertulle vetäisin ihan silkasta mielenkiinnosta muutaman metrin pätkän jälkeä, kun saavuttiin paikalle ja annoin sen muhia sen ajan, minkä mäykyt ja Minttu jäljestivät. Kerttua kiinnosti jälki hirmuisesti ja tytsy nuuhkikin itsensä innokkaasti kaadolle. Sorkka nuuskuteltiin läpi, mutta kuitenkin se jäljen haju kiinnosti huomattavasti enemmän. Reipas pieni mejä-koiran alku!

Kuvat: Henna Matikainen

Iltapäivällä oli varattu aika Kertun ensimmäisille rokotuksille. Mielenkiinnolla odotin, miten piikki saadaan väkkärään osumaan, mutta eläinlääkäri osasi lahjonnan taidon ja Kerttu ei varmaan edes tajunnut, että jotain pistettiin, kun niin innolla mussutti tarjottuja nameja. Tytsy oli reipas koko eläinlääkärireissun ajan. Vaikka hieman jännitti se matka odotusaulasta tutkimushuoneeseen. Aulassa ja toimenpidehuoneessa pystyi tutkimaan paikkoja ja leikkimään, mutta siinä välillä parin metrin matkalla ei pystynyt liikkumaan.. Rokotusten jälkeen mentiin hörppäämään kahvit naapuriin minun työpaikalle, että jos vaikka nyt sattuisi semmoinen ihme, että jokin reaktio tulisi, niin olisi lekuri lähellä. Kahvihuoneessa seurusteltiin innoissaan ihmisten kanssa ja vähänkö niiden ihmisten eväät tuoksuivat hyvältä nenään! Saattoi saada maistiaisen.. ;)

Vielä pitää sanoa, että kylläpä minun sydän särkyi, kun odottelimme omaa vuoroa ja paikalle tuli harmaakuonoinen koiruus, jota Kerttu yritti saada leikkimään. Vanhus oli kuitenkin tullut viimeiselle eläinlääkärireissulleen ja ei jaksanut enää leikkiä. Hyvä etten alkanut itse vollaamaan, kun he valitsivat uurnaa, ja minä mietin, miten hirveä se tilanne on. Sydäntä riipi niiden omistajien puolesta. Mutta turha se on murehtia etukäteen, vaan nauttia jokaisesta päivästä karvakavereiden kanssa!

Mätsäri ja mejäilyä

Eilen oli meidän oman seuran mätsäri ja kun oli mahdollisuus olla kehässä koiran kanssa, niin hyödynsin tilaisuuden ja otin Himmin mukaan ihan ensi sunnuntain oikeita kehiä ajatellen. Enhän minä sitten viitsinyt etukäteen treenata, mikä kostautui koiraa seisottaessa. Hilmahan kulkee aina kuin juna, mutta maan vetovoima on liikaa kääpiömäykyn takapuolelle, joten se meni seiso-istun-seisot!-istun -pallotteluksi. Parikehässä saatiin kuitenkin punainen nauha, mutta jatkokehästä meidät käteltiin pihalle pallottelemasta. Noh, viikko aikaa treenata oikeaan koitokseen!

Tällä kertaa hiukka eri roolissa mätsärikehässä

Minulla on ollut aivan kamala polte mejä-kokeeseen jo pitkään Hilman kanssa, kun se osoitti niin erinomaisia otteita PIKA-kokeessa ja muutenkin on osoittanut hyviä otteita verijäljellä. Viime kesä meni vähän ohi, kun ensin oli koira tiineenä ja sitten emäntä. Viime viikolla havahduin, että kohta on tämäkin kesä ohi, joten aloin kiireellä selata Kennelliiton tapahtumakalenteria lähelläolevien mejä-kokeiden toivossa. Löysinkin Kuhmon kokeen 1.9., jonne olisi mahdollista saada valmis jälki, kun minä en oikein luota itseeni koejäljen tekijänä tai oppaana. Pistin paperit vetämään ja nyt sormet ristiin, että paikka saataisi!

Sittenpä piti alkaa treenaamaan. Verihän on odottanut pakkasessa jo kesäkuusta ja paikatkin on katsottu valmiiksi, mutta emäntä ei vaan ole itteeän sinne mettään saanut. Ihan itsäkin ärsyttää tämmöinen aikaansaamattomuus! Mutta onneksi on vielä melkein kuukausi aikaa. Niinpä eilen illalla askartelin jälkimerkit valmiiksi ja lähdin läträämään veren kanssa metsään. Muutaman kerran jätti sydän lyönnin väliin, kun hämärtyvässä metsässä lähti joku pulu melkein jalan vierestä lentoon ja välillä olin ihan varma, että kohta on karhu sienessä kiinni. Mitä kauempana autosta olin, sen rivakammaksi askel muuttui. Hengissä pääsin autolle ja sitten jännittämään, mitä petoja me aamulla saamme jäljelle seuraksi..

Hilmalle tein n. 200x200x200 metriä pitkän jäljen. Koira lähti innolla matkaan ja jäljesti tarkasti. Yhdessä vaiheessa olin ihan varma, että nyt se kyllä vetää jonkun muun hajun perässä, mutta sitten taas bongasin edestä jälkimerkin, eli itse olin illalla silmät ristissä vetänyt jäljen vinoon. Hihnanjatkeen hoipertelusta koira ei eksynyt, kunnes vähän enne toista makausta sattui nähtävästi jonkin hiiriperheen pesäkolo jäljen varrelle ja eikös se koira iskenyt nenänsä sinne mättääseen kiinni. Onneksi hiiriperhe ei luultavasti ollut kotona, mutta kyllä teki tiukkaa saada koira sieltä pois. Palautin jäljelle ja eikun mutkan kautta uusi koputus hiiriperheen ovelle. Huoh... Kiva ylläripylläri ohjaajalle.. No sittenpä palautin koiran taas jäljelle ja pätkä mentiin ihan tassustapitäen, kunnes saatiin taas ajatuksesta kiinni ja homma alkoi luistaa. Selvittiin kaadolle, mutta olisin toivonut koiralta hanakampaa kiinnostusta kaatoon. Koira kyllä innolla sen haisteli, mutta jatkoi sitten matkaa, että ei tämä nyt ole se, mitä tässä on jäljitetty. Jäätiin siihen hetkeksi sitten sorkkaa riepottelemaan ja koirakin alkoi syttyä paremmin ja kun saatiin kunnon murinat päälle, Hilma pääsi tauolle. Toivottavasti nuo hiiriperheet unohtuu ja sorkka alkaa kiinnostamaan, kun muutamat treenit vetästään..

Neliveto päälle

Yli mennään

Hiki tuli!

Neppikselle ja Amalialle vetäisin pikkupätkät, että pääsevät nekin hieman hommiin, en edes mitannut matkoja. Neppis on melko varma jäljestäjä, mutta erittäin herkkä häiriöille, kuten perässä seuraavalle tuomarille, ja ei ole oikein laukausvarma. Neppiksen motto on: Matka ei tapa, vauhti tappaa! Jäljellä edettiin verkkaisesti, mutta erittäin tarkasti. Neppis kulki melkeinpä juuri niin, kuin olin jäljen vetänyt. Mietin vaan, että mahtaisiko koetilanteessa se 45 minuuttia riittää (jos nyt ajan äkkiseltään oikein muistan). Kaadolla Neppis haisteli sorkkaa ja alkoi sitä innolla nyhtämään. Hieman minä olen Neppiksenkin kanssa kokeisiin menemistä miettinyt, mutta kylläpä harmittaisi, jos homma kaatuisi heti alkutekijöissään laukauksensietoon..

Hiii-opp!

Lähes koiran kokoinen saalis

Amalia nyt oli taas Amalia. En tiedä oliko muut kertoneet jotain, vai oliko se vaan se jälkiliina, joka vetästiin kaulaan, kun koira vetäisi taas nupit kaakkoon heti autosta päästyään. Jäljestäminen oli yhtä hötkyilyä. Ei sen puoleen, kyllä se jälki mentiin, mutta vauhtia haettiin aina pari metriä jäljen sivulta ja mutkat vedettiin pitkälle suoriksi, kunnes jossain vaiheessa tajuttiin, ettei se jälki enää nenään haise. Järkyttävästä hötkyilystä huolimatta koira löysi kaadon, kun oli ensin juossut sen ohi. Amalia olisi myös laukausvarma, mutta tuosta jäljestämistarkuudesta voi tulla sanomista ja vauhtiakin saattaa olla aste tai kaksi liikaa.

Nupit kaakkoon heti alkumetreillä

Tuonne!

Eiku tuonne!!

Eiku sittenkin tuonne!!!

Onnellinen jäljestäjä

Lopuksi Kerttukin pääsi hieman haisteleemaan sorkkaa. Ensin lähestyttiin varovasti, mutta sitten innostuttiin jo nuolemaan ja maisteleemaan sorkkaa. Rankan treenin päätteksi käveltiin vielä pieni lenkki nelikon kanssa ja oli muuten väsynyttä koiraa kotosalla!

Jännää

Hämistaidetta

Neppis nukkui istualtaan

Ja hiukka ramas podengoakin...

Lopuksi pieni viedeopätkä Himmistä kotipihalla. Hajun mielekkyys on suoraan verrannollinen hännän liikkeen nopeuteen. :D

Yli-innokas lähihoitaja

Amalia sai pienen vekin kuonoon nenän päälle tiistain treeneissä. Haava oli todella siisti ja lähti menemään nätisti umpeen. Puhdistelin haavaa ja laitoin voidetta ja haava näytti todella siistiltä, kunnes keskiviikkoiltana yllätin Himmi-lähihoitajan haavan kimpusta. Hilma oli päättänyt nähtävästi myös hieman auttaa kaveria ja puhdistaa haavaa, mutta jälki ei ollut kaunista. Haava oli levähtänyt totaalisen auki, leveämmälle, kuin mitä se edes oli. Kirosin innokkaan hoitsun auttamisyritykset ja puhdistin haavan taas kunnolla ja laitoin potilaan, ja erityisesti hoitajan, tehotarkkailuun. Koska haava oli nyt niin levällään ja suorastaan häijyn näköinen, niin päätin eilen käydä näyttämässä haavaa eläinlääkärille siitä ohiajaessani hieman antibioottikuuria ajatellen. Amalia on kyllä joutunut syömään ihan tarpeeksi antibiootteja, mutta näillä keleillä halusin kuitenkin minimoida tulehduksen riskin. Saatiinkin antibioottikuuri ja sitten vaan alettiin tunkea nappia naamariin.

Illalla haava alkoi kutittamaan potilasta niin paljon, että sitä alettiin itse hangata tassuilla tai hinkattiin pöydän- ja tuolinjalkoihin ja kaikkiin mahdollisiin kulmiin. Haava näytti taas entistä leveämmältä ja eihän tässä enää muu auttanut, kuin hakea tötterö päähän. Kyllä on nyt meillä maansa myyneen näköinen mäyräkoira! Säälittää katsoa toista, mutta kun näkee, että haava alkaa näyttää jo paremmalta, kun ei itse sitä pääse hankaamaan ja saadaan hoitsu pidettyä kaukana, niin kyllä tuota kestää muutaman päivän katsoa. Paljon nyt vaan ektrarapsutuksia potilaalle, niin kyllä se taas tästä!

Jurppii -ja rankasti!