Narvan matkakertomus

Kerrotaanpas nyt viimein minun kautta aikain toisesta ulkomaan näyttelymatkasta. Tiedossa oli kaksi päivää näyttelemistä marraskuun viimeisenä viikonloppuna Narvassa Virossa, minne lähdettiin sertiä metsästämään Hilmalle ja Kertulle.

Ajelin perjantaina Veikkolaan koirien kanssa Kertun kasvattajan Hanna-Leenan luo, missä siirrettiin koirat ja tavarat hänen autoonsa ja jatkettiin matkaa hakemaan vielä yksi reissaaja, jonka jälkeen suuntasimme satamaan. Laivan lähtöön oli vielä aikaa, joten ulkoilutimme koirat kunnolla, kun ulkoilumahdollisuudet ennen aamua olisivat rajalliset. Merenrannassa tuuli niin, että meinasi tukka irrota päästä, joten tiedossa olisi varsin mielenkiintoinen laivamatka. Pakkauduttuamme laivaan suuntasimme syömään ja maalaisenhan piti päästä jo menomatkalla täksfriihiin katselemaan. Laiva alkoi keinua koko ajan enemmän, mitä pidemmälle merelle päästiin. Ollessamme syömässä keinuminen muodosti tulpan jonnekin ruokatorveen ja viimeiset haarukalliset eivät enää menneet alas. Aloin toivoa, että tuo tulppa ei lähtisi tulemaan takaisin päin. (Toim. Huom. Ja minullehan ei siis yleensä herkästi tule huono olo.) Suuntasimme kuitenkin urheasti vielä Tax Freehen, vaikka se viimeinen lihapulla tuntui pyörivän jossain nielussa. Kauppaan kävellessämme ja kaupassa ollessamme muutama aalto keikautti laivaa niin, että tavarat alkoivat tulla alas hyllyistä. Pian seurasikin kuulutus, että kauppa joudutaan sulkemaan. Nopeasti vaan vesipulloja matkaan. Ei kyllä olisi mikään makea mennyt alaskaan. Olin varmaan vitivalkoinen päästyäni hyttiin ja hetken vielä keinumista kuunneltuani ei auttanut kuin maata punkalla sikiöasennossa ja laskea minuutteja, että laiva olisi satamassa. Onneksi matka-aika oli vain 2,5 tuntia! Ei ole ihan äsken ulkoilma tehnyt yhtä hyvää, kuin puolenyön jälkeen Tallinnan satamassa laivan kannella!

Aamulla päästyämme ulos laivasta ulkoilu teki hyvää. Take away -kahvien kera lähdimme suuntaamaan kohti Narvaa. Noin parin tunnin ajamisen jälkeen olimme perillä näyttelypaikalla ja suuntasimme pikaisesti kohti mäyriskehää. Hilma olisi vuorossa aamulla ensimmäisten joukossa ja ei siinä paljoa luppoaikaa jäänyt ennen kehän alkua. Vähän siinä yritin ottaa koiran kanssa tuntumaa hälinään ja ahtauteen ja Hilmakin oli sinänsä ihan ok, ottaen em. huomioon. Käpsyjä oli vain neljä ja kaksi narttua, joista toinen oli jo Vironkin valio. Paperilla näytti siis ihan hyvältä. Mutta sitten, mitä tekeekään minun showkoira? Se josta aina sanon, että kulkee kuin juna. No, se sanoo kehään mennessä työsopimuksen totaalisesti irti. Ei vaan pysty liikkumaan kunnolla. Suuri ihmisjoukko kehän ympärillä oli pitkästä aikaa liikaa. Omaa vuoroa odotellessa yritin hieman leikittää koiraa ja saada sitä vähän rentoutumaan, mutta ei kovin kehuttavin tuloksin. Hilma sai kuitenkin ihan ok arvostelun Harry Tastilta, joka oli tuomaroimassa. Todella mukavakäytöksinen herra, by the way. Saimme jonkinlaiset liikkeet esiteltyä, mutta liikkumisen nihkeys toi arvosanan Erittäin Hyvä. Voi luoja, että olin vihainen itselleni! Miksi minä en käynyt vaikka Jyväskylässä huvikseen ottamassa tuntumaa??? Tai jossain muussa sisänäyttelyssä. Tai vaikka mätsärissä. Minä vain niin luotin tuohon "junaani", että kyllähän se kulkee. Tyhmyydestä sakotetaan ja tyhmästä päästä kärsii etenkin lompakko. Koira sai kuitenkin kunnon rapsutukset, eihän se sen vika ole, että se on raahattu vaikka millä kulkupelillä ihan ihme kieltä puhuvien outojen ihmisten sumppuun. Ja niin Hilma poistui kehästä häntä heiluen. Niin kyllä se siinä vaiheessa sitten heilui.

Oli siellä kehässä hetkellisesti kivaakin..

Podengot olivatkin iltapäivällä viimeisten joukossa, joten saimme odotella hetken jos toisenkin. Siinä odotellessamme teimme mielenkiintoisen havainnon: kasvattajaluokkaa ei näkynyt ollenkaan, vaikka Hanna-Leena oli siihen koirat ilmoittanut. Noh, eikun pistetään Hanna selvittämään ohimennessään! :D Hiki nousi pintaan, kun yritin kuumeisesti miettiä miten minä asian mahdollisimman ymmärrettävästi selittäisin englanniksi. Asiaa ei ainakaan helpottanut, että infotiskin nainen oli yhtä hyvällä englannilla liikenteessä. Yritin selittää hänelle tilanteen ja hän näyttikin siltä, että tajusi, mitä yritän sanoa ja alkoi kirjoittaa numerolappuja. Ajattelin, että JES! Kävipä helposti! Kunnes saan numerolaput. Hän oli kirjoittanut meille uudet koirien yksilönumerolaput. Eikun miettimään sana ja lausevalinnat uusiksi. Tökötän luettelosta koirien numeroita ja huomaan vain hokevani "Breeders class! Breeders class!" Lopulta sanomani näytti menevän perille ja hän soitti paikalle toisen naisen, jonka saavuttua selitti hänelle tilanteen. Tämä nainen alkaa puhua minulle englantia ja venäjää sekaisin. Tässä vaiheessa aloin tippua kärryiltä. Kuitenkin sain selvitettyä naiselle tilanteen jotenkin ja hän soitti paikalle vanhemman herran, ilmeisesti näyttelyn "tirehtöörin". Setä alkaa pospottaa minulle pelkkää venäjää. Ei niin mitään käryä, mitä setä selittää. Ei paljon kaksi AMK:ssa aikanaan luettua venäjän kurssia auttanu. Hetki selvitettiin asiaa porukalla. Tai no oikeasti minä vain katsoin silmät suurina mitään ymmärtämättä vierestä. Sitten setä kääntyy minuun ja sanoo "Sekunditsku!" ja häviää takavasemmalle. Ilmeestäni olisi varmaan pitänyt saada kuva. Kysymysmerkkinä jäin seisomaan paikalleni ja odottamaan, että kait se herra sieltä ehkä takaisin tulee. Tovin jos toisenkin kuluttua herra palaa tyytyväisen näköisenä ja ojentaa ponnekkaasti minulle puuttuvan numerolapun. Tiedättekö, että tässä vaiheessa ei millään olisi raaskinut enää sanoa setälle, että "niin me tarvittais se sunnuntainkin kasvattajaryhmän numerolappu...." Sedällä pyörähtää silmät päässä ja häviää taas takavasemmalle minun luettelon kanssa. Ei enää sunnuntain numerolappua ojennettu yhtä tyytyväisen näköisenä. Mutta huh! Olipa aika voittajafiilis tuon jälkeen! Osasin!

Lopulta tuli popojen vuoro. Pieniä karkeita podengoja oli vain meidän kolmen porukka. Ensin Hanna-Leena kävi kehässä Buddyn kanssa, joka oli ainoana uroksena paras uros saaden sertin ja valioitui. Sitten vuorossa junnuluokan Sani, joka pokkasi itsellen junnusertin. Popojoukon viimeisenä astelimme Kertun kanssa kehään ja Kerttu esiintyi iloisena itsenään kuten aina. Sieltähän se serti sitten irtosi ja minulla oli käsissäni minulle ensimmäinen ulkomainen valio! WUHUU!!! Kerttu oli myös paras narttu ja lopulta myös rotunsa paras. Aika hienosti! Eikä esiintymiset siihen loppuneet! Hanna-Leena kävi vielä Buddyn ja Sanin kanssa hakemassa KP:n parikisassa ja vielä lopuksi se kuuluisa kasvattajaluokka, josta myös irtosi KP. Pienien karkeiden jälkeen kehässä kävi vielä reissussa mukana ollut pieni sileäkarvainen popo, joka oli myös ROP. Eikun ryhmiä odottelemaan.

Ryhmien alkuun ei ollut varsinaisesti pitkä aika, mutta koska tuolla kisattiin kaikenmaailman ryhmäkisoja, kuten Senior Handler, niin omaa vuoroa saatiin hetki odottaa. Ensin vuoron sai Hanna-Leena parikisassa, missä sijoittui Buddyn ja Sanin kanssa huikeasti sijalle BIS 4!!! Mahtavaa! Lennosta jatkettiin suoraan kasvattajaryhmään, jossa meidän sekalaisesti seisova seurakunta kävi näyttäytymässä. Sovittiin, että seuraavan kerran voitais vaikka harjoitella sitä kimpassa seisottamista, tai ainakin sopia, mihin suuntaan koirien nenät osoittavat.. ;) Lopulta sitten koitti vitosryhmän ryhmäkehä, missä esiintymiskierroksen jälkeen meitä kiitettiin käynnistä. Mutta saatiinpa olla ryhmissä ihan koko rahan edestä! Ens kerralla mennään kyllä sitten vielä siihen Senior Handleriinkin!

Näyttelypäivän jälkeen suuntasimme kaupan kautta hotelli Kingiin, mistä Hanna-Leena oli varannut meille huoneen. Mukava pieni hotelli alle kilometrin päässä näyttelypaikasta. Hetken elvyttyämme siirryimme hotellin yhteydessä olevaan pieneen ravintolaan. Musiikin pauhu oli valtava jo sinne mennessä ja tuntui, että suuren pöytäseurueen juhlinta vain kiihtyi illan edetessä. Siinä oli nimittäin rytinää ja rytkettä. Suuresta pöytäseurueesta ja ilmeisesti viereissä tilassa olevasta yksityistilaisuudesta johtuen saimme odottaa ruokia t o d e l l a kauan. Ja kun viimein sain jäähtyneen ruuan eteeni, ei se muistuttanut lainkaan pihviä, millaisia olen tottunut syömään. Kovasti yritimme yhdessä miettiä, mitä sille olisi voitu tehdä, että se oli sen näköinen (ja makuinen), mitä se oli. Semmoinen epämääräinen muodoton lihaklöntti. Noh, mutta nälkäisenä ei paljon jäänyt odottelemaan uutta annosta, jos semmoista olisi edes saanut, kun suurin osa ruoka-aineista tuntui olevan loppu. Iltaulkoilujen jälkeen eikun unta palloon ja enpä muuten ole ihan äsken nukkunut yhtä sikeästi. Aamulla olin totaalisessa koomassa, kun kello soi, mutta pikkuhiljaa alkoi elämä voittamaan. Pakkelit naamaan, jakkupuku päälle ja taas mentiin!

Marssijärjestys oli sunnuntaina sama, mitä lauantaina: ensin Hilma ja nyt Kerttu heti perään. Nyt olimme paikalle ennen kehien alkua ja ehdin ottamaan tuntumaa kehässä Hilman kanssa ennen tuomarin saapumista. Mahdollisimman rennosti yritin liikuskella kehässä, mutta koira oli edelleen kehässä todella jännittynyt, vaikka liikkui kuitenkin paremmin, mitä edellisenä päivänä. Nyt kääbystakseja oli yli tuplat, 9 kappaletta ja olimme viimeisessä luokassa saman valionartun kanssa, mitä edellisenä päivänä, joka oli kyllä minun silmään todella kaunis. Hilma liikkui paremmin, mutta kyllä siitä näki, että oli se esiintyminen aika tervanjuontia. Myös sunnuntaina Hilmalle EH. Nyt pitää katsoa, vieläkö me käymme Hilmiksen kanssa kokeilemassa jossakin, vai annammeko näyttelypuuhien ihan vain olla. Pitänee ottaa seuraava näyttely kesäaikaan ja ÄLYTÄ treenata kunnolla, ei vain muutamia siksakkeja omalla pihalla. (Tyhmäminätyhmäminätyhmäminä.)

Hilman kehästä pitikin kiiruhtaa vauhdilla popokehän liepeille, missä ei ollutkaan enää montaa koiraa ennen meidän vuoroa. Siinä hirveällä vauhdilla sählätessä ja Kertun pomppiessa innoissaan Kerttu onnistui saamaan näyttelyhihnan varpaidensa väliin ja ulahti. Tutkin tassun ja katsoin liikkeet eikä mitään erikoista näkynyt, mutta sitten tuomarin tukiessa pöydällä ei olisi kuitenkaan halunnut antaa tuomarin koskea tassun, eli varmaan se kuitenkin hieman kipeä oli. Makupaloilla lahjoen tutkimukset saatiin kuitenkin suorittaa loppuun. Roppikehässä osat vaihtuivat ja sunnuntaina Kerttu oli VSP Buddyn ollessa ROP. Pari- ja kasvattaluokista tuli myös taas KP:t, mutta tällä kertaa oli pakko lähteä kotimatkalle kehien jälkeen, että ehtisimme laivaan. Pienet shoppailut näyttelypaikalla ja auton nokka kohti Tallinnaa.

Narvassa oli kiva kuvanottopaikka, jossa otettiin koko porukasta kuvat.

(Koneella ei ole mitään kuvankäsittelyohjelmaa, enkä jaksa nyt ettiäkään, niin kuvista 

saattaa löytyä photobombaajia.. :D )

Kuva: Hanna-Leena Kujala

Kuva: Hanna-Leena Kujala

Mitähän minä taas selitän.... :D Kuva: Hanna-Leena Kujala

Meidän kaverikuva :) Kuva: Hanna-Leena Kujala

Tallinnassa pysähdyimme vielä Prismalle ostoksille. Tarttui mukaan hieman erikoisempia karkkeja, mitä ei kotimaan kaupoista löydy. (Voi miksi minä en ostanut useampaa levyä Milkan TUC-keksisuklaata?!!) Siinä ostokset maksettuani otin vielä kahvilasta kahvin matkaan ja suuntasin autolle. Kärryjä palauttaessa iski takaraivoon outo tunne; pankkikortti........ Äkkiä tarkastamaan lompakko. Ei näy. Tutkittiin auto. Ei näy. Tutkittiin kauppakassit. Ei näy. Äkkiä kiertämään kauppaan sisälle ja katselemaan lattioilta ja kyselemään infosta ja liikkeistä Ei ole näkynyt. Ei muuten voi tuolla työskenteleviä liiasta asiakaspalveluinnokkuudesta syyttää. Pihallakin yritin tähyillä, mutta eipä paljon näkynyt mustaa korttia märältä asfaltilta, jos se siellä jossain olisi ollutkin. Muutaman tsekkauskierroksen jälkeen ei auttanut kuin kuolettaa kortti ja jatkaa matkaa, että ehtisimme laivaan. Onneksi Hanna-Leena oli pelastavana enkelinä ja vingutti visaansa, että saisin loput tuliaiset ostettua. Paluukyyti laivalla oli huomattavasti tasaisempi, mitä perjantaina, ja saatiin ostokset tehtyä. Lopulta olimme satamassa, minne minun autoni olikin ystävällisesti toimitettu. Vielä yksi pysähdys mummin pahnoilla ennen viimeistä etappia kotiin. En ole varmaan nukkunut yhtä sikeästi kolmeen vuoteen. Aamulla tankkaus mummin ruokapöydässä, niin kyllä muuten jaksoi ajella kotiin!

Yks murhe vähemmän, kun pankkikortti katosi! :D

Niinhän se on, että nälkä kasvaa syödessä ja seuraavia ulkomaan näyttelyitä on katsottu, mutta mitään ei ole vielä päätetty. Juuri suurinpiirtein tästä reissusta toivuttu. Kyllä on tämän reissun jälkeen monta kokemusta rikkaampi ja on entistä helpompi ajatella ulkomaille lähtemistä. Kiitokset vielä kerran matkanjohtaja-Hanna-Leenalle kaiken järkkäämisestä ja vielä visan vinguttamisesta! Näille näyttelymatkoille lähdetään toistekin! :)