Matkaan lähdettiin jo edellisenä päivänä, kun suunnattiin koko koiralauman kanssa hieman lähemmäs möksälle yöpymään, jos vaikka ei olisi olisi kisa-aamuna ihan niin silmät ristissä emännällä. Tosin en nyt tiedä sitten mitä hyötyä tuostakin oli, kun mökillä sattui olemaan samaan aikaan sukulaisia, joiden kanssa meni turistessa ja korttia pelatessa pikkutunneille, joten kisa-aamuna ei ehkä ollut niin levännyt olo, kuin oli etukäteen ajatellut. Onneksi olimme mukana iltapäivän lähdöissä, niin hieman sai kuitenkin nukkua, mutta oli kyllä katastrofin ainekset, kun sattui ensimmäistä kertaa kohdalle kisojen jaottelu aamu- ja iltapäivälähtöihin.
Kisapaikalla oltiin hyvissä ajoin ja pääsi ensimmäisenä testaamaan Skodan maasto-ominaisuudet. Liikenteenohjaajan toteamus "ei se ole niin paha, miltä näyttää" oli varsin mielenkiintoa herättävä. Siinäpä sitten kiivettiin kirjaimellisesti autolla kalliolle kukkulalle ja painovoimaa uhmaten Skoda parkeerattiin kallion rinteeseen. Toivoin vain, että käsijarru pitää... Unohdin päivän aikana painovoiman vaikutuksen, kun huolettomasti etuoven avatessani unohdin, että se ovi muuten tulee ihan samalla vauhdilla takaisin ja niin oli Hannan sormet auton oven välissä. Hienosti.
 |
| Kepalla oli tsiirliiderit mukana. Tosin Amalia varmaan ansaitsi itselleen porttikiellon vinttikoiraihmisten karkeloihin vaatimalla itseään välittömästi vapautettavaksi aina kun poistuin Kertun kanssa autolta... |
Kun oli auto saatu parkkiin lähdin käyttämään koiria hieman jaloittelemassa. Onneksi menin edes tuossa välissä. Sitten ilmoittautumaan varsinaiselle kisapaikalle, joka oli sitten joku sata metriä alaspäin. Käytiin eläinlääkärin tarkastuksessa ja katselin hetken kisojen etenemistä, kunnes lähdin autolle odottelemaan omaa vuoroa, johon oli minun matikalla 16 lähtöä aikaa, ei siis todellakaan kiire. Hetken istuttuani päätin kuitenkin ONNEKSI vielä lähteä takaisin kysymään, että miten aikataulu, että onko palkintojenjakoa yms. välissä, kun on nyt tämä aamupäivä-iltapäiväjaottelu, kun sitten siinä taas alas päästyäni lähtöpaikalle taululle käännetään ensimmäisen podengojen lähdön numero. Tyhmänä kysyin, että siis täh, juokseeks pienet muka nyt ja mies vastaa "Joo, NYT!" En tiedä kumman ilme olisi ollut enemmän näkemisen arvonen, minun sillä hetkellä vai miehen, kun tokaisin vaan "EI HELVETTI!!!" ja lähdin juoksemaan. En sitten tullut huomioineeksi, että alkuerillä ja finaaleilla oli oma numerointi ja iltapäivän alkuerien numerot jatkuivat siitä aamupäivän finaalien jälkeen siitä, mihin oli aamupäivällä alkuerissä päästy. Meinasin totaalisesti hyytyä yrittäessäni spurtata ylämäkeä autolle niin nopeasti kuin vain rapakuntoni salli ja samalla mietin, että missäköhän muut podengoihmiset on! Onneksi yhden kisaajan auto oli melkein vieressä ja hän oli onneksi tullut juuri autolle pitkältä lenkiltä toisenrotuisen koiran kanssa. Siinä yritin sitten jo rinteestä huutaa, että "Meidän lähtö on NYT!" Mutta eipä paljon tainnut puuskutuksen keskeltä ääntä irrota. Lopulta pääsin äänenkantaman päähän ja niin tuli kiire kaverillekin. Hirveällä vauhdilla kisakamat kasaan ja lähdettiin kiirehtimään takaisin alaspäin kohti kisapaikkaa, mutta ensin piti vielä etsiä kolmas podengoihminen. Siellä sitten poukkoiltiin autojen seassa ja kaveri bongasi kolmannen kisaajan auton nopeasti. Hän oli ihan yhtä hämmästynyt kuin mekin. Lopulta sitten pölähdettiin tien leveydeltä yhtenä rintamana koko porukka lähtöpaikalle ja mietittiin kuka se nyt juoksi minkäkin värisissä mantteleissa. Ehdittiin ajoissa, mutta olipahan aikamoinen show! Oltiin muuten varmaan aikamoinen näky, kun poikkoiltiin ympäriinsä kevyessä paniikissa..
Sykkeet ennen alkueriä olivat siis ainakin emännillä korkealla, eikä tällä kertaa pelkästä jännityksestä. Kepa juoksi toisessa lähtöparissa, niin pienen hetken ehti vetää happea. Koitti meidän lähtö ja irti-käskyn kajahtaessa Kerttu ampaisi matkaan. Ja ennakoi ensimmäiseen käännökseen ihan huolella. Ajattelin vaan, että no sillälailla, nytkö se oikominen alkaa. Rata vain kesti ja kesti ja kesti. Lopulta viehe kaartaa vähän matkan päähän ja pysähtyy ja Kepa tulee perässä. En taas juoksusta oikein muuta osannut sanoa, että ainakin se lähti ja tuli loppuun asti. Palatessani lähtöpaikalle kuulin sanottavan, että rata oli 700-750 m pitkä. Ei varmaan ole Kerttu ikinä juossut niin pitkää rataa! Jäähdyttelylenkin ajan jännitettiin pisteitä ja lenkin jälkeen palattiin tulostaululle. Pisteita 245 ja finaaliin! Ei se siis ilmeisesti sitten enemmälti oikonutkaan. Nyt pystyi hetkeksi rauhoittumaan.
Finaaleja odotellessa alkoi toisenlainen jännitys, kun tummia pilviä alkoi kerääntyä taivaalle. Jyrähdykset alkoivat kumahdella ja salamat välähtelivät horisontissa. Jännitettiin, päästäänkö alkuerät juoksemaan loppuun saakka ja mikä olisi lopulta finaalien kohtalo. Ihmeekseen ukkospilvet kiersivät kisapaikan reunoja pitkin, eikä myräkkä tullut päälle, joten kisat jatkuivat tauotta loppuun saakka. Ennen finaaleja olin hieman epäileväinen. Kerttu ei ole koskaan ollut niin rauhallinen ennen lähtöä. Yritettiin odotella vuoroa varjossa auringon paahtaessa. Kepa vain köllötteli rauhassa nurmikolla ja oli olemukseltaan "mitäs tässä, kunhan chillaillaan". Kuulin vielä, että finaalirata olisi ihan yhtä pitkä, joten olin varma, että nyt se kyllä hyytyy matkalle. Puettiin kisavermeet niskaan ja lähtöviivalla saalistaja taas heräsi! Se sinkosi matkaan samalla raivolla kuin aiemmin ja tykitti loppuun saakka! Vieheen pyähtyessä ja luvan saatuani lähdin kävelemään koiran luo. Sitten tapahtui jotain, mitä ei ole ennen tapahtunut: tuomaristo ja ratahenkilöstö alkoi taputtamaan. Hämäännyin täysin. Hetken jo mietin, että apua, lähdinkö koiran luokse sittenkin liian aikaisin, että mokasinko kisan viime metreillä, mutta lähettäjän kehottaessa jatkamaan matkaan tajusin, että nyt muuten tais mennä ihan pirun hyvin! Olipa muuten aika huikea fiilis! Pieni hullu podengo juoksi ensin vastaan, mutta palasi vielä oikein vieheelle innoissaan kuin esitellen "Kato mamma mitä sain kiinni!"
Nyt sitä sitten vielä jännitettiin, millaiset pisteet sieltä olisikaan sitten tulossa! Jännitystä kesti palkintojenjakoon asti ja kun kaikki finaalit oli juostu, palattiin vielä kerran kisapaikalle. Alkuseremonioiden ja ylituomarin puheen jälkeen ylituomari jakoi vielä ylituomarin palkinnon, jonka saatesanoiksi hän sanoi haluavansa antaa sen "päivän sykähdyttävimmästä suorituksesta" ja hän halusi antaa sen Kertulle. Meinasi kuulkaa tulla tippa linssiin. Hetkeä myöhemmin oli sitten varsinainen palkintojenjako ja koska podengot olivat iltapäivän ensimmäiset juoksijat, Kerttu oli vuorossa ensimmäisenä. Heti kärkeen sain kuulla Kertun juosseen päivän parhaat yhteispisteet 505, joilla tuli myös neljäs juoksuserti. On se vaan tuo hullu pieni eläin niiiiiin <3.
Nytpä siis viimeistä sertiä saalistamaan!
