Meidän ensimmäinen mejä-koe

Ohhoijjakkaa, nyt on kyllä kaikkensa antanut olo, mutta pakko rustata viimeisillä voimilla tapahtumat, kun ne ovat vielä tuskaisesti muistissa. Tänään oli siis Hilmiksen ihan ensimmäinen mejä-koe Nurmeksessa, järjestäjänä Itä-Suomen Mäyräkoirat. Tavoitteena oli lähteä hakemaan jonkinlaista tulosta, mutta eihän se sitten ihan niin mennyt kuin piti...

Eilen Hilmis sai jäädä vielä kotiin, kun ajelin Nurmekseen jälkien tekoon. En ajatellut yöpyä majalla, kun eihän tuo 129 km suuntaansa ole niin paha. (Eipä vissiin!) Vaikka monet kesät keskenäni olen jälkiä tehnyt, niin oli se aika jännää lähteä ihan oikeaa koejälkeä suunnistamaan kompassin kanssa. Onneksi parinani oli mejä-konkari, joka opasti minua koko jälkien teon ajan. Ensin käytiin tekemässä voittajaluokan jälki, mikä meni minulla aikalailla ihmetellessä, kun en ollut semmoisesta nähnyt kuin kuvia. Tämän jälkeen lähdettiin "minun" jäljelle, joka minun tänään siis piti opastaa. Siinä sain sitten testata omia suunnistustaitojani ja olihan se aavistuksen (ellei vähän enemmän) hitaampaa, kuin konkarin jälkien teko, mutta onneksi en ollut yksin suunnistamisen kanssa, vaan sain neuvoja ja apua koko ajan. Jäljet saatiin valmiiksi ja ajelin kotiin nukkumaan muutamaksi tunniksi.

Aamulla kello soi 04:00...ja 04:10....ja 04:20...ja....miksen voinut olla siellä majalla yötä???? Lopulta sain kammettua itseni ylös, vedettyä vatteet niskaan, pakattua kamikset ja onnistuin koomastani huolimatta ottamaan jopa oikean koiran kyytiin ja eikun vaan keula taas kohti Nurmesta. Hyvissä ajoin ehdimme perille odottelemaan ylituomarin puhuttelua, jonka jälkeen oli laukauksensieto, jossa ei Hilmalla ongelmia. Ja tämän jälkeen taas odottelemaan. Olin oppaana ryhmäni toisella jäljellä ja koira jäljestäisi neljännellä. Oppaana olokin oli jännää, kun mietin vain, etten onnistuisi meitä eksyttämään, mutta hyvin siitä selvittiin. Sitten vaan taas majalle odottamaan omaa vuoroa.

Lopulta oli meidän vuoro ja toivoin, että koira olisi saanut pahimmat höyryt jo purettua aamupäivän mittaan, mutta vielä oli höyryä näköjään jäljellä. Alkumakauksen Hilma otti hyvin, jonka jälkeen lähti menemään jälkeä pitkin ja alku näytti hyvältä, mutta sitten tapahtui jotain. Koiran hännän liikeestä oikein näki, että nyt on nenässä jotain muuta ja niinhän se veti semmoisen 90-astetta sivulle hajun perään, eikä kehotuksista huolimatta palannut jäljellä. Hukka. Koira palautettiin jäljelle ja taas mentiin pätkä eteenpäin, kunnes taas tiukka kurvi jonkin muun hajun perään, eikä palannut kehotuksista jäljelle. Hukka nro 2. Taas koira palautettiin jäljelle, jonka jälkeen mentiin hetki suoraan, kunnes neä vei nyt jäljen toiselle puolen, jossa oli keko tämmöistä hakkuuroskaa (vai miksi sitä nyt sanoisi) ja koira alkoi hullun kiilto silmissä pyöriä se ympärillä ja kaivautua kasaan. Liekkö ollut jonkin elikon pesäkolo siellä alla, mutta koira ei kuullut ei nähnyt mitään muuta, vaan tuomari tuomitsi kolmennen hukan ja se oli se meidän koe siinä. Just great. Vedin koiran pois kasasta ja sovimme, että menisin jäljen loppuun oppaan kanssa, kun tuomari lähtisi jo seuraavalle jäljelle. Niin mitäpä tekee meidän Hilma, kun lähdetään jatkamaan? No alkaapa sitten jäljestää tarkasti! Ei sanonkomikä! Koira ottaa ensimmäisen makuun tarkasti ja jatkaa jälkeä oikeaan suuntaan. Toinen osuus mennään hyvin ilman suurempia poikkeamia. Toinen makaus löytyy, kolmas osuus löytyy. Dippadappaduu...... Ainoastaan vähän ennen kaatoa koira ottaa vainun ilmasta ja alkaa vetää autolle päin. Olisiko voinut ottaa vainun, kun sorkka käytiin kaadolta, vai olisiko sitten haistanut auton. Vaikea sanoa. Pitikin sattua niiden metsänelukoiden kulkureitit ekalle pätkälle! Tiedänhän minä, että Hilmis on hakki riistan perään ja tämä oli se mitä pelkäsin. Hirveästi ei lämmittänyt tuomarin onnittelut, miten minulla on niin riistaviettinen koira. Minkäs se nenälleen mahtaa...

Tässä vielä koeselostus, Tuomarina Kati Huovila:
"Haistettuaan alkumakauksen itsenäisesti jäljelle. Hilma etenee innolla häntä vispaten varvikossa maa- ja ilmavainua käyttäen. Kirsu nousi jäljen vasemmalle puolelle, minne innolla, hukka. Hetki tarkkaa jäljestystä ja taas koneuralla kirsu nousi, jatkaen innolla, hukka. Ennen 1.makauskulmaa kirsu nousi oikealla olevalle risukasalle päin. Hilma kaivoi innolla, kehotukset eivät auttaneet, vaan jatkoi poispäin, hukka. Riistaintoinen pikkujäljestäjä ei tänään jaksanut keskittyä verijälkeen."

No mutta tuloksesta huolimatta viikonloppu oli äärimmäisen mielenkiintoinen ja opettavainen, sekä tuli vietettyä mukavassa seurassa. Lopuksi vielä yhteenveto viikonlopun tärkeimmistä opetuksista:
- Kompassissa on semmoisia astelukuja, jotka ovat yllättävän näppäriä suunnistaessa. (Ei siis tarvitse tuijottaa pelkkiä nuolia)
- Vaikka itse treenaa "perusmetsässä", koejälki voi olla suolla.
- Jos on niin fiksu, että tajuaa ottaa varahousut ja sukat, niin pitäisi tajuta ottaa myös varakengät. Ne kuivat sukat ei pitkään lämmitä suonsilmässä uineissa läpimärissä tennareissa.
- Hankintalistalle kunnon kumpparit.
- Oikean koejäljen tekeminen/suunnistaminen (ja opastaminen) ei loppujen lopuksi olekaan mitään kvanttifysiikkaa, vaan siitä selviää näköjään lyhyellä matikallakin.

Mutkat suoriksi! sanoi Himmi

Tässä nyt näyttäisi aikalailla varmalta, että monen kesän yrittämisen  jälkeen meillä on ainakin yksi paikka viikon päästä olevaan mejä-kokeeseen (Wuhuu!! \o/ ), joten olemme yrittäneet hioa jäljestystä huippuunsa. Kokeeseen yritän siis saada paikkaa Hilmikselle, joka tarvitsisi tulosta ulkomaankehiä varten, sekä Neppikselle, josta AVO1-tuloksella tulisi Suomen muotovalio.

Ilokseni olen huomannut, että Hilman viimesyksyiset hiirenmetsästykset kesken jäljestämisen ovat karisseet pois lähes kokonaan, mutta tilalle on tullut uusi riesa: makuilta jatkaminen suoraan, kun jälki kääntyy 90-astetta. Minä en siis ihan oikeasti tiedä mitä sen päässä liikkuu, kun se saattaa vetää useamman metrin suoraksi, kunnes se saattaa jopa ihan itse tajuta, että se jälki ei jatkukaan enää sinne. Sitten alkaa hötkyily, että mihis tässä nyt pitäis mennä. Nyt olenkin tehnyt Himmille ihan lyhyttä jälkeä, että tulisi niitä käännöksiä treenattua, mutta en tiedä saadaanko tässä viikossa ihmeitä aikaiseksi.

Neppis puoelestaan jäljestää satavarmasti. Käännöksetkin menee tarkkaan, mutta onegelma on se vauhti. Juuri tänään otin aikaa ja sillä meni n. 5 min/100 metriä, joka olisi sitten ihan maksimiajan rajoilla. Ei saisi tulla oikeastaan minkäänlaista mokaa, joka veisi yhtään aikaa jäljestämiseltä.

Nyt minulla on siis oikeastaan ongelmana, että vienkö kokeeseen koiraa, joka tekee hyvin töitä, mutta saattaa hötkyilyllään haparoida, vai vienkö koiran, joka tekee varmasti, mutta aavistuksen liian hitaasti. Vielä oman jännityksensä tähän tuo ohjaajan polvi, joka päätti sitten 10 vuoden tauon jälkeen alkaa prakaamaan just nyt. Tänään aamulla siis lyhyet jäljet treeniä, muuten normipäivä, ja nyt sitten ei taas kävelläkään. Toivottavasti huomenna olisin viisaampi.

Ja onhan se Amalia ja Kerttukin saaneet jäljestää kanssa. Amalia on edelleen ihan perushötku itsensä. Makuut ja kaato löytyy, vaikka nupit kaakossa käydäänkin välillä vähän sivupoluilla. Ilokseni huomasin tänään, että selkeästi Kertulla on lamppu syttynyt jäljestämisen kanssa. Jos vielä pari kertaa sitten metsään pääseminen tarkoitti pelkästään juoksemista ja jälkiliinassa poukkoilua, niin tänään vaikka jäljelle käveltäessä käpälät eivät taas maata koskettaneet, mutta jälki mentiin tarkasti nuuskutellen kaadolle asti. Kerttuhan tekee vielä tuoretta ja lyhyttä jälkeä, mutta selkeästi nyt voisi hieman jo matkaa pidentää.

Nomutta me jäämme jännittämään kuinka tässä tulee käymään, ja mahdollisiin tuloksiin palataan viikon päästä, jos sieltä tulee nyt mitään kirjoitettavaa..

Aksamölleissä pitkästä aikaa!

Huh hellettä! Kyllä on säät suosineet viikon ajan, eikä hirveästi ole emäntä tai koiratkaan jaksaneet muuta kuin olla. Tiistai-iltana hieman skarppasimme ja suuntasimme aksamölleihin. Tosin koirat olivat niin laiskalla päällä kotona, että kovaa vauhtia en odottanut, mutta ajattelin jokaisen kanssa käydä yhden radan juoksemassa.

Amalia ja Kerttu osallistuivat vvv-radalle (vauvat, vanhukset ja vaivaiset), joka koostui vain ja ainoastaan putkista. Juuri sopiva tälle kaksikolle, kun kumpikaan ei enää/vielä hyppyjä tee. Ensin mentiin Amalian kanssa radalle, joka teki puhtaasti, mutta vauhti oli normaaliakin hitaampi, mikä johtui ihan täysin helteestä, sen huomasi koko koiran olemuksesta, mutta pääsipähän vaivainenkin pitkästä aikaa aksaamaan. :) Viimeisenä radalle lähti Kerttu, jonka kanssa lupasin tarjota yleisölle huumoripläjäyksen. Mutta sehän kuitenkin näytti aikalailla aksalta! Mitä nyt käytiin välillä tuomari moikkaamaassa ja suoritukseen liittyvä huumori tuli kyllä suoraan ohjaajasta, joka ei pysnyt ollenkaan koiran vauhdissa! Ensimmäinen virhe oli lähteä yhtäaikaa liikkeelle pitkän suoran putken takaa. Ohjaaja kun sai kiihdytettyä massan täyteen vauhtiin, meinasi se jyrätä podengoparan, joka ehti jo putkesta tulla katsomaan suoraan ohjaajan jalkoihin, et mihin sitten mennään. Epämääräisen viittoilun kanssa saatiin putkiralli läpi, mitä nyt pari väärää putkenpäätä mentiin, mikä meni surkean ohjauksen piikkiin, mutta oli kyllä ilo huomata, että kyllä se sinne menee, minne ohjaakin, kun vaan osaa kunnolla ohjata! ....ja voi hyvä elämä, että minä oon NIIIIIIN nesteessä tuon vauhdin kanssa.... Mutta lopputuloksissa sovimme, että Amalia ja Kerttu ovat jaetulla kolmannella sijalla, kun molemmat tekivät niin hienosti!

Äly ja Väläys pääsivät puolestaan mölliradalle, joka oli kivan helppo. Radalla oli kuitenkin pari pommia, joihin pelkäsin Hilman sortuvan, kun se saattaa välillä ihan itse haluta päättää mikä este suoritetaan, yleensä se on putki tai puomi. Ensin radalle kuitenkin lähti Neppis. Treeneissä esiintyvästä haistelusta ei ollut tietoakaan ja koira teki ihan intopinkeenä! Neppikselle nolla! Sitten Hilmiksen vuoro, joka on se pahempi haistelija. Mutta ei, Hilmakin teki täysillä ja malttoi kuunnella. Pari kertaa piti ääntään hieman korottaa, kun meinasi kirsu viedä Hilman mielestä kivemmalle esteelle. Radalla pysyttiin ja myös Hilmalle nolla! Lopputuloksena meidän pikkulikat ottivat kaksoisvoiton Hilman ollessa 75 sadasosaa Neppistä nopeampi! Voi hyvä elämä, että iski taas se kipinä kisoihin...kun vain löydettäisi se yhteinen sävel niissä kepeissä...

Viikolla piti myös käydä ajamassa ihan pienet verijäljet, koska olemme varasijapaikalla viikonlopun mejä-kokeeseen, johon tuskin kannattaa enää elätellä toivoa... Hilma, joka kokeeseen siis olisi menossa, jäljesti ihan kivasti, kunnes piti taas lähteä metsästämään jotain halavatun hiirtä. Kun sain taas saalistajan takaisin jäljelle se jäljesti tarkasti loppuun asti. Mitenköhän suuri rike se on, jos kokeessa kesken jäljestämisen käy hiirimetsällä... Lyhyet jäljet oli tehty myös Amalialle ja Neppikselle, jotka jäljestivät edelleen omaan tyyliinsä: Amalia hullun kiilto silmissä poukkoillen ja Neppis hitaasti, mutta tasaisen varmasti. Neppiksen jäljestämisvarmuus taas sai minut miettimään senkin kokeeseen ilmoittamista, niin voisi siitäkin vielä tsämppioonin saada... Kertulle oli ihan minimini pätkä. Alkumatkasta ei mitään käsitystä jäljestämisestä, vaan neidin mieli olisi tehnyt juoksemaan. Lähempänä kaatoa selkeästi hoksattiin, "et hei, täällähän haisee nyt joku! " ja nenä maassa koira kulki kaadolle pari viimeistä metriä. Kaadolla sorkkaa haisteltiin taas suurella mielenkiinnolla, mutta pienessä podengossa se ei ainakaan vielä herätä yhtä suuria tunteita, kuin mäyriäisissä. Tänäkin kesänä kokeillaan tuuriamme päästä kokeisiin, kun Hilmis sen tuloksen saisi, kun esim. Norja päätti (ainakin) tänä vuonna olla hyväksymättä PIKA-koetta, joten mejä-tuloksen kanssa päästäisi sitten reissuunkin!

Ehkä aavistus liikaa riistaviettiä

Perjantain jälkitreenien jälkeen minä suorastaan toivoin, että toivottavasti me ei tulla saamaan sitä paikkaa mejä-kokeeseen. Hilman viimeaikaisten hiiren(?)metsästysten jälkeen tein nyt todella lyhyen jäljen ja annoin olla metsässä lyhyemmän aikaa toivoen, että se keskittyisi enemmän tuoreeseen hajuun ja innostuisi enemmän, kun pääsee nopeasti kaadolle. Ja ketut.

Nyt viime kerroista eroten menimme illalla jäljestämään ja nähtävästi koko metsän elukat olivat lähteneet liikkeelle illan hämärtyessä. Koira lensi ympäriinsä hullun kiilto silmissä. Se malttoi palata jäljelle parin metrin ajaksi, kunnes taas lennettiin muiden hajujen perässä tukka takana elämä edessä. Yleensä pystyn luottamaan, että Hilma kulkee tarkasti ja pystyn keräämään jälkimerkit, mutta nyt kyllä mentiin semmoisia reittejä, että hämärtyneessä illassa jäi varmaan puolet merkeistä metsään, kun niitä ei meinannut enää erottaa. Olin vielä idioottina vetänyt pätkän jälkeä melko jyrkkään nousuun, jota kumutessa ylös olin ihan varma, että jos ei sateen liukastamasta rinteestä tulla niskoilleen alas, niin vähintään on nilkka solmussa. Mutta kuitenkin, still alive. Ihme mutkien kautta vedin koiran perässäni kaadolle, mutta ei se kiinnostanut ei sitten yhtään. Olipas taas niiiiiiin mieltäylentävää. Olin vielä vetänyt pikkupätkän toisille, mutta koska pimeä tuli yllättävät nopeasti, oli pakko Hilman ja taskulampun kanssa käydä keräämässä merkit toiseltakin lyhyeltä jäljeltä. Tällä pätkällä Hilma malttoi hieman jo keskittyäkin, mutta silti se hötkysi muiden hajujen perässä. Että happy birthday to me vaan... Vieläkö sinne kokeeseen vois vaihtaa koiraa?

Otin lopuksi kaikki koirat pihalle autosta ja käytiin hieman käveleksimässä aukeammilla paikoilla. Hieman jännitystä ilmaan toi pimeys ja etenkin se, kun kiivetessämme soraharjulle koirat lensivät taas entistä enemmän ympäriinsä ja alkoivat murista harjua kohti. Mieleen tuli väkisin Hopeanuoli-piirretyt, joissa jättikarhu Akakabuto nousi yllättäen vuoren takaa. Hieman kaukaa haettua...? ;) Mutta kuitenkin kun näillä nurkilla on tavattu kaikkea hiirestä hirveen ja ketusta karhuun, niin aina se pikkasen jännittää, mitähän milloinkin mahdetaan jäljittää ja etenkin, mille muristaan. Hieman tekisi mieli käyttää mustia konekarhun luona ihan vain nähdäkseni, miten ne karhuun reagoivat, jos sattuu semmoinen ihme, että semmoinen lähistöllä puskassa lymyää, että älyäisivätkö ne vetää meitä turvaan, vai ovatko tyypillisellä mäyräkoiran egolla valmiina taisteluun.

Jäljillä ja rokotuksilla

Kuvat: Henna Matikainen

Tänään (tai no eilisen puolelle) käytiin taas hieman nuuskuttelemassa jälkiä. Kävin eilenillalla vetäisemässä jäljet metsään ja heti aamulla reippaana hommiin! Myös Minttu oli meidän mukana etsimässä sorkkaa ja Mintun emäntää Hennaa saamme kiittää kuvakollaaseista!

Hilmalle tein taas samanpituisen jäljen, kuin viimeksi. Nyt Hilman keskittyminen oli alkumatkan ihan taas jossain muualla. Koira haahuili kaikkien muiden hajujen perässä ja aina välillä ikäänkuin muisti, että "Ainiin, piti jäljestää!" Ensimmäisen makauksen jälkeen koira kuitenkin petrasi ja loppumatka mentiin sitten tarkasti. Onneksi! Pitänee tehdä seuraavaksi hieman lyhyempi jälki, jos se toisi lisää keskittymiskykyä, kun pääsee kaadolle nopeammin. Nyt koira oli huomattavasti innostuneempi sorkasta ja sitä alettiin nuuskuttelun jälkeen repiä ja riepoteltiin koko kävelymatka takaisin autolle. Hyvähyvä!

Amalian ja Neppiksen kohdalla ei mitään uutta. Neppis eteni taas hitaasti, mutta varmasti ja Amalia nupit kaakossa alkumetreistä. Kiittelin Amalian kohdalla itseäni, kun olin vetänyt pätkän jälkeä kunnon ryteikön löpi, niin siinä vaan oksat läiski naamalle. Kertulle vetäisin ihan silkasta mielenkiinnosta muutaman metrin pätkän jälkeä, kun saavuttiin paikalle ja annoin sen muhia sen ajan, minkä mäykyt ja Minttu jäljestivät. Kerttua kiinnosti jälki hirmuisesti ja tytsy nuuhkikin itsensä innokkaasti kaadolle. Sorkka nuuskuteltiin läpi, mutta kuitenkin se jäljen haju kiinnosti huomattavasti enemmän. Reipas pieni mejä-koiran alku!

Kuvat: Henna Matikainen

Iltapäivällä oli varattu aika Kertun ensimmäisille rokotuksille. Mielenkiinnolla odotin, miten piikki saadaan väkkärään osumaan, mutta eläinlääkäri osasi lahjonnan taidon ja Kerttu ei varmaan edes tajunnut, että jotain pistettiin, kun niin innolla mussutti tarjottuja nameja. Tytsy oli reipas koko eläinlääkärireissun ajan. Vaikka hieman jännitti se matka odotusaulasta tutkimushuoneeseen. Aulassa ja toimenpidehuoneessa pystyi tutkimaan paikkoja ja leikkimään, mutta siinä välillä parin metrin matkalla ei pystynyt liikkumaan.. Rokotusten jälkeen mentiin hörppäämään kahvit naapuriin minun työpaikalle, että jos vaikka nyt sattuisi semmoinen ihme, että jokin reaktio tulisi, niin olisi lekuri lähellä. Kahvihuoneessa seurusteltiin innoissaan ihmisten kanssa ja vähänkö niiden ihmisten eväät tuoksuivat hyvältä nenään! Saattoi saada maistiaisen.. ;)

Vielä pitää sanoa, että kylläpä minun sydän särkyi, kun odottelimme omaa vuoroa ja paikalle tuli harmaakuonoinen koiruus, jota Kerttu yritti saada leikkimään. Vanhus oli kuitenkin tullut viimeiselle eläinlääkärireissulleen ja ei jaksanut enää leikkiä. Hyvä etten alkanut itse vollaamaan, kun he valitsivat uurnaa, ja minä mietin, miten hirveä se tilanne on. Sydäntä riipi niiden omistajien puolesta. Mutta turha se on murehtia etukäteen, vaan nauttia jokaisesta päivästä karvakavereiden kanssa!

Mätsäri ja mejäilyä

Eilen oli meidän oman seuran mätsäri ja kun oli mahdollisuus olla kehässä koiran kanssa, niin hyödynsin tilaisuuden ja otin Himmin mukaan ihan ensi sunnuntain oikeita kehiä ajatellen. Enhän minä sitten viitsinyt etukäteen treenata, mikä kostautui koiraa seisottaessa. Hilmahan kulkee aina kuin juna, mutta maan vetovoima on liikaa kääpiömäykyn takapuolelle, joten se meni seiso-istun-seisot!-istun -pallotteluksi. Parikehässä saatiin kuitenkin punainen nauha, mutta jatkokehästä meidät käteltiin pihalle pallottelemasta. Noh, viikko aikaa treenata oikeaan koitokseen!

Tällä kertaa hiukka eri roolissa mätsärikehässä

Minulla on ollut aivan kamala polte mejä-kokeeseen jo pitkään Hilman kanssa, kun se osoitti niin erinomaisia otteita PIKA-kokeessa ja muutenkin on osoittanut hyviä otteita verijäljellä. Viime kesä meni vähän ohi, kun ensin oli koira tiineenä ja sitten emäntä. Viime viikolla havahduin, että kohta on tämäkin kesä ohi, joten aloin kiireellä selata Kennelliiton tapahtumakalenteria lähelläolevien mejä-kokeiden toivossa. Löysinkin Kuhmon kokeen 1.9., jonne olisi mahdollista saada valmis jälki, kun minä en oikein luota itseeni koejäljen tekijänä tai oppaana. Pistin paperit vetämään ja nyt sormet ristiin, että paikka saataisi!

Sittenpä piti alkaa treenaamaan. Verihän on odottanut pakkasessa jo kesäkuusta ja paikatkin on katsottu valmiiksi, mutta emäntä ei vaan ole itteeän sinne mettään saanut. Ihan itsäkin ärsyttää tämmöinen aikaansaamattomuus! Mutta onneksi on vielä melkein kuukausi aikaa. Niinpä eilen illalla askartelin jälkimerkit valmiiksi ja lähdin läträämään veren kanssa metsään. Muutaman kerran jätti sydän lyönnin väliin, kun hämärtyvässä metsässä lähti joku pulu melkein jalan vierestä lentoon ja välillä olin ihan varma, että kohta on karhu sienessä kiinni. Mitä kauempana autosta olin, sen rivakammaksi askel muuttui. Hengissä pääsin autolle ja sitten jännittämään, mitä petoja me aamulla saamme jäljelle seuraksi..

Hilmalle tein n. 200x200x200 metriä pitkän jäljen. Koira lähti innolla matkaan ja jäljesti tarkasti. Yhdessä vaiheessa olin ihan varma, että nyt se kyllä vetää jonkun muun hajun perässä, mutta sitten taas bongasin edestä jälkimerkin, eli itse olin illalla silmät ristissä vetänyt jäljen vinoon. Hihnanjatkeen hoipertelusta koira ei eksynyt, kunnes vähän enne toista makausta sattui nähtävästi jonkin hiiriperheen pesäkolo jäljen varrelle ja eikös se koira iskenyt nenänsä sinne mättääseen kiinni. Onneksi hiiriperhe ei luultavasti ollut kotona, mutta kyllä teki tiukkaa saada koira sieltä pois. Palautin jäljelle ja eikun mutkan kautta uusi koputus hiiriperheen ovelle. Huoh... Kiva ylläripylläri ohjaajalle.. No sittenpä palautin koiran taas jäljelle ja pätkä mentiin ihan tassustapitäen, kunnes saatiin taas ajatuksesta kiinni ja homma alkoi luistaa. Selvittiin kaadolle, mutta olisin toivonut koiralta hanakampaa kiinnostusta kaatoon. Koira kyllä innolla sen haisteli, mutta jatkoi sitten matkaa, että ei tämä nyt ole se, mitä tässä on jäljitetty. Jäätiin siihen hetkeksi sitten sorkkaa riepottelemaan ja koirakin alkoi syttyä paremmin ja kun saatiin kunnon murinat päälle, Hilma pääsi tauolle. Toivottavasti nuo hiiriperheet unohtuu ja sorkka alkaa kiinnostamaan, kun muutamat treenit vetästään..

Neliveto päälle

Yli mennään

Hiki tuli!

Neppikselle ja Amalialle vetäisin pikkupätkät, että pääsevät nekin hieman hommiin, en edes mitannut matkoja. Neppis on melko varma jäljestäjä, mutta erittäin herkkä häiriöille, kuten perässä seuraavalle tuomarille, ja ei ole oikein laukausvarma. Neppiksen motto on: Matka ei tapa, vauhti tappaa! Jäljellä edettiin verkkaisesti, mutta erittäin tarkasti. Neppis kulki melkeinpä juuri niin, kuin olin jäljen vetänyt. Mietin vaan, että mahtaisiko koetilanteessa se 45 minuuttia riittää (jos nyt ajan äkkiseltään oikein muistan). Kaadolla Neppis haisteli sorkkaa ja alkoi sitä innolla nyhtämään. Hieman minä olen Neppiksenkin kanssa kokeisiin menemistä miettinyt, mutta kylläpä harmittaisi, jos homma kaatuisi heti alkutekijöissään laukauksensietoon..

Hiii-opp!

Lähes koiran kokoinen saalis

Amalia nyt oli taas Amalia. En tiedä oliko muut kertoneet jotain, vai oliko se vaan se jälkiliina, joka vetästiin kaulaan, kun koira vetäisi taas nupit kaakkoon heti autosta päästyään. Jäljestäminen oli yhtä hötkyilyä. Ei sen puoleen, kyllä se jälki mentiin, mutta vauhtia haettiin aina pari metriä jäljen sivulta ja mutkat vedettiin pitkälle suoriksi, kunnes jossain vaiheessa tajuttiin, ettei se jälki enää nenään haise. Järkyttävästä hötkyilystä huolimatta koira löysi kaadon, kun oli ensin juossut sen ohi. Amalia olisi myös laukausvarma, mutta tuosta jäljestämistarkuudesta voi tulla sanomista ja vauhtiakin saattaa olla aste tai kaksi liikaa.

Nupit kaakkoon heti alkumetreillä

Tuonne!

Eiku tuonne!!

Eiku sittenkin tuonne!!!

Onnellinen jäljestäjä

Lopuksi Kerttukin pääsi hieman haisteleemaan sorkkaa. Ensin lähestyttiin varovasti, mutta sitten innostuttiin jo nuolemaan ja maisteleemaan sorkkaa. Rankan treenin päätteksi käveltiin vielä pieni lenkki nelikon kanssa ja oli muuten väsynyttä koiraa kotosalla!

Jännää

Hämistaidetta

Neppis nukkui istualtaan

Ja hiukka ramas podengoakin...

Lopuksi pieni viedeopätkä Himmistä kotipihalla. Hajun mielekkyys on suoraan verrannollinen hännän liikkeen nopeuteen. :D