The Fabulous Five

Taas on hihnanjatke laiskotellut eikä ole malttanut pysähtyä päivittämään koiruuksien kuulumisia, joten otetaanpa tähän semmoinen loppuvuoden pläjäys, mitä on syyskuun jälkeen tehty.

Ensimmäisenä on tietysti pakko mainita Amalia-armas, joka syyskuussa kymppiveesynttäreidensä aikaan taas sairasteli. Ilokseni voin kertoa, että vanha jäärä on aikalailla oma luupäinen itsensä. Syksyllä ensin lepäiltiin ja pikkuhiljaa Amalia pääsi pienille lenkeille ja pikkuhiljaa lenkin pituutta kasvatettiin normaaleihin kilometrilukemiin. Kuitenkin minusta on tullut armollisempi vanhaa leidiä kohtaan ja Amalian ei ole enää pakko lähteä mukaan pitkille lenkeille, jos hänen korkeuttaan ei huvita, mutta sen verran pakotetaan pihalle, ettei ihan kokonaan muumioidu leivinuunin alle. Nyt varsinkin kylmemmillä ilmoilla tuntuu olkapää välillä pihalla vihoittelevan ja on se itsellekin mukavampi, että kaikilla on siellä pihalla kivaa.

Äly ja väläys, eli Neppis ja Hilma ovat tassutelleet menossa mukana normaalisti. Välillä Neppis on saanut jäädä pitämään Allulle seuraa sinne leivinuunin alle, mutta yleensä neiti Nepparikin on ollut mielellään pihalle lähdössä. Tuo ikuinen pikkupentukin täyttää tänä vuonna jo pyöreitä. Mihin tämä aika oikein katoaa??

Hilma nyt puolestaan on aina lähdössä mukaan säässä kuin säässä ja täytyy tunnustaa, että välillä nautin, kun pääsee oikein reippaille lenkeille aktiivisimman kaksikon, Hilman ja Kertun, kanssa. Himmimimmi lenkkeilyn ohessa metsästää edelleen hiiriä. Ja pas*aa. Molemmat yhtä kivoja kaivaa nielusta pois. Välillä siinä sitten miettii, että antaisko mieluummin vaan nielasta. Mäyräkoirien kanssa ollaan siis eletty melko aktiivista hiljaiseloa, joskus otan mukaan hallille hieman hömpöttelemään jonkinlaista aksantynkää.

Kertun kanssa oltiin hieman aktiivisempia ja käytiin lokakuussa kisaamassa kotihallissa, mutta niistä kisoista ei kyllä jäänyt jälkipolville paljon kerrottavaa. Kisojen alla käytiin mölleissä, joista saatiin kisaavien radalla toivoa antava voittonolla, mutta varsinaisissa kisoissa napsahti pitkästä aikaa reikäpäävaihde päälle ja kolmen radan aikana hieman kerrattiin mm., että se ohjaajakin on sitten mukana siellä kentällä, miten niille kontakteille pysähdyttiin ja juostaanko niitä ratatyöntekijöitä moikkaamaan. Marraskuun lopulla Kepa aloittikin juoksunsa, joten ei päästy enää toisiin kotikisoihin kirmaamaan. Loppuvuosi kulutettiinkin energiaa sitten ihan vain lenkkipoluilla.

Meidän leveä kuljetus

 Tapahtui sitä näillä nurkilla jotain jännääkin loppuvuonna. Keskitalven hiljaiseloon toi heti joulun jälkeen vauhtia pieni Portugalin lapsi, joka ristiýtyi Unnaksi, ja jonka myötä katastrofikvartetti kasvoi fabulous fiveksi Tämä pieni riiviö on Kertun jonkinasteinen serkku (Kepan äidin veljen lapsenlapsi) ja hän matkusti lämpimästä Portugalista kylmään Suomeen Tapaninpäivänä Hanna-Leenan matkassa. Hieman  mietitytti, miten pahasti raukkaparka järkyttyy, kun joutuu tänne itään lumipenkkojen keskelle, mutta tämä pieni reipas tyttönen osoitti pelkoni turhaksi tunkemalla päänsä lumihankeen heti kotipihassa. Riiviöpentu on osoittautunut todella reippaaksi ja rohkeaksi pennuksi, joka on Kertun tapaan aina iloinen. (Tai niinhän ne taitaa kaikki kakarat olla.) Tässä vajaan kuukauden aikana ollaan tutkiskeltu maailmaa ja onpa kakara päässyt pari kertaa Kepan matkassa hallillekin ihmettelemään. Ainakin jonkin verran kakara pääsee varmasti hallillekin, mutta erityisesti toivon, (jos uskaltaa ääneen sanoa,) että tästäkin kasvaa sprintteri, joka pääsee Kertun rinnalla kirmaamaan kulmille nousevalle vinttikoiraradalle maastojen lisäksi. *sormet ristiin*

Välillä vähän ramaseekin

Blogin päivittymisestä ei taas uskalla mitään luvata, mutta instagramiin laittelen lähinnä koirien kuvia, eli jos haluaa koirien kuulumisia kurkkia, löytyy instasta nimellä @hannapaivinen

Amalia armas 10 vee!

Viime perjantaina 16.9. meidän luupäiden kuningatar, hänen arvoisa jääräpäisyytensä, Amalia armas täytti kokonaiset 10 vuotta! <3

Olisipa hienoa kirjoittaa, miten hyväkuntoinen ja virkeä eläkeläinen meillä on, mutta kun koira oli viikkoa ennen ja viikko jälkeen synttäreidensä kipulääkekuurilla ja pakkolevossa, niin niin ei pysty kirjoittamaan. Totta puhuen viikkoa ennen syntymäpäivää synkimmällä hetkellä en ollut varma päästäänkö edes syntymäpäiviä viettämään. Kuitenkin vanhan jäärän katse pysyi terävänä ja häntä jaksoi heilua vaikeinpanakin päivänä, niin toivon kipinä eli koko ajan, että ehkä tästäkin vielä selvitään.

Kun olimme kotiutuneet Kertun kanssa Nuukajuoksuista sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, pidin seuraavan päivän huilia. Kuitenkin käytiin koirien kanssa normaalisti lenkillä ja Amalia liikkui normaalisti. Illalla kuitenkin aloin kiinnittää huomiota takatassun lupsuttamiseen. Kun kaveritkin alkoivat osallistua talkoisiin, aloin tutkia tarkemmin. Takatassusta löytyi pieni kraateri. Puhdistelin tassun ja yritin (huonolla menestyksellä) saada koiran olemaan nuolematta tassua. Seuraavana päivänä soitin eläinlääkäriajan Amalialle ja samalla Neppis pääsi rokotusten uusintaan. Aika saatiin keskiviikolle. Tiistai-iltana minun piti kuitenkin käydä hakemassa kipulääkkeet, kun takatassu vaikutti koko ajan kipeämmältä ja kaapissa olevat olivat viettäneet synttäreitään jo hyvän aikaa sitten. Yö tuntui pitkältä seuraavaan päivään, vaikka tilanne ei ollut akuutti, niin kipeää koiraa oli tuskaista katsella. Keskiviikkona päästiin lääkäriin ja eläinlääkäri totesi Allun tassussa olevan furunkuloosin. Kun nostin Amalian alas pöydältä koira vingahti, mutta liikkui kuitenkin normaalisti.Aloitettiin antibioottikuuri ja kipulääkettä jatkettiin rinnalla. Seuraava päivä meni lepäillessä, mutta kun tulen perjantaina kotiin, niin koira seisoo vain paikallaa selkä köyryssä eikä suostu liikkumaan. Kannan käymään pihalla tarpeillaan ja kannan sisälle. Alan soitella eläinlääkäreitä ja perjantaina klo 16.30 sainkin yhden hoitajan langanpäähän ja hieman pähkättiin tilannetta. Aikoja ei tietenkään enää ollut, mutta päädyttiin jatkamaan kipulääkitystä ja pitämään levossa. Seuraavana päivänä koira vaikutti todella kipeältä, joten päädyin soittamaan päivystävälle. Amalialla on kerran aiemminkin ollut vastaavaa ongelmaa, jolloin määrättiin lihasrelaksanttia ja tätä osasin nyt pyytää päivystävältä, jos vaikka samalla kuurilla selvittäisi. Nyt hoito ei vaikuttanut yhtä nopeasti kuin viimeksi. Edelleen kannoin koiran pihalle ja sisälle ja pyrin pitämään levossa. Siellä se vaan öhnötti punkassaan BOTin toppaloimi niskassa. Häkittämiselle ei ollut tarvetta, kun koira ei yksinkertaisesti liikkunut. Ainoastaan ruokakupille tuli suosiolla, mikä nyt toisaalta oli hyvä merkki, että ruoka maistui.

Veteraaniosasto ei ollut järin ilahunut eläinlääkärireissusta.

Neppiksen saatua rokotuksen Neppis oli täysin valmis poistumaan ovesta.

Viikonloppu oli pitkä ja sitten pitikin miettiä, miten seuraavan viikon järjestelisi, mutta onneksi pystyin ottamaan koiran mukaan töihin, jotta voisin hieman vahtia menoa. Toimistolla koira vaikuttikin hieman pirteämmältä. Jaksoi piipata kuin palovaroitin, josta on patterit lopussa. Ja kun se ei auttanut, vaihdettiin äänensävy hieman käskevämmäksi, että hänen korkeutensa olisi vapautettu vankilastaan. Hiljalleen viikon mittaan koira alkoi hieman liikuskella, vaikka edelleen pääsääntöisesti kuljettiin sylikyydillä, mutta hieman pihalla jo tassuteltiin. Syntymäpäivänä käytiin yhdessä Amalian kanssa hakemassa Sohvin Valinnasta Allulle synttärilahjaksi BOTin mäyräkoiran verkkoloimi (toppaloimi kun tuntui hieman turhan lämpimältä), sekä tietysti herkkuja, joita sai toimistolla rouskutella. Päivä päivältä Amalia liikkui enemmän ja selkeästi lämmin loimi auttoi. Alkuviikosta meinasin saada slaagin, kun ulkoa sisälle tullessa neiti spurttasi portaat yläkertaan, kun en ollut juuri sillä hetkellä häntä nostamassa. Toisaalta olin iloinen, kun pystyi koko ajan paremmin liikkumaan, mutta toisaalta olin kauhuissani, ettei nyt vaan jotain rytkähtäisi.

Neppiksellä oli ikävä, kun Amalia oli päivän pois. (Neppiksen selkä ei oikeasti ole kalju, vaikka kuvassa siltä näyttääkin...)

Jos tälle antais mukin, ne se niin kolistelis sillä noita kaltereita.

Tällä hetkellä Amalia voi ihan hyvin. Pari päivää on mennyt ilman kipulääkkeitä ja pikkuhiljaa uskalletaan hieman alkaa tassutella takapihan ulkopuolellakin. Hieman jäi epäselväksi, mikä tarkalleen kipuilun aiheutti, oliko se lihasperäistä, vai onko häikkää jossain syvemmällä. Eräänä iltana varovasti hieroin koiraa, niin kyljessä tuntui olevan kipeä kohta, jota Amalia aristi, mutta hieroessa painautui vasten, kuin ymmärtäen, että se auttaisi. Nyt pitänee Amalia viedä taas fysioterapeutille kopeloitavaksi, jos hän löytäisi lihasjännitteitä tms. Amalia tulee myös saamaan oman "banaanipuvun", kun ilmat viilenevät ja lämmin selkeästi auttaa, niin vartalonmyötäisemmän banaanipuvun uskaltaisi jättää ehkä päälle kotoa poistuessakin. Hieman myös olen miettinyt jatkotutkimuksia, mutta se luultavasti edellyttäisi eläinlääkärireissua jo hieman kauemmas. Vielä en tiedä uskaltaako täysin huokaista, mutta tällä hetkellä näyttää kohtalaisen hyvältä.

Kisoja ja kesälomaa

Minulla oli hieno ajatus, että kesälomalla sitä sitten on aikaa kirjoitella tapahtumista reaaliajassa, mutta niin se vaan loma tuli ja loma meni, joten kirjoitetaanpa nyt tämmöinen elokuun kooste.

Luhtisaalistus

Heti kesäloman alkajaisiksi heinä-elokuun vaihteessa oli Kertulla maastojuoksukisat Hyvinkäällä, joihin lähdettiin jahtaamaan sitä viimeistä sertiä. Edellisenä päivänä kurvailtiin mutkien kautta tuttuun majapaikkaan Vantaalle mummin pahnoille. Matkalla koukattiin jo kisapaikalla vaihtamassa Dogsterin kojulla koppa, jota oli odotettu Irlannista saapuvaksi useampi tovi. Koppaan saatiin viimeiset hienosäädöt ja pystyi hyvillä mielin jäämään odottamaan seuraavan päivän kisaamista, kun oli varakoppakin kohdillaan.

Tällä kertaa oltiin lähtöjen alkupäässä ja tie vei Vantaalta Hyvinkäälle aikaisin aamulla udun läpi. Kun oltiin pitkästä aikaa kisaamassa etelämmässä, niin Kertun kasvattajamamma Hanna-Leena saapui myös paikalle ja Kerttu oli haljeta onnesta! Kyllä ne on vaan rakkaita Kertulle nuo tutut ihmiset, vaikka ei taas pitkään aikaan ole nähnytkään. Aamulähdöissä on se hyvä puoli, että omaa vuoroa ei tarvitse odotella niin pitkään, mutta muuten en kyllä ole yhtään aamu(lähtöjen)ihminen. Ensimmäiset jännät paikat oli tarkastupisteellä, kun koppa ei tarkastajan mielestä nyt ihan täysin istunut Kepan päähän, kuitenkin päästi meidän juoksemaan, mutta patisti hakemaan Dogsterin kojulta uudet säädöt ennen mahdollista finaalia. Lähdöstä Kerttu ampaisi matkaan tuttuun tapaansa kuin tykin suusta, mutta matkan edetessä juoksu oli jotenkin omituista; koira kompasteli vähän väliä ja himmaili ihan ihmeellisesti. Ei kyllä suoraan sanoen ollut mikään hyvä juoksu, ei normaalia Kerttua. Siinäpä sitten jännityksellä odotettiin pisteitä. Lopulta pisteet saatiin ja Kepa oli alkuerien ykkönen 211 pisteellä. Sinänsä ihan hyvin, mutta ajattelin vain, että finaalissa pitää juosta sitten ihan hemmetin hyvät pisteet, jos sertiä mielitään.

Lähdettiin huilaamaan ja odottelemaan iltapäivän finaaleja, kun hetkeä myöhemmin iskee mieletön ukkoskuuro. Vettä tulee kuin saavista varmaan lähemmäs tunnin ajan ja jyrisee ihan kunnolla. Istuttiin sitten Hanna-Leenan kanssa autossa kahvittelemassa ja mielenkiinnolla odotettiin, miten tulee käymään, pystytäänkö kisoja jatkamaan edes niin, että kaikki alkuerät saataisi juostua loppuun. Pahimman kuuron tauottua vettä edelleen tihkui taivaalta, mutta loppujen lopuksi onneksi kisoja pystyttiin jatkamaan. Iltapäivällä koitti siis finaalilähtöjen vuoro ja tällä kertaa päästiin tarkastupisteeltä jatkamaan ilman huomautuksia. Lähdöstä Kerttu ampaisi kunnon apinanraivolla matkaan. Nyt rataa oli muutettu ja koirien kurvattua kulman taakse en nähnyt yhtään mitä tapahtui. Ihmettelin suuresti, kun Kerttu hävisi ensimmäisenä kulman taakse, mutta juoksukaveri tuli esiin ensin. Ja hetken päästä tultuaan näkyviin veti ihan kunnon mukit kyljelleen. Sitkeästi jatkoi matkaa, mutta meno oli jotenkin puutuneen näköistä loppua kohti ja loppusuoralla hetken näytti siltä, että juoksee suoraan minun luokse, eikä vieheelle, mutta onneksi  koukkasi matkalla kuitenkin vieheen kautta. Kun päästiin pois radalta, Hanna-Leena kertoi Kertun vetäneen ihan kunonn tuplavoltit kerien heti lähdön jälkeen, siis silloin kun oli minun näkymättömissä. Ei ihmekään, jos loppusuoralla vähän puudutti. Jäähdyttelylenkin jälkeen käytin kaiken varmuuden vuoksi Kertun eläinlääkärin tarkastuksessa, kun oli kuulemma ollut voltti sen verta hurjan näköinen. Onneksi mitään vakavampaa ei löytynyt, mutta hieman aristi niskaansa, joten valjaat otettiin lähipäiviksi käyttöön. Muuten koira oli kyllä ihan oma iloinen itsensä.

Väliaika, kahvia ja pullaa!

Palkintojenjakoa odotellessa omat odotukset eivät siis olleet kovinkaan suuret. Hieman kyllä olin yllättynyt yhteispisteistä 434, eli finaalijuoksu oli parempi kaatumisista huolimatta, mutta silti harmittavasti viimeinen serti jäi 16 pisteen päähän! No mutta onneksi meillä on vielä aikaa. Ensimmäistä kertaa näissä kisoissa kisakirjan mukana palautettiin tuomarien arvostelulomake, johon yksi tuomareista oli hyvin tiivistänyt finaalijuoksun "teki Vireenit" Ei ollut meidän päivä Hyvinkäällä, en tiedä oliko matkaväsymystä vai mitä. En osaa ottaa maastoon tai rataprofiiliin kantaa, en ole vielä niin pätevä arvioimaan niitä. Kuitenkin viikonloppuna oli ollut käsittääkseni todella paljon kompurointeja ja kaatumisia ja valitettavasti yhden italiaanon jalka oli napsahtanut poikki, joten emme olleet kompurointien kanssa yksin ja olen vain tyytyväinen, että ei käynyt pahemmin!

Kaatuilusta huolimatta Kerttu juoksi pienten popojen toiseksi!

Illalla pieni podengo oli hyvin, hyvin väsynyt

Agilitykisat 7.8.2016

Viikkoa myöhemmin kisattiin Kertun kanssa agilitykisoissa kotikulmilla naapuriseura PoKSin kisoissa. Olin jo etukäteen arveluut, että tulen niin katumaan aksakisoihin osallistumista viikko juoksukisojen jälkeen, ja oikeastaan niinhän siinä sitten lopulta kävi. Ensimmäinen rata kulki mukavasti, koira kulki ohjauksessa ja meno oli suht sujuvaa, kunnes sitten matkalla oli ihan pakko käydä moikkaamassa yleisöä. No mutta kaikenkaikkiaan se oli aika semmonen hyvä hylly, kontaktit olivat hienoja ja kepit menivät puhtaasti. Yleensä Kertulla kierrokset ovat korkeimmillaan ensimmäisellä radalla, nyt ne nousivat loppua kohti. Toiselle radalle lähdin hieman holtittoman eläimen kanssa. Heti parin esteen jälkeen Kepa valitsi ihan oman rataprofiilin ja suoritus päättyi hylkyyn ennen kuin kerkesi kunnolla alkaakaan. Kuitenkin sain koiran jollain tasolla hanskaan ja rata räpellettiin loppuun. Kontaktit olivat kyllä ihan hirveitä, mutta kepeille mentiin edelleen puhtaasti melko kovastakin vauhdista, että jos jotain positiivista siltä radalta haetaan. Viimeisellä radalla, hypärillä, lähdöstä spurttasi vanha tuttu reikäpää. Kaksi estettä ja satasta kentän takalaitaa, missä hetki härvellettiin ihan omiaan. Siinä vaiheessa ohjaajalta loppui huumori ja otsaan napsahti metrinen sarvi. Poistuimme takavasemmalle.

Kaikki radat olivat minusta kivoja ja semmoisia Kertun kanssa tehtävissä olevia. Hieman on kieltämättä tuskastuttavaa, kun kisatilanteessa kierrokset paukkuvat yli, kun treeneissä dorkailusta on päästy eroon. (Paitsi toissapäivänä, kun edellisistä treeneistä oli pari viikkoa, mutta sekin hölmöily loppui, kun kerran kannettiin hallista pihalle.) Se nyt vaan pitää nähtävästi totutella kisatilanteisiin ja ottaa tiukempi linja, eli heti ensimmäisestä rälläilystä sylikyydillä maaliin. Jospa se siitä. Nythän olisi reilun parin viikon päästä "kisatreeniä" tarjolla viiden startin verran, kunhan ei vain juoksujaan aloittaisi.

Ja sitten vaan lomailua

Aksakisoista olikin hyvä sitten suoraan kurvata möksälle rentoutumaan. Muutama päivä ihan vaan olla (tai miten sen nyt ottaa neljän koiran ja kahden lapsen kanssa...). Koiratkin pääsivät rauhassa tallustelemaan metsässä ja oli tarjolla useampaa rapsuttajaa. Hieman Kerttu tarjosi eräänä päivänä ylimääräisiä sydämentykytyksiä, kun huomasi hakkuualueen reunalla autotien ja sitä pitkin kiitävän auton, ja sehän piti ottaa kiinni! Pysähtyihän tuo kun pukamiensa pohjasta karjaisi "EIII!!" ja niin varmaan pysähtyi muukin liike lähitienoolla. Tämän jälkeen Kerttu olikin taas hihnan jatkeena, mutta kun hetkeksi laskin hihnasta irti koiran mutustaessa mustikoita ja käänsin selkäni, niin koira katosi kuin ilmalaiva Saharaan. Hetken sain huudella, kunnes koira tulee takaisin pusikoiden läpi kieli vyön alla. Kyllä kerkesi kaikki kauhukuvat käydä mielessä, kun lähti hihna perässään, mutta onneksi palautui hihnoineen kaikkineen. Minun ääni tosin jäi sille metäsreissulle. Niinpä Kerttu pääsi jakamaan mäyristen kohtalon ja ulkoili jatkossa hihnassa.Onneksi oli hihnassa myös pari viikkoa myöhemmin metsässä kotikulmilla, kun haukka sujahti parin metrin päästä ohi ja sehän olisi myös pitänyt saada ottaa kiinni. Miten lie olisi tuossa takaa-ajossa käynyt jos olisi irti ollut.. Näissä merkeissä loma oikeastaan sujuikin, pihalla seikkailtiin aina kun ei satanut, veteraaniosasto kun ei juuri arvosta tassujen kastumista. Märkään metsäänkään ei ole suurta hinkua. Kuitenkin sateisesta elokuusta huolimatta päästiin useammat seikkailut tekemään.

Jos ei muuten ollut märkää, niin sitten Kepa kasteli itsensä vapaaehtoisesti..

Uitettu popo.

Tyttöjen iso ystävä

Märkää oli

Hilmaa ei tosin haitannut

mutta Amalia oli sitä mieltä, että voisin tunkea kameran jonnekin ja päästää hänen korkeutensa sisälle.

Lenkeillä vanha jäärä sai välillä tassutella omaan tahtiinsa perässä. Jostain syystä tassut toimivat paremmin, kun ei ollut hihna pannassa..

Viime viikolla lähdettiin pyörähtämään oman seuran mätsärissä, kun arvelin hieman näyttää mäykyillekin elämää kotikontujen ulkopuolella. Hilma ja Kerttu pääsivät osallistumaan kehään ja vetraaniosasto virkistäytymään. Ei kyllä oltu harjoitueltu yhtään, edellisen kerran oltiin kehässä Narvassa ja se kyllä näkyi, ja kauas. Hilma on vielä omasta mielestään niin tiineenä, NIIN tiineenä, että oli kuin olisi vetänyt perässään viikon vanhaa lahnaa. Kerttu puolestaan oli oma energinen itsensä ja malttoi jopa hetkittäin pysyä paikallaan. Molemmat saivat esiintymisistään siniset nauhat, ihan ansaitusti. Hetken olinkin sitten pienessä pulassa, kun molemmat olisi pitänyt saada näytille pienten aikuisten sinisten kehään. Onneksi treenikaveri oli omaa kehää odottassaan hetken joutavana ja tarttui rohkeasti hullun podengon hihnaan. Hilma ei ollut sen yhteistyöhaluisempi kuin aiemminkaan, joten ei todellakaan oltu jatkossa, mutta Kerttupa esiintyi hienosti Kaisan kanssa, varmaan paremmin kuin minun kanssa, ja olivat lopulta sinisten kolmansia! Pitänee jättää nämä esittämishommat jatkossa muille.

Taas jäi luultavasti yli puolet kirjoittamatta, mitä oli loman mittaan ajatellut, mutta tulihan tuota tekstiä ihan riittävästi. Jatkossa luultavasti edelleen tasaisen epätasainen tiedotusväli. :D

Ihmeiden aika ei ole ohi

Käytiin tänään hallilla tekemässä nopsaan pienet omatoimitreenit lauantain virallisia agilitykisoja ajatellen. Auton mittari näytti 25,5 astetta plussaa, joten pyrähdykset olivat todellakin pieniä. Kertun kanssa hinkattiin vielä vähän keppien aloitusta ja kaiken hökeltämisen keskellä saatiin muutama onnistuminenkin aikaan. Kisat ovat kotikulmalla Joensuussa, niin ajatuksena on ihan vaan lähteä hakemaan kisakokemusta vieraammista paikoista ja etenkin, kun kisat ovat ulkokentällä, tuo se oman jännitysmomenttinsa. Käytiin samaisella kentällä kyllä parisen viikkoa sitten kisatreenissä kokeilemassa pysyykö koira edes hallin tontilla ja yllättävän hyvin koiralla oli korvat päässä. Lauantaina nähdään vieläkö podengo on yhtä vieraskorea... ;)

Tänään pääsivät myös mäyriäiset aksaamaan. Tiedättehän tunteen, kun jonkin koiran kanssa homma vaan toimii. Ihan kuin koira lukisi ajatukset. On vaan niin mielettömän hyvä flow. Amalia <3. Veteraani kulki edelleen kuin ajatus. Pieni hypytön pätkä, jolla tehtiin jotain leijeröinnintapaisia, jolla mielessäni itse ajattelin, että juuei tule onnistumaan, niin koira tekee kerralla juuri niin kuin tarkoitan. Oikeastaan vain kävelin kentän keskellä ohjaamassa ja Amalia kävi tekemässä. Ja miten koira oli niin täysillä tekemässä, jokaisen pikkupätkän jälkeen vaati lisää. Oih, tuli taas ihan ikävä aktiiviaikoja. Tuon flown kun saavuttaisi muidenkin kanssa..

Neppis teki omaan tunttuun tyyliinsä; nenä maassa tänttäränttärrää! Taskumäyriäinen viipotti menemään minkä tassuistaan pääsi ja välillä teki ohjauksen mukaan ja välillä nenä tuppasi viemään mennessään. Pientä radanpätkää mentiin ihan intopinkeenä!

Ja sitten Hilma. Hieman aluksi pörrättiin putkia ja hyppyjä. Pysähdyttiin hetkeksi keppien kulmalle ja sain päähäni ihan piruuttani huikata koiralle "kepit!". Ja mitä tekee Hilma? Lähtee pujottelemaan alkupätkän puhtaasti. Jäin haavi auki katsomaan. Lopulla rytmi menee sekaisin, mutta hei, Hilma ei ole tehnyt keppejä piiiiiiiitkään aikaan ja silloinkin ohjureiden kanssa alkukin oli yhtä sähläystä. Päätin sitten kokeilla samalla "old school"-tyylillä, miten Amalian kanssa aikanaan kepit opeteltiin, eli namin kanssa pujotellen. Ja se toimi!! Olen mielestäni joskus aiemminkin kokeillut keppejä noin, mutta silloin se meni vielä pahemmaksi sähläämiseksi. Nyt pujottelu oli suht' sujuvaa, vaikka vähän sitä kättä tuijoteltiinkin. Onkohan tässä kuukausien aikana pieni musta mäyriäinen on tehnyt mielikuvaharjoitteita ja oli nyt sisäistänyt ajatuksen? Olin suuresti hämmästynyt tästä edistysaskeleesta ja vaikka olenkin jo melkein haudannut ajatuksen Hilmiksen kanssa kisaamisesta, niin sieltä se sitten taas putkahti, entäpä jos sittenkin...saas nähdä...

Onni on kevät!

Nyt kun lumet alkavat olla sulaneet ja tiet hieman kuivuneet, ja etenkin, kun aurinko paistaa, muistaa taas miten tätä on kaivannutkaan! Lenkkimaastot ovat talven jälkeen monipuolistuneet, kun pääsee taas kunnolla mettään rattaidenkin kanssa. Talven jälkeen on paljon uutta tutkittavaa ja vaikka meidän koirat ei metsässä vapaana kirmaa, koska ovat mallia "tappaa talossa ja puutarhassa" ja laulavat vielä mennessään "ei korvia, ei korvia", niin kyllä kuitenkin huomaa, miten ne nauttivat metsässä samoilusta.

Välillä oltiin vähän solmussakin

Ja hetkeksi kun pysähdytään, niin Hilmalla on jo kuoan alku..

Ja välillä kaivettiin juuria ym. ylös

Veteraaniosasto ei liiemmin ole perustanut talvi/loskakeleistä, mutta nyt ne ovat innolla lähdössä mukaan, kun vielä jokin aika sitten katsoivat sohvannurkasta ilmeellä "Onks pakko jos ei taho?" Koleat kelit vaikuttivat selkeästi myös Amalian olkapäähän ja välillä mietinkin, miten kipeä se todella onkaan, mutta nyt kevään tullen painaa lenkeillä kuin nuori koira, eikä kolotuksista ole tietoakaan. Tänä viikonloppuna saatiin kyllä nauttia huikeista keleistä ja ulkona oltiin niin paljon kuin vain pystyttiin.

Nyt menee siirappiseksi, mutta monesti olen koirien kanssa metsässä liikkuessa miettinyt, että miten paljon koirat ovat vaikuttaneet luonnosta nauttimiseen. En usko, että viihtyisin pihalla ja etenkin metsässä niin paljoa, mitä koirien kanssa on tullut kuljettua. Niin siirappiselta kuin se kuulostaakin, niin metsässä liikkuessa huomaa luonnon kauneuden ja olen miettinyt, miten paljosta monet voi jäädä paitsi. Ja vaikka tänäänkin metsässä oli paimennettavana neljä nelijalkaista ja kaksi kaksijalkaista, niin silti kyllä se vain metsässä sielu lepää, kun ei kuulu kuin lintujen viserrys.

Tämä hieman vanhempaa kuvasatoa, mutta kuitenkin :)

Ja auringostahan nautitaan sisätiloissakin. :)

Aksakuulumiset

Päivitetäänpäs näin alkaneen vuoden kunniaksi meidän agilitykuulumiset, kun huomasin, että viimeksi olen niistä heinäkuussa niistä höpissyt. Monesti on kyllä mielessä ollut, että pitäisi tästä ja tästä kirjoittaa, mutta ei ole vain saanut aikaiseksi. Paljon on silläkin saralla tapahtunut, että mistäköhän sitä aloittaisi.

Syksyn paras onnistumisen elämys tuli kyllä ehdottomasti kepeillä Kertun kanssa. Niitä tehtiin aina treeneissä kerran viikossa ja kivasti edistyttiin, mutta välillä sitten tuli takapakkia, jolloin ajattelin, että ei /kele, nyt ota itteäs niskasta kiinni ja raahaa se ahteri sinne hallille useammin. Eikä se vaatinut kuin alle kuukauden yksi-kaksi ektratreeniä viikossa, kun Kepan kepit oli valmiit. Siis fiilis oli ihan huikea! Ensimmäistä kertaa minulla on koira, joka pujottelee kepit sujuvasti ja itsenäisesti. Tällä hetkellä harjoitellaan sitä, että osattaisi jarruttaa hieman keppien alkuun, ettei menisi pitkäksi. Aika hyvin alkaa jo kepit radalla sujua, varsinkin, kun jätettiin etupalkka pois, niin malttaa pujotella ne kepit ihan loppuun asti, kun ei ole niin kiire nakkikipolle.

Muutenkin radalla kulkee hyvin. Yhteistyö sujuu, kunhan vain ohjaaja muistaa ohjata. Edelleenkin ohjaajalla välillä unohtuu, että se ei ole mäykky, vaan kaksi kertaa nopeampi tykinkuula, joka sinkoaa putkestakin ulos semmoisella raivolla, että pitää kyllä olla just eikä melkein oikeassa paikassa ohjaamassa. Vielä välillä tulee hölmöjä virheitä, mutta kyllä minä olen vaan niin fiiliksissä tuon höyrypersuksen kanssa treenaamisesta ja etenkin edistymisestä.

Edellisen päivityksen jälkeen olen käynyt koko konkkaronkan kanssa kaksissa agilitymölleissä, eikä ollenkaan hullummin ole mennyt. Molemmilla kerroilla spurttailin seitsemän lähtöä katastrofikvartetin kanssa. Vateraaniosasti sai rallatella putkirallissa ja voi sitä onnea, mikä koirista huokui! Amalia oli taas se suuri mahtava agilitynakki, joka se oli ennen loukkaantumistaan ja Neppis tykitti suurella sydämellä niin kovaa, kuin pienet tassut vain kantoivat! <3 Pitäisi ottaa veteraanit useamminkin hallille ihan vain puuhastelemaan jotain pientä.

Kertun kanssa pingottiin molemmissa mölleissä kolme rataa, eli muut paitsi kisaavien rata. Toisissa mölleissä jo oltiin edistytty ensimmäisiin nähden ja radat olivat ehjempiä, eikä enää tullut semmoisia joutavia hölmöilyjä, nyt tuli enää vain "hyviä hyllyjä", kuten kisaavat varmaan niitä kutsuisivat, vaikka hylsyjä noilla radoilla ei jaettukaan. Hirmuisen hyviä ratoja, joissa yleensä ohjaaja teki sitten kuitenkin jonkun ratkaisevan virheen. Hyvällä fiiliksellä mentiin, vaikkei vielä sitä nollaa ole irronnut.

Hilmalla puolestaan on ollut varmaa tekemistä, vaikka treeniä ei ole ollut paljoa. Molemmissa mölleissä kaksi rataa ja jos nyt en väärin muista, niin aika puhdasta nollaa, yksi vitonen taisi olla. Viimeisissä mölleissä Hilma voittikin sitten Joa:n vuoden 2015 minien Möllicupin, eli keräsi eniten pisteitä neljässä osakilpailussa. Kyllä minä olin aikas ylpeä mustasta tappijalasta!

Viimeisten möllien aksaajat ja palkintosaalis. Itse möllicupin voittaja näyttää niiiiiiiin innostuneelta! :D

Hilma olisi kyllä hirmuisen pätevä, mutta kun ne kepit. Edelleen. En minä vain tiedä, miten ne ei uppoa tuohon umpiluuhun. Pitäisi vaan käydä useammin hallilla ja tehdä ennen kaikkea lyhyttä pätkää ja saada varmoja onnistumisia. Ollaan jo saatu ohjureita purettua. Ja sitten laitettua takaisin. Selkeästi liika jankkaaminen saa korvat lukkoon ja yht'äkkiä koira ei ole ikinä keppejä nähnytkään! Huoh. Minä ajattelin, että vielä tänä keväänä, vielä viimeisen kerran, yritetään saada ne kepit taottua tuohon päähän. Jos ei nyt onnistu, niin sitten me vaan rallatellan mölleissä. Eihän se nopeudessa muille mineille pärjää, mutta olisi se mukava muutama virallinenkin startti kirmata, kun se on muuten osaa!

Ja tämän vuoden tavoite? Lyhyesti: Hilman kepit ja Joa:n viralliset kisat maaliskuussa 2016 -ainakin Kertun kanssa.

Odottamassa...

Narvan matkakertomus

Kerrotaanpas nyt viimein minun kautta aikain toisesta ulkomaan näyttelymatkasta. Tiedossa oli kaksi päivää näyttelemistä marraskuun viimeisenä viikonloppuna Narvassa Virossa, minne lähdettiin sertiä metsästämään Hilmalle ja Kertulle.

Ajelin perjantaina Veikkolaan koirien kanssa Kertun kasvattajan Hanna-Leenan luo, missä siirrettiin koirat ja tavarat hänen autoonsa ja jatkettiin matkaa hakemaan vielä yksi reissaaja, jonka jälkeen suuntasimme satamaan. Laivan lähtöön oli vielä aikaa, joten ulkoilutimme koirat kunnolla, kun ulkoilumahdollisuudet ennen aamua olisivat rajalliset. Merenrannassa tuuli niin, että meinasi tukka irrota päästä, joten tiedossa olisi varsin mielenkiintoinen laivamatka. Pakkauduttuamme laivaan suuntasimme syömään ja maalaisenhan piti päästä jo menomatkalla täksfriihiin katselemaan. Laiva alkoi keinua koko ajan enemmän, mitä pidemmälle merelle päästiin. Ollessamme syömässä keinuminen muodosti tulpan jonnekin ruokatorveen ja viimeiset haarukalliset eivät enää menneet alas. Aloin toivoa, että tuo tulppa ei lähtisi tulemaan takaisin päin. (Toim. Huom. Ja minullehan ei siis yleensä herkästi tule huono olo.) Suuntasimme kuitenkin urheasti vielä Tax Freehen, vaikka se viimeinen lihapulla tuntui pyörivän jossain nielussa. Kauppaan kävellessämme ja kaupassa ollessamme muutama aalto keikautti laivaa niin, että tavarat alkoivat tulla alas hyllyistä. Pian seurasikin kuulutus, että kauppa joudutaan sulkemaan. Nopeasti vaan vesipulloja matkaan. Ei kyllä olisi mikään makea mennyt alaskaan. Olin varmaan vitivalkoinen päästyäni hyttiin ja hetken vielä keinumista kuunneltuani ei auttanut kuin maata punkalla sikiöasennossa ja laskea minuutteja, että laiva olisi satamassa. Onneksi matka-aika oli vain 2,5 tuntia! Ei ole ihan äsken ulkoilma tehnyt yhtä hyvää, kuin puolenyön jälkeen Tallinnan satamassa laivan kannella!

Aamulla päästyämme ulos laivasta ulkoilu teki hyvää. Take away -kahvien kera lähdimme suuntaamaan kohti Narvaa. Noin parin tunnin ajamisen jälkeen olimme perillä näyttelypaikalla ja suuntasimme pikaisesti kohti mäyriskehää. Hilma olisi vuorossa aamulla ensimmäisten joukossa ja ei siinä paljoa luppoaikaa jäänyt ennen kehän alkua. Vähän siinä yritin ottaa koiran kanssa tuntumaa hälinään ja ahtauteen ja Hilmakin oli sinänsä ihan ok, ottaen em. huomioon. Käpsyjä oli vain neljä ja kaksi narttua, joista toinen oli jo Vironkin valio. Paperilla näytti siis ihan hyvältä. Mutta sitten, mitä tekeekään minun showkoira? Se josta aina sanon, että kulkee kuin juna. No, se sanoo kehään mennessä työsopimuksen totaalisesti irti. Ei vaan pysty liikkumaan kunnolla. Suuri ihmisjoukko kehän ympärillä oli pitkästä aikaa liikaa. Omaa vuoroa odotellessa yritin hieman leikittää koiraa ja saada sitä vähän rentoutumaan, mutta ei kovin kehuttavin tuloksin. Hilma sai kuitenkin ihan ok arvostelun Harry Tastilta, joka oli tuomaroimassa. Todella mukavakäytöksinen herra, by the way. Saimme jonkinlaiset liikkeet esiteltyä, mutta liikkumisen nihkeys toi arvosanan Erittäin Hyvä. Voi luoja, että olin vihainen itselleni! Miksi minä en käynyt vaikka Jyväskylässä huvikseen ottamassa tuntumaa??? Tai jossain muussa sisänäyttelyssä. Tai vaikka mätsärissä. Minä vain niin luotin tuohon "junaani", että kyllähän se kulkee. Tyhmyydestä sakotetaan ja tyhmästä päästä kärsii etenkin lompakko. Koira sai kuitenkin kunnon rapsutukset, eihän se sen vika ole, että se on raahattu vaikka millä kulkupelillä ihan ihme kieltä puhuvien outojen ihmisten sumppuun. Ja niin Hilma poistui kehästä häntä heiluen. Niin kyllä se siinä vaiheessa sitten heilui.

Oli siellä kehässä hetkellisesti kivaakin..

Podengot olivatkin iltapäivällä viimeisten joukossa, joten saimme odotella hetken jos toisenkin. Siinä odotellessamme teimme mielenkiintoisen havainnon: kasvattajaluokkaa ei näkynyt ollenkaan, vaikka Hanna-Leena oli siihen koirat ilmoittanut. Noh, eikun pistetään Hanna selvittämään ohimennessään! :D Hiki nousi pintaan, kun yritin kuumeisesti miettiä miten minä asian mahdollisimman ymmärrettävästi selittäisin englanniksi. Asiaa ei ainakaan helpottanut, että infotiskin nainen oli yhtä hyvällä englannilla liikenteessä. Yritin selittää hänelle tilanteen ja hän näyttikin siltä, että tajusi, mitä yritän sanoa ja alkoi kirjoittaa numerolappuja. Ajattelin, että JES! Kävipä helposti! Kunnes saan numerolaput. Hän oli kirjoittanut meille uudet koirien yksilönumerolaput. Eikun miettimään sana ja lausevalinnat uusiksi. Tökötän luettelosta koirien numeroita ja huomaan vain hokevani "Breeders class! Breeders class!" Lopulta sanomani näytti menevän perille ja hän soitti paikalle toisen naisen, jonka saavuttua selitti hänelle tilanteen. Tämä nainen alkaa puhua minulle englantia ja venäjää sekaisin. Tässä vaiheessa aloin tippua kärryiltä. Kuitenkin sain selvitettyä naiselle tilanteen jotenkin ja hän soitti paikalle vanhemman herran, ilmeisesti näyttelyn "tirehtöörin". Setä alkaa pospottaa minulle pelkkää venäjää. Ei niin mitään käryä, mitä setä selittää. Ei paljon kaksi AMK:ssa aikanaan luettua venäjän kurssia auttanu. Hetki selvitettiin asiaa porukalla. Tai no oikeasti minä vain katsoin silmät suurina mitään ymmärtämättä vierestä. Sitten setä kääntyy minuun ja sanoo "Sekunditsku!" ja häviää takavasemmalle. Ilmeestäni olisi varmaan pitänyt saada kuva. Kysymysmerkkinä jäin seisomaan paikalleni ja odottamaan, että kait se herra sieltä ehkä takaisin tulee. Tovin jos toisenkin kuluttua herra palaa tyytyväisen näköisenä ja ojentaa ponnekkaasti minulle puuttuvan numerolapun. Tiedättekö, että tässä vaiheessa ei millään olisi raaskinut enää sanoa setälle, että "niin me tarvittais se sunnuntainkin kasvattajaryhmän numerolappu...." Sedällä pyörähtää silmät päässä ja häviää taas takavasemmalle minun luettelon kanssa. Ei enää sunnuntain numerolappua ojennettu yhtä tyytyväisen näköisenä. Mutta huh! Olipa aika voittajafiilis tuon jälkeen! Osasin!

Lopulta tuli popojen vuoro. Pieniä karkeita podengoja oli vain meidän kolmen porukka. Ensin Hanna-Leena kävi kehässä Buddyn kanssa, joka oli ainoana uroksena paras uros saaden sertin ja valioitui. Sitten vuorossa junnuluokan Sani, joka pokkasi itsellen junnusertin. Popojoukon viimeisenä astelimme Kertun kanssa kehään ja Kerttu esiintyi iloisena itsenään kuten aina. Sieltähän se serti sitten irtosi ja minulla oli käsissäni minulle ensimmäinen ulkomainen valio! WUHUU!!! Kerttu oli myös paras narttu ja lopulta myös rotunsa paras. Aika hienosti! Eikä esiintymiset siihen loppuneet! Hanna-Leena kävi vielä Buddyn ja Sanin kanssa hakemassa KP:n parikisassa ja vielä lopuksi se kuuluisa kasvattajaluokka, josta myös irtosi KP. Pienien karkeiden jälkeen kehässä kävi vielä reissussa mukana ollut pieni sileäkarvainen popo, joka oli myös ROP. Eikun ryhmiä odottelemaan.

Ryhmien alkuun ei ollut varsinaisesti pitkä aika, mutta koska tuolla kisattiin kaikenmaailman ryhmäkisoja, kuten Senior Handler, niin omaa vuoroa saatiin hetki odottaa. Ensin vuoron sai Hanna-Leena parikisassa, missä sijoittui Buddyn ja Sanin kanssa huikeasti sijalle BIS 4!!! Mahtavaa! Lennosta jatkettiin suoraan kasvattajaryhmään, jossa meidän sekalaisesti seisova seurakunta kävi näyttäytymässä. Sovittiin, että seuraavan kerran voitais vaikka harjoitella sitä kimpassa seisottamista, tai ainakin sopia, mihin suuntaan koirien nenät osoittavat.. ;) Lopulta sitten koitti vitosryhmän ryhmäkehä, missä esiintymiskierroksen jälkeen meitä kiitettiin käynnistä. Mutta saatiinpa olla ryhmissä ihan koko rahan edestä! Ens kerralla mennään kyllä sitten vielä siihen Senior Handleriinkin!

Näyttelypäivän jälkeen suuntasimme kaupan kautta hotelli Kingiin, mistä Hanna-Leena oli varannut meille huoneen. Mukava pieni hotelli alle kilometrin päässä näyttelypaikasta. Hetken elvyttyämme siirryimme hotellin yhteydessä olevaan pieneen ravintolaan. Musiikin pauhu oli valtava jo sinne mennessä ja tuntui, että suuren pöytäseurueen juhlinta vain kiihtyi illan edetessä. Siinä oli nimittäin rytinää ja rytkettä. Suuresta pöytäseurueesta ja ilmeisesti viereissä tilassa olevasta yksityistilaisuudesta johtuen saimme odottaa ruokia t o d e l l a kauan. Ja kun viimein sain jäähtyneen ruuan eteeni, ei se muistuttanut lainkaan pihviä, millaisia olen tottunut syömään. Kovasti yritimme yhdessä miettiä, mitä sille olisi voitu tehdä, että se oli sen näköinen (ja makuinen), mitä se oli. Semmoinen epämääräinen muodoton lihaklöntti. Noh, mutta nälkäisenä ei paljon jäänyt odottelemaan uutta annosta, jos semmoista olisi edes saanut, kun suurin osa ruoka-aineista tuntui olevan loppu. Iltaulkoilujen jälkeen eikun unta palloon ja enpä muuten ole ihan äsken nukkunut yhtä sikeästi. Aamulla olin totaalisessa koomassa, kun kello soi, mutta pikkuhiljaa alkoi elämä voittamaan. Pakkelit naamaan, jakkupuku päälle ja taas mentiin!

Marssijärjestys oli sunnuntaina sama, mitä lauantaina: ensin Hilma ja nyt Kerttu heti perään. Nyt olimme paikalle ennen kehien alkua ja ehdin ottamaan tuntumaa kehässä Hilman kanssa ennen tuomarin saapumista. Mahdollisimman rennosti yritin liikuskella kehässä, mutta koira oli edelleen kehässä todella jännittynyt, vaikka liikkui kuitenkin paremmin, mitä edellisenä päivänä. Nyt kääbystakseja oli yli tuplat, 9 kappaletta ja olimme viimeisessä luokassa saman valionartun kanssa, mitä edellisenä päivänä, joka oli kyllä minun silmään todella kaunis. Hilma liikkui paremmin, mutta kyllä siitä näki, että oli se esiintyminen aika tervanjuontia. Myös sunnuntaina Hilmalle EH. Nyt pitää katsoa, vieläkö me käymme Hilmiksen kanssa kokeilemassa jossakin, vai annammeko näyttelypuuhien ihan vain olla. Pitänee ottaa seuraava näyttely kesäaikaan ja ÄLYTÄ treenata kunnolla, ei vain muutamia siksakkeja omalla pihalla. (Tyhmäminätyhmäminätyhmäminä.)

Hilman kehästä pitikin kiiruhtaa vauhdilla popokehän liepeille, missä ei ollutkaan enää montaa koiraa ennen meidän vuoroa. Siinä hirveällä vauhdilla sählätessä ja Kertun pomppiessa innoissaan Kerttu onnistui saamaan näyttelyhihnan varpaidensa väliin ja ulahti. Tutkin tassun ja katsoin liikkeet eikä mitään erikoista näkynyt, mutta sitten tuomarin tukiessa pöydällä ei olisi kuitenkaan halunnut antaa tuomarin koskea tassun, eli varmaan se kuitenkin hieman kipeä oli. Makupaloilla lahjoen tutkimukset saatiin kuitenkin suorittaa loppuun. Roppikehässä osat vaihtuivat ja sunnuntaina Kerttu oli VSP Buddyn ollessa ROP. Pari- ja kasvattaluokista tuli myös taas KP:t, mutta tällä kertaa oli pakko lähteä kotimatkalle kehien jälkeen, että ehtisimme laivaan. Pienet shoppailut näyttelypaikalla ja auton nokka kohti Tallinnaa.

Narvassa oli kiva kuvanottopaikka, jossa otettiin koko porukasta kuvat.

(Koneella ei ole mitään kuvankäsittelyohjelmaa, enkä jaksa nyt ettiäkään, niin kuvista 

saattaa löytyä photobombaajia.. :D )

Kuva: Hanna-Leena Kujala

Kuva: Hanna-Leena Kujala

Mitähän minä taas selitän.... :D Kuva: Hanna-Leena Kujala

Meidän kaverikuva :) Kuva: Hanna-Leena Kujala

Tallinnassa pysähdyimme vielä Prismalle ostoksille. Tarttui mukaan hieman erikoisempia karkkeja, mitä ei kotimaan kaupoista löydy. (Voi miksi minä en ostanut useampaa levyä Milkan TUC-keksisuklaata?!!) Siinä ostokset maksettuani otin vielä kahvilasta kahvin matkaan ja suuntasin autolle. Kärryjä palauttaessa iski takaraivoon outo tunne; pankkikortti........ Äkkiä tarkastamaan lompakko. Ei näy. Tutkittiin auto. Ei näy. Tutkittiin kauppakassit. Ei näy. Äkkiä kiertämään kauppaan sisälle ja katselemaan lattioilta ja kyselemään infosta ja liikkeistä Ei ole näkynyt. Ei muuten voi tuolla työskenteleviä liiasta asiakaspalveluinnokkuudesta syyttää. Pihallakin yritin tähyillä, mutta eipä paljon näkynyt mustaa korttia märältä asfaltilta, jos se siellä jossain olisi ollutkin. Muutaman tsekkauskierroksen jälkeen ei auttanut kuin kuolettaa kortti ja jatkaa matkaa, että ehtisimme laivaan. Onneksi Hanna-Leena oli pelastavana enkelinä ja vingutti visaansa, että saisin loput tuliaiset ostettua. Paluukyyti laivalla oli huomattavasti tasaisempi, mitä perjantaina, ja saatiin ostokset tehtyä. Lopulta olimme satamassa, minne minun autoni olikin ystävällisesti toimitettu. Vielä yksi pysähdys mummin pahnoilla ennen viimeistä etappia kotiin. En ole varmaan nukkunut yhtä sikeästi kolmeen vuoteen. Aamulla tankkaus mummin ruokapöydässä, niin kyllä muuten jaksoi ajella kotiin!

Yks murhe vähemmän, kun pankkikortti katosi! :D

Niinhän se on, että nälkä kasvaa syödessä ja seuraavia ulkomaan näyttelyitä on katsottu, mutta mitään ei ole vielä päätetty. Juuri suurinpiirtein tästä reissusta toivuttu. Kyllä on tämän reissun jälkeen monta kokemusta rikkaampi ja on entistä helpompi ajatella ulkomaille lähtemistä. Kiitokset vielä kerran matkanjohtaja-Hanna-Leenalle kaiken järkkäämisestä ja vielä visan vinguttamisesta! Näille näyttelymatkoille lähdetään toistekin! :)