Narvan matkakertomus

Kerrotaanpas nyt viimein minun kautta aikain toisesta ulkomaan näyttelymatkasta. Tiedossa oli kaksi päivää näyttelemistä marraskuun viimeisenä viikonloppuna Narvassa Virossa, minne lähdettiin sertiä metsästämään Hilmalle ja Kertulle.

Ajelin perjantaina Veikkolaan koirien kanssa Kertun kasvattajan Hanna-Leenan luo, missä siirrettiin koirat ja tavarat hänen autoonsa ja jatkettiin matkaa hakemaan vielä yksi reissaaja, jonka jälkeen suuntasimme satamaan. Laivan lähtöön oli vielä aikaa, joten ulkoilutimme koirat kunnolla, kun ulkoilumahdollisuudet ennen aamua olisivat rajalliset. Merenrannassa tuuli niin, että meinasi tukka irrota päästä, joten tiedossa olisi varsin mielenkiintoinen laivamatka. Pakkauduttuamme laivaan suuntasimme syömään ja maalaisenhan piti päästä jo menomatkalla täksfriihiin katselemaan. Laiva alkoi keinua koko ajan enemmän, mitä pidemmälle merelle päästiin. Ollessamme syömässä keinuminen muodosti tulpan jonnekin ruokatorveen ja viimeiset haarukalliset eivät enää menneet alas. Aloin toivoa, että tuo tulppa ei lähtisi tulemaan takaisin päin. (Toim. Huom. Ja minullehan ei siis yleensä herkästi tule huono olo.) Suuntasimme kuitenkin urheasti vielä Tax Freehen, vaikka se viimeinen lihapulla tuntui pyörivän jossain nielussa. Kauppaan kävellessämme ja kaupassa ollessamme muutama aalto keikautti laivaa niin, että tavarat alkoivat tulla alas hyllyistä. Pian seurasikin kuulutus, että kauppa joudutaan sulkemaan. Nopeasti vaan vesipulloja matkaan. Ei kyllä olisi mikään makea mennyt alaskaan. Olin varmaan vitivalkoinen päästyäni hyttiin ja hetken vielä keinumista kuunneltuani ei auttanut kuin maata punkalla sikiöasennossa ja laskea minuutteja, että laiva olisi satamassa. Onneksi matka-aika oli vain 2,5 tuntia! Ei ole ihan äsken ulkoilma tehnyt yhtä hyvää, kuin puolenyön jälkeen Tallinnan satamassa laivan kannella!

Aamulla päästyämme ulos laivasta ulkoilu teki hyvää. Take away -kahvien kera lähdimme suuntaamaan kohti Narvaa. Noin parin tunnin ajamisen jälkeen olimme perillä näyttelypaikalla ja suuntasimme pikaisesti kohti mäyriskehää. Hilma olisi vuorossa aamulla ensimmäisten joukossa ja ei siinä paljoa luppoaikaa jäänyt ennen kehän alkua. Vähän siinä yritin ottaa koiran kanssa tuntumaa hälinään ja ahtauteen ja Hilmakin oli sinänsä ihan ok, ottaen em. huomioon. Käpsyjä oli vain neljä ja kaksi narttua, joista toinen oli jo Vironkin valio. Paperilla näytti siis ihan hyvältä. Mutta sitten, mitä tekeekään minun showkoira? Se josta aina sanon, että kulkee kuin juna. No, se sanoo kehään mennessä työsopimuksen totaalisesti irti. Ei vaan pysty liikkumaan kunnolla. Suuri ihmisjoukko kehän ympärillä oli pitkästä aikaa liikaa. Omaa vuoroa odotellessa yritin hieman leikittää koiraa ja saada sitä vähän rentoutumaan, mutta ei kovin kehuttavin tuloksin. Hilma sai kuitenkin ihan ok arvostelun Harry Tastilta, joka oli tuomaroimassa. Todella mukavakäytöksinen herra, by the way. Saimme jonkinlaiset liikkeet esiteltyä, mutta liikkumisen nihkeys toi arvosanan Erittäin Hyvä. Voi luoja, että olin vihainen itselleni! Miksi minä en käynyt vaikka Jyväskylässä huvikseen ottamassa tuntumaa??? Tai jossain muussa sisänäyttelyssä. Tai vaikka mätsärissä. Minä vain niin luotin tuohon "junaani", että kyllähän se kulkee. Tyhmyydestä sakotetaan ja tyhmästä päästä kärsii etenkin lompakko. Koira sai kuitenkin kunnon rapsutukset, eihän se sen vika ole, että se on raahattu vaikka millä kulkupelillä ihan ihme kieltä puhuvien outojen ihmisten sumppuun. Ja niin Hilma poistui kehästä häntä heiluen. Niin kyllä se siinä vaiheessa sitten heilui.

Oli siellä kehässä hetkellisesti kivaakin..

Podengot olivatkin iltapäivällä viimeisten joukossa, joten saimme odotella hetken jos toisenkin. Siinä odotellessamme teimme mielenkiintoisen havainnon: kasvattajaluokkaa ei näkynyt ollenkaan, vaikka Hanna-Leena oli siihen koirat ilmoittanut. Noh, eikun pistetään Hanna selvittämään ohimennessään! :D Hiki nousi pintaan, kun yritin kuumeisesti miettiä miten minä asian mahdollisimman ymmärrettävästi selittäisin englanniksi. Asiaa ei ainakaan helpottanut, että infotiskin nainen oli yhtä hyvällä englannilla liikenteessä. Yritin selittää hänelle tilanteen ja hän näyttikin siltä, että tajusi, mitä yritän sanoa ja alkoi kirjoittaa numerolappuja. Ajattelin, että JES! Kävipä helposti! Kunnes saan numerolaput. Hän oli kirjoittanut meille uudet koirien yksilönumerolaput. Eikun miettimään sana ja lausevalinnat uusiksi. Tökötän luettelosta koirien numeroita ja huomaan vain hokevani "Breeders class! Breeders class!" Lopulta sanomani näytti menevän perille ja hän soitti paikalle toisen naisen, jonka saavuttua selitti hänelle tilanteen. Tämä nainen alkaa puhua minulle englantia ja venäjää sekaisin. Tässä vaiheessa aloin tippua kärryiltä. Kuitenkin sain selvitettyä naiselle tilanteen jotenkin ja hän soitti paikalle vanhemman herran, ilmeisesti näyttelyn "tirehtöörin". Setä alkaa pospottaa minulle pelkkää venäjää. Ei niin mitään käryä, mitä setä selittää. Ei paljon kaksi AMK:ssa aikanaan luettua venäjän kurssia auttanu. Hetki selvitettiin asiaa porukalla. Tai no oikeasti minä vain katsoin silmät suurina mitään ymmärtämättä vierestä. Sitten setä kääntyy minuun ja sanoo "Sekunditsku!" ja häviää takavasemmalle. Ilmeestäni olisi varmaan pitänyt saada kuva. Kysymysmerkkinä jäin seisomaan paikalleni ja odottamaan, että kait se herra sieltä ehkä takaisin tulee. Tovin jos toisenkin kuluttua herra palaa tyytyväisen näköisenä ja ojentaa ponnekkaasti minulle puuttuvan numerolapun. Tiedättekö, että tässä vaiheessa ei millään olisi raaskinut enää sanoa setälle, että "niin me tarvittais se sunnuntainkin kasvattajaryhmän numerolappu...." Sedällä pyörähtää silmät päässä ja häviää taas takavasemmalle minun luettelon kanssa. Ei enää sunnuntain numerolappua ojennettu yhtä tyytyväisen näköisenä. Mutta huh! Olipa aika voittajafiilis tuon jälkeen! Osasin!

Lopulta tuli popojen vuoro. Pieniä karkeita podengoja oli vain meidän kolmen porukka. Ensin Hanna-Leena kävi kehässä Buddyn kanssa, joka oli ainoana uroksena paras uros saaden sertin ja valioitui. Sitten vuorossa junnuluokan Sani, joka pokkasi itsellen junnusertin. Popojoukon viimeisenä astelimme Kertun kanssa kehään ja Kerttu esiintyi iloisena itsenään kuten aina. Sieltähän se serti sitten irtosi ja minulla oli käsissäni minulle ensimmäinen ulkomainen valio! WUHUU!!! Kerttu oli myös paras narttu ja lopulta myös rotunsa paras. Aika hienosti! Eikä esiintymiset siihen loppuneet! Hanna-Leena kävi vielä Buddyn ja Sanin kanssa hakemassa KP:n parikisassa ja vielä lopuksi se kuuluisa kasvattajaluokka, josta myös irtosi KP. Pienien karkeiden jälkeen kehässä kävi vielä reissussa mukana ollut pieni sileäkarvainen popo, joka oli myös ROP. Eikun ryhmiä odottelemaan.

Ryhmien alkuun ei ollut varsinaisesti pitkä aika, mutta koska tuolla kisattiin kaikenmaailman ryhmäkisoja, kuten Senior Handler, niin omaa vuoroa saatiin hetki odottaa. Ensin vuoron sai Hanna-Leena parikisassa, missä sijoittui Buddyn ja Sanin kanssa huikeasti sijalle BIS 4!!! Mahtavaa! Lennosta jatkettiin suoraan kasvattajaryhmään, jossa meidän sekalaisesti seisova seurakunta kävi näyttäytymässä. Sovittiin, että seuraavan kerran voitais vaikka harjoitella sitä kimpassa seisottamista, tai ainakin sopia, mihin suuntaan koirien nenät osoittavat.. ;) Lopulta sitten koitti vitosryhmän ryhmäkehä, missä esiintymiskierroksen jälkeen meitä kiitettiin käynnistä. Mutta saatiinpa olla ryhmissä ihan koko rahan edestä! Ens kerralla mennään kyllä sitten vielä siihen Senior Handleriinkin!

Näyttelypäivän jälkeen suuntasimme kaupan kautta hotelli Kingiin, mistä Hanna-Leena oli varannut meille huoneen. Mukava pieni hotelli alle kilometrin päässä näyttelypaikasta. Hetken elvyttyämme siirryimme hotellin yhteydessä olevaan pieneen ravintolaan. Musiikin pauhu oli valtava jo sinne mennessä ja tuntui, että suuren pöytäseurueen juhlinta vain kiihtyi illan edetessä. Siinä oli nimittäin rytinää ja rytkettä. Suuresta pöytäseurueesta ja ilmeisesti viereissä tilassa olevasta yksityistilaisuudesta johtuen saimme odottaa ruokia t o d e l l a kauan. Ja kun viimein sain jäähtyneen ruuan eteeni, ei se muistuttanut lainkaan pihviä, millaisia olen tottunut syömään. Kovasti yritimme yhdessä miettiä, mitä sille olisi voitu tehdä, että se oli sen näköinen (ja makuinen), mitä se oli. Semmoinen epämääräinen muodoton lihaklöntti. Noh, mutta nälkäisenä ei paljon jäänyt odottelemaan uutta annosta, jos semmoista olisi edes saanut, kun suurin osa ruoka-aineista tuntui olevan loppu. Iltaulkoilujen jälkeen eikun unta palloon ja enpä muuten ole ihan äsken nukkunut yhtä sikeästi. Aamulla olin totaalisessa koomassa, kun kello soi, mutta pikkuhiljaa alkoi elämä voittamaan. Pakkelit naamaan, jakkupuku päälle ja taas mentiin!

Marssijärjestys oli sunnuntaina sama, mitä lauantaina: ensin Hilma ja nyt Kerttu heti perään. Nyt olimme paikalle ennen kehien alkua ja ehdin ottamaan tuntumaa kehässä Hilman kanssa ennen tuomarin saapumista. Mahdollisimman rennosti yritin liikuskella kehässä, mutta koira oli edelleen kehässä todella jännittynyt, vaikka liikkui kuitenkin paremmin, mitä edellisenä päivänä. Nyt kääbystakseja oli yli tuplat, 9 kappaletta ja olimme viimeisessä luokassa saman valionartun kanssa, mitä edellisenä päivänä, joka oli kyllä minun silmään todella kaunis. Hilma liikkui paremmin, mutta kyllä siitä näki, että oli se esiintyminen aika tervanjuontia. Myös sunnuntaina Hilmalle EH. Nyt pitää katsoa, vieläkö me käymme Hilmiksen kanssa kokeilemassa jossakin, vai annammeko näyttelypuuhien ihan vain olla. Pitänee ottaa seuraava näyttely kesäaikaan ja ÄLYTÄ treenata kunnolla, ei vain muutamia siksakkeja omalla pihalla. (Tyhmäminätyhmäminätyhmäminä.)

Hilman kehästä pitikin kiiruhtaa vauhdilla popokehän liepeille, missä ei ollutkaan enää montaa koiraa ennen meidän vuoroa. Siinä hirveällä vauhdilla sählätessä ja Kertun pomppiessa innoissaan Kerttu onnistui saamaan näyttelyhihnan varpaidensa väliin ja ulahti. Tutkin tassun ja katsoin liikkeet eikä mitään erikoista näkynyt, mutta sitten tuomarin tukiessa pöydällä ei olisi kuitenkaan halunnut antaa tuomarin koskea tassun, eli varmaan se kuitenkin hieman kipeä oli. Makupaloilla lahjoen tutkimukset saatiin kuitenkin suorittaa loppuun. Roppikehässä osat vaihtuivat ja sunnuntaina Kerttu oli VSP Buddyn ollessa ROP. Pari- ja kasvattaluokista tuli myös taas KP:t, mutta tällä kertaa oli pakko lähteä kotimatkalle kehien jälkeen, että ehtisimme laivaan. Pienet shoppailut näyttelypaikalla ja auton nokka kohti Tallinnaa.

Narvassa oli kiva kuvanottopaikka, jossa otettiin koko porukasta kuvat.

(Koneella ei ole mitään kuvankäsittelyohjelmaa, enkä jaksa nyt ettiäkään, niin kuvista 

saattaa löytyä photobombaajia.. :D )

Kuva: Hanna-Leena Kujala

Kuva: Hanna-Leena Kujala

Mitähän minä taas selitän.... :D Kuva: Hanna-Leena Kujala

Meidän kaverikuva :) Kuva: Hanna-Leena Kujala

Tallinnassa pysähdyimme vielä Prismalle ostoksille. Tarttui mukaan hieman erikoisempia karkkeja, mitä ei kotimaan kaupoista löydy. (Voi miksi minä en ostanut useampaa levyä Milkan TUC-keksisuklaata?!!) Siinä ostokset maksettuani otin vielä kahvilasta kahvin matkaan ja suuntasin autolle. Kärryjä palauttaessa iski takaraivoon outo tunne; pankkikortti........ Äkkiä tarkastamaan lompakko. Ei näy. Tutkittiin auto. Ei näy. Tutkittiin kauppakassit. Ei näy. Äkkiä kiertämään kauppaan sisälle ja katselemaan lattioilta ja kyselemään infosta ja liikkeistä Ei ole näkynyt. Ei muuten voi tuolla työskenteleviä liiasta asiakaspalveluinnokkuudesta syyttää. Pihallakin yritin tähyillä, mutta eipä paljon näkynyt mustaa korttia märältä asfaltilta, jos se siellä jossain olisi ollutkin. Muutaman tsekkauskierroksen jälkeen ei auttanut kuin kuolettaa kortti ja jatkaa matkaa, että ehtisimme laivaan. Onneksi Hanna-Leena oli pelastavana enkelinä ja vingutti visaansa, että saisin loput tuliaiset ostettua. Paluukyyti laivalla oli huomattavasti tasaisempi, mitä perjantaina, ja saatiin ostokset tehtyä. Lopulta olimme satamassa, minne minun autoni olikin ystävällisesti toimitettu. Vielä yksi pysähdys mummin pahnoilla ennen viimeistä etappia kotiin. En ole varmaan nukkunut yhtä sikeästi kolmeen vuoteen. Aamulla tankkaus mummin ruokapöydässä, niin kyllä muuten jaksoi ajella kotiin!

Yks murhe vähemmän, kun pankkikortti katosi! :D

Niinhän se on, että nälkä kasvaa syödessä ja seuraavia ulkomaan näyttelyitä on katsottu, mutta mitään ei ole vielä päätetty. Juuri suurinpiirtein tästä reissusta toivuttu. Kyllä on tämän reissun jälkeen monta kokemusta rikkaampi ja on entistä helpompi ajatella ulkomaille lähtemistä. Kiitokset vielä kerran matkanjohtaja-Hanna-Leenalle kaiken järkkäämisestä ja vielä visan vinguttamisesta! Näille näyttelymatkoille lähdetään toistekin! :)

Juoksukauden päätös

Viime viikonloppuna saatiin meidän ensimmäinen juoksukausi päätökseen. Edellisistä kisoista olikin jo pari kuukautta. Yritetty kyllä on päästä kisaamaan, mutta ensin ei ollut juoksukaveria ja sitten koko kisat jouduttiin perumaan. Alunperin jattelin päättää kauden syyskuun loppuun, mutta onneksi vielä ilmoitin Hailuodon maastoihin, koska syyskuun lopun kisat Helsingissä peruttiin kisapellon huonon kunnon vuoksi.

Kisapäivä meillä oli sunnuntai, joten lähdin jo lauantaina suuntaamaan lähemmä, vaikka alunperin minulla oli taas hullu ajatus ajaa päiväseltään, mutta onneksi tulin järkiini. Alkoi jo menomatkalla tuntua, että ehkä sitä 10 vuotta sitten 1000 km meni helposti yhteen päivään, mutta nyt tuo rapiat 400 km suuntaansa oli ihan riittävästi yhdelle päivälle. Hailuotoon en enää saanut fiksua majoitusta itselleni (muutamaa päivää aikaisemmin kun aloin etsiä...), joten varasin huoneen Kempeleen Moottorimajasta. Illalla, kun saavuin perille, niin hetken jo mietin, mihin olin oikein huoneen varannut. Pimeässä syysillassa metsän laidassa oleva hämärä rakennus ei ehkä ihan ihan ollut edukseen, mutta rohkeasti astuin sisään. Rakennus oli selkeästi vanha, mutta vastaanotto oli todella ystävällinen ja huone siisti. Kylppäri ei tosin ollut mikään tilaihme, tai toisaalta oli se ihme saada siihen tilaan kylppäri. Mukava yllätys oli, että huoneessa oli jääkaappi, mikro ja kahvinkeitin. Kunpa vaan olisi älynnyt lukea huonekuvauksen paremmin, niin olisi saattanut älytä ottaa jopa kahvinporot mukaan.. Aamupalankin olisi voinut erikseen tilata, mutta kun en sitä osaa syödä, niin jäi kokeilematta. Vieressä oli Shell ja muutaman kilometrin päässä ABC, joten palastakin oli helposti saatavilla. Minusta oli kyllä ihan hyvä hinta-laatusuhde!

Pimeässä syysillassa ei ehkä niin houkutteleva...

...mutta siisti kuitenkin sisältä

Olimme koirien kanssa hyvissä ajoin illalla perillä, joten pitkän ajomatkan päälle teki hyvää tehdä kunnon lenkki! Ja piti ihan Kempeleelle asti lähteä, että näin varmaan ensimmäistä kertaa luonnossa ketun, tai en nyt ainakaan ihan heti muista nähneeni. Siellä se jolkotteli muutaman metrin päässä kävely- ja autotien yli ja jäi tien tien reunaan katselemaan, että lähtisköhän sittenkin takaisin. Ajattelin vaan mielessäni, että elä ny helevetissä tänne tule! Sinne se sitten lopulta hävisi metsikköön. Ja mitä tekivät luolakoirat? No eivät tajunneet yhtään mitään! Siinä mentiin niin pää puskassa häntä vipottaen uusia hajuja nuuhkien, että ei ketusta huomattu hännäntupsuakaan. Kohdassa, jossa kettu oli mennyt tien yli häntä vipotti hieman normaalia rivakammin, mutta ei saanut aikaan sellaista huutoa, mitä vähän odotin.

Aamulla katkonaisesti nukutun yön jälkeen (kun en vieraassa paikassa osaa nukkua ja siihen ei ainakaan auttanut jokaista rapsahdusta yskinyt skitsofreenikko-Neppis), pakkasin porukan autoon ja suuntasin ensimmäisenä Apsille hakemaan kahvia, mistä matka jaykui kohti lauttaa. Minun täytyi ilmoittautua ennen klo 10.30 kisapaikalla, mutta koska minua oli peloteltu, että lautalle ei välttämättä aina mahdu, niin olin jo klo 7.30 lautalla, missä oli kourallinen autoja. Ehkä sitten olisi myöhemmälläkin kyydillä kerennyt.. No mutta ainakin pääsi ihailemaan auringonnousua merenrantaan! Ihan äsken en olekaan ollut siihen aikaan pihalla, että olisin tätä ollut todistamassa. Hailuodon saaren läpi kisapaikalle Marjaniemeen ajoi noin puolessa tunnissa ja ilmoittautumisen jälkeen alkoikin sitten odottelu. Hyvin ehti käydä kuvailemassa ja kiertelemässä lähistöllä. Kaunis paikka!

Lauttamatka aamulla

Pönötystä laiturilla

Pönötystä majakalla

Viimein sitten päivän viimeisessä parissa tuli meidän vuoro. Kepa ei taas meinannut nahoissaan kestää ja yritti repiä itseään liikkeelle. Oli täysi työ yrittää pitää eto koira kiinni lähtökäskyyn asti! Käskyn kajahtaessa lähti tykittämään täysiä, mutta sitten kävi jotain. Koira jäi noin juoksun puolivälissä räpeltämään koppaa. Hoin itseskseni lähtöpaikalla "jatkajatkajatkajatka". Ja Kepahan jatkoi ja juoksi juoksukaverin kiinni. Mutta pysähdyksestä olisi tulossa selkeä pisteiden menetys. Alkujuoksun pisteet 205 ja pääsimme kuitenkin finaaliin. Finaalijuoksussa oltiin lähdössä taas hullunkiilto silmissä, mutta minusta juoksi jotenkin varovaisemmin, kuitenkin hyvin viehettä seuraten. Sitten, muutama metri ennen maalia, taas stoppi räpeltämään koppaa. Ei ollut todellista... Kuitenkin vielä otti ne muutaman askeleet siihen vieheelle, mutta stoppi on kuitenkin stoppi. Palkintojenjaossa selvisi loppupisteet 427 ja sijoitus kolmas. Ei kyllä huonot pisteet kahdella pysähdyksellä, mutta mitäpä olisi ollut ilman pysähdystä.. Mutta turha harmitella, parempi näin, kuin että olisi keskeyttänyt kokonaan, kuten Mustialassa.

Finaalijuoksun jälkeen kuulin juoksua seuranneelta, että koppa oli juuri ennen maalia töksähtänyt hiekkaan. Samoin kuulin hetken päästä tuomarilta, että alkuerän pysähdys oli myös johtunut kopan töksähtämisestä. Tämä toisaalta selitti hyvin paljon; Hyvinkään kuperkeikka ja ehkä Mustialan keskeytyskin. Meillä on ollut vaikeuksia löytää sopivaa koppaa ja tämänhetkinen on ehkä hieman liian pitkä kuono-osastaan, eli matalalla koiralla ottaa herkemmin kiinni maastoon. Täällä se näkyi nyt vain selvemmin, kun töksähdyksen jälkeen oli suu täynnä hiekkaa, mitä piti ravistella pois, pellolla ei koppaan tartu niinkään ylimääräistä. Nyt on kyllä pakko teettää se mittatilauskoppa, vaikka se vähän enemmän maksaakin. Kuten tuomarikin sen sanoi: "harmi, kun innokkaan juoksijan hyvä juoksu menee pilalle kopan vuoksi".

Itse kisapaikka oli kyllä hieno!

Kisatoimisto oli siis majakan luona Marjaniemessä ja  kisarata Sumpussa vähän matkan päässä.

"Milloin on minun vuoro???"

Lähdimme kotimatkalle tarkoituksena ehtiä klo 19 lauttaan ja oltiinkin rannassa ennen puolta, mutta jono oli jo hurja. Laskeskelin, että jes, taidetaan just mahtua, mutta sitten alkoi valua etuajo-oikeutettujen kaistalle porukkaa jonon ohi. Toooosi kiva. Ei se auttanut kuin katsoa jonossa, miten puomit menevät kiinni muutamaa autoa ennen meitä. Noh, onneksi rannassa oli pieni kahvila ja ehtipä koiria vielä käyttää hyvin ennen pitkää ajomatkaa. Ja jos aamulla aurinko nousi lauttamatkalla, niin nyt se laski lauttaa odotellessa. Lopulta noin varttia vaille yhdeksän olin viimein Oulunsalon puolella ja alkoi ankein osuus, ajaminen. Ajoin Kuopion kautta tänne Joensuun kulmille ja täytyy sanoa, että tuolla matkalla ei hirveästi huoltsikoita löydy, ainakaan myöhään aukiolevia. Onneksi ehdin yhdelle Apsille ennen puoltayötä ja sain kahvia ja Batterya. Noin Iisalmen jälkeen ei tainnutkaan sitten olla mikään auki. Vedin yksikseni taukojumppaa pysähdyspaikalla, että saisin kropan heräteltyä. Ajattelin vain, että jospa sitä seuraavan kerran ottais huoneen ihan toiseksikin yöksi.. Lopulta hieman ennen kahta olin kotipihassa ja siitä vain mahdollisimman nopeasti iltahommien kautta sänkyyn . Vaikka yritin hiipiä kuin intiaani, poika havahtui tulooni ja koska äiti oli ollut jopa yli vuorokauden pois, niin olisihan sitä pitänyt päästä leikkimään. Äitiä ei vaan hirveästi leikittänyt kolmen jälkeen yöllä. Äitiä ei myöskään hirveästi hymyilyttänyt lasten herätessä ensin ennen seitsemää ja sitten (onneksi) kahdeksan maita. Nyt muutama päivä reissusta alkaa olla kroppa jo viimein elpynyt. Nähtävästi kroppa yrittää vihjata, etten ole enää 18-kesäinen.. Mutta emme anna sen hidastaa, vaan aletaan suunnitella jo pikkuhiljaa ensi vuoden kujeita! :)

Heipähei kausi 2015!

Yritetääs tässä lähiaikoina päivitellä myös muut kuulumiset.. :)

Mainoskatko

Nyt pitää hieman mainostaa aloittelevaa yrittäjää, kun hän niin ystävällisesti piirsi podengon kuvan,  jolla nyt saa vaikka mitä!

Olin Facebookin mäykkyryhmissä ihastellut Sinije Designin piirroksia mäyräkoirista ja kun tämä muotoitui yritystoiminnaksi ja kuvilla alkoi saamaan erilaisia paitoja, niin kysäisinpä häneltä, josko joskus ehtisi piirtää myös podengon kuvalla, kun ei oikein ole popoille rotutuotteita, ja ehti hän! Nyt siis siellä saatavilla paitoja, huppareita ym. podengon kuvalla ja tietysti monia erilaisia mäykkytuotteita tarjolla. Rotuvalikoima kasvaa koko ajan!

Tästä klikkaamalla Sinijen verkkokauppaan! :)

Tää on kyllä minun lemppari! Multitalentti podengo :)

Ja mäyräkoiratuotteita

Saalistusta

Pienellä viiveellä taas mm. hieman tulospäivitystä. Pari viikkoa sitten meillä oli juoksukisat Hyvinkäällä. Paria päivää ennen kisoihin lähtöä kotiuduin muksujen kanssa uimasta ja löysin revityn M&M's-pussin lattialta. Ensin iski hämmennys, mistä pirusta ne oli sen saaneet? Sitten alkoi ahdistus, kuinka paljon siinä oli suklaata ja kuka piru sen oli syönyt??? Aloin käydä epäiltyjä läpi ja kyllä Kertun henki haisi niiiiiin suklaalle, ettei voinut erehtyä. Siinä sitten aloin laskimen kanssa ynnätä, että JOS pussi olisi täysi, niin miten paha paniikki pitäisi iskeä päälle. Suklaan määrä oli niillä rajoilla, että päätin oksennuttaa koiran, vaikka en tiennyt kuinka kauan syömisestä oli. Onnekseni täällä kertaa oksennuttaminen toimi (Amalia kanssa ei aikanaan ollut ihan noin helppoa..) Suklaata tuli sen verta kiitettävästi takaisinpäin, että pystyin huokaisemaan helpotuksesta, mutta tietysti koiran vointia edelleen tarkkailin. Ilmeisesti karkkipussi oli laitettu tytön reppuun ylläriksi tytölle, mutta unohdettu meille sanoa asiasta. Kiva. Onneksi sen kummempia oireita ei suklaan saalistajalla ilmennyt ja pääsimme lähtemään kisoihin.

Ensin suunnittelin käyväni päiväseltään Hyvinkäällä, mutta jossain vaiheessa tulin onneksi järkiini ja ajelin Vantaalle edellisenä iltana. Perillä astuin autosta ja ulkona oli hirveä pauhu. Satuttiin just parhaimmilleen hornetien lentonäytöksen aikaan perille. Hieman jännitti, miten Kerttu suhtautuu, vaikka asumme lentokentän vieressä, oli tuo meteli ihan omaa luokkaansa. En tiedä tajusiko koira edes, että ilmassa oli jotain erikoista, se vaan häntä heiluen paineli menemään ja vähät nakkas jostain pärristä taivaalla.

Sunnuntaina 16.8. suuntasimme kohti Luhtisaalistusta Hyvinkään vinttikoiraradalle. Olin aivan hermoraunio, kun Mustialassa kävi miten kävi. Olimme hyvissä ajoin paikalla, joten jännitettävää oli sitten ihan kunnolla. Pieniä popoja oli kolme ja arvonnassa Kerttu pääsi juoksemaan toisen kanssa ja kolmas juoksisi yksin. Tunnustan toivoneeni, että olisi saanut juosta yksin, olisi ollut itsellä jotenkin varmempi olo. Kerttu oli taas ihan adhd, varsinkin, kun kasvattajamamma tuli! Ja kaverit! Ja kaikki ihanat ihmiset! Ajattelin, että se kerkeää riehua itsensä läkähdyksiin helteessä ennen kuin pääsemme edes starttaamaan. Piti vaan yrittää pitää varjossa rauhallisena, mutta helpommin sanottu kuin tehty..

Kerttu oli taas tuhannen kierroksilla lähtöpaikalla ja minulla kylki punaisena siitä potkimisesta. Pakko kun oli pitää sylissä, kun riuhtoi niin kovasti. Käskystä päästin matkaan ja innosta kiljuen koira lähti juoksemaan. Sitten se veti kuperkeikan. Ihan kunnolla kuonon kautta selälleen ja siitä takas jaloilleen. Kirosin ääneen, jolloin lähettäjä rauhoitteli, että kyllä se siitä. Ja kyllä se siitä jatkoikin täällä kertaa! Nyt putosi kuperkeikalta takaisin jaloilleen ja lähti jatkamaan täysiä maaliin asti. Hienolla juoksulla päästiin finaaliin juoksuparin kanssa. Ennen finaalia pikku popo malttoi jopa ottaa pienet unet ja sitten taas mentiin päivän viimeisenä. Toinen juoksu oli vielä parempi. Lopputuloksena yhteispisteet 481, pienten podengojen ensimmäinen sija ja toinen juoksuserti! Kyllä kannatti kolmekymppiset viettää juoksukisojen merkeissä! :D

Reissusta kotiuduttua oli suorastaan outoa, kun ei uutta reissua ollut tiedossa kuukauteen. Koko kesä on mennyt niin tohinassa, että aina on vaan ollut seuraavan viikonlopun menot tähtäimessä. Siispä rauhoitumme nyt vain nauttimaan kesäkeleistä. Hellettä oli, mutta metsän siimeksessä pystyi hieman seikkailemaan ja saalistamaan mustikoita. :)

Kuhinaa mustikkapusikossa

Aurinko! <3

"Oliks nyt ihan pakko raahata minutkin mukaan tänne pusikkoon??? Oisin ihan hyvin voinu jäädä sohvalle viltin sisään..."

Ääniä vastarannalla

 Yhtenä päivänä tiellä vastaan tuli aivan kamala otus! Oli vähintään hirven kokoinen ja sitä piti tietysti haukkua hurjana, että tietää ketä on tulossa! Suuri saalistaja Neppis keräsi rohkeutensa ja ehti ottaa kontaktia viholliseen hihnan lipsahtaessa. Ja kylläpä oli suuri saalistaja jellakkana urotekonsa jälkeen!

Ihan hirvee peto!

Sinne se saalis jäi! Pitää vahtia, ettei vaan lähde enää seuraamaan.

Mustialan maastot

Noh, eipä ole paljoa viime lauantain maastokisasta kerrottavaa. Ihan vaan lyhyesti voisi todeta, että käytiinpä sitten sössimässä meidän SM-kisapaikka. :P

Kisat järjestettiin Mustialassa Tammelassa. Ajelttin edellisenä iltana Kertun kasvattajamamman luo nukkumaan muutamaksi tunniksi, kun sitten kello pärähti neljältä. Ei tän harrastuksen aamut ole yhtään sen helpompia kuin näyttelyaamut. Tosin nyt ei tartte itteeän puuanata. :D Kisat järjestettiin vanhassa upeassa kartanomiljöössä, jossa toimi nykyisin maatalousoppilaitos. (Kamera ei tietenkään ollut mukana.) Popot juoksivat ensimmäisten joukossa. Tarkastuksen ja arvontojen jälkeen alettiin pikkuhiljaa suuntaamaan kisapellolle.

Kerttu kuumui taas lähtövuoroa odotellessa ja oli aivan intopinkeenä menossa radalle. Lähdössä laskin käskyn käytyä koiran irti ja lähti taas mielettömän hyvin, mutta sitten ensimmäisen osuuden jälkeen jyrkässä kulmassa en ole ihan varma mitä tapahtui, kun oli matkaa lähetyspaikalta pellon takareunaan. Lähetyspaikalle näytti, että veti kunnolla nurin tiukassa käännöksessä ja jäi hetkeksi siihen paikalleen räpiköimään. Lähti kuitenkin jatkamaan, mutta räpiköi ihmeellisesti koko ajan. Säikähdin ensin, että oli loukkaantunut. Kerttu yritti vielä jatkaa, mutta lopulta jäi keskelle peltoa räpeltämään. Luvan saatua juoksin koiran luo ja niin siinä sitten oli käynyt, että ilmeisesti kaatuessaan myös koppa oli päässyt pyörähtämään päässä jääden jumiin painamaan pahasti kirsua. Helpotus oli, ettei koira ollut loukkaantunut. Siinäpä oli sitten meidän juoksut.

Käveltiin toimiston tulostaululle, kuitenkin 70 pistettä, ja sitten se iski takaraivoon: mites muuten SM:t??? Sääntöjen mukaan, koiralla tulee olla hyväksytty tulos kisakaudelta ilmoittautuessa, mutta hylkäys ilmoittautumisen jälkeen estää osallistumisen. Tavasin sääntöjä ja hädissäni soitin varuiksi ensi viikonlopun kokeen järjestäjälle, joka vielä otti jälki-ilmoittautumisen mukaan. Tavasin sääntöjä, ja Kerttuahan ei siis suoranaisesti hylätty, jonka siis saa esim. toisia häiritsevä tai vihainen koira, se sai vain ei-hyväksytyn tuloksen. Sunnuntaina kisajärjestäjien tullkinta oli kuitenkin armoton: he tulkitsevat kohdan niin, että viimeisen tuloksen tulee olla hyväksytty ja ensi viikonlopun tuloksella ei olisi enää mitään merkitystä. Se siitä sitten. Ensi vuonna ehkä sitten. Mutta en liene ketutukseni kanssa yksin. Tuon tulkinnan vuoksi jäi rannalle muitakin ja tänä vuonna ei SM:ssa nähdä pikkupopoja sitten ollenkaan.

Vaikka tuo tulkinta on ollut käytössä kuulemma aiempinakin vuosina, niin voisihan sen sitten kirjata sääntöihin niin, ettei jäisi tulkinnanvaraa suuntaan tai toiseen. Yksi saamani perustelu oli, että koirahan voi juosta yhden hyväksytyn tuloksen, mutta sitten temppuilla loppukauden. Mutta käyhän se nykysäännöillä niinkin, että koira perseilee alkukauden, mutta tuurilla saa hyväksytyn ja sillä kisoihin. Eihän ole havaittavissa, että hiukka ottaa aivoon? Nimim. En ole katkera mutta kuitenkin :D

No, kerettiinpä kisoista hyvissä ajoin mummin luokse ja kyllä pahin harmitus unohtui mummin lihapatojen äärellä. Ja hyvin ehti ladata akut ennen seuraavan päivän kotimatkaa. Sunnuntaina sitten jokatapauksessa matkataan Hyvinkäälle kokeilemaan, josko pysyis nyt pystyssä.

Vaikka nyt ei niin juostukaan, niin kyllä reissaaminen ramasee

Kutsui meitä Kuusamo

Käytiin tuossa koko perheen voimin muutama päivä lomailemassa Kuusamossa. Ensin oli tarkoitus pyytää koirille hoitaja kotiin, mutta viimeisen kyy-episodin jälkeen halusin kuitenkin ottaa koirat mukaan, niin olisi itsellä paljon levollisempi mieli, ettei vaan satu hoitajan aikana uutta äksidenttiä.

Majoituimme Petäjäkylään loma-asuntoon, vain n. 600 metrin kävelymatka polkuja pitkin lammen toiselle puolen Kuusamon Tropiikkiin, missä olisi mm. tekemistä kaksijalkaisille lapsille. Todella siistit loma-asunnot ja ei minusta ollut paha lemmikkimaksu: 20 €/viipymä riippumatta koirien määrästä. Ja ulkoilumaastot olivat loistavat! Melkeinpä mökin takaa pääsi poluille ja vieressä kulkivat myös moottirikelkkaurat, joita pitkin olisi varmaan päässyt Rukalle asti. Tuntui, että olisi vaan voinut kävellä ja kävellä pitkin metsiä!

Koirat kulkivat metsässä täysin aivottomina. Varsinkin ensimmäisenä iltana hyvä jos alttoivat tarpeitaan tehdä, kun höyrysivät nenänsä perässä. Toisena aamuna selvisikin syy aivottomuuteen, kun aamulenkillä vastaan tallusti poro. Tytöt eivät kerenneet sitä onneksi nähdä (olisi varmaan silloin viimeistään saatu lomakylän unisimmatkin asukkaat hereille), kun kulkivat niin nenät maassa, mutta kyllä olisi lähdetty vauhdilla poron perään, kun vainu saatiin! Tyttöjen mielestä reissun parasta antia oli varmaan pohjoiskarjalaisen koiran suuhun eksoottinen herkku: poron pasha. Ne kun näyttivät kulkevan polkuja pitkin ja jättävän papanansa keskelle ja pitkin polkua. Jipii. Nyt taas kotinurkilla onkin tyytyminen ihan vaan siihen perinteiseen kissanpashaan.

Amalia halusi esitellä parasta puoltaan..

Myökkii halutaan kallaan!!

Kovan onnen Amalia

Hieman ohimennen edellisessä tekstissä mainitsin, että Amalialle taas sattui. Vaikka Allu on porukan rauhallisin, niin silti sille tuntuu sattuvan aina eniten. Jotenkin se on varmaan aina vaan väärässä paikassa väärään aikaan. Loppujen lopuksi varmaan aika harvaa koiraa pistää kyy. Vielä harvempaa kahdesti. Kirjoitanpa nyt myös siitä ensimmäisestä tapauksesta, kun en ole sitä tainnut aiemmin tehdä, kun oireet poikkesivat melkolailla johtuen pistokohdasta.

Juhannusaatto 2010

Toisin kuin nyt silloin oli kuuma. Olimme mökillä, sauna oli laitettu tulille ja grilli lämpiämään. Siinä ruokaa odotellessa ajattelin viilentää koiria käyttämällä ne uimassa. Päästin koirat rannassa hetkeksi irti ja menin niiden kanssa rantaveteen kahlaamaan. Amalia kastautui yhtä vastahakoisesti kuin aina, ja hetken kahlaamisen jälkeen se juoksi rannalle ja poikkesi noin metrin verran heinikkoon,eikä tuttuun tapaansa suostunut tulemaan pois. Yht'äkkiä se hyppäsi ilmaan ja juoksi mökkiin. Ajattelin sen vaan pakoilevan uimista, enkä kiinnittänyt asiaan juuri huomiota. Samalla ensimmäinen porukka oli menossa saunaan ja Amalia tietysti vanavedessä matkasi lauteille. Ehkä pahin virhe, näin jälkeenpäin ajatellen.

Amalia halusi melkein samantien pois, kipitti mökkiin ja istui keskelle mökin lattiaa. Ensin ihan normaalisti, mutta pian se alkoi huojua. Tässä vaiheessa huolestuin todella. Hyvin nopeasti se ei enää pysynyt pystyssä ja alkoi selkeästi menettää tajuntaansa. Siinä vaiheessa iski paniikki. Arvasin heti miksi se oli juossut niin kiireellä pois rannasta. Ei ollut mitään käryä eläinlääkäreistä Rääkkylän lähellä, eikä mitään hajua päivystävän numerosta. Muistan edelleen, kun soitin paniikissa numerotiedusteluun, miten onnistuin tartuttamaan paniikkini luurin toisessa päässä olevaan henkilöön, joka alkoi kuulostamaan myös todella hädissään olevalta, kun ensin ei meinannut numeroa löytyä. Lopulta numero löytyi ja mikä onni oli, että päivystävä oli Kiteellä noin 30 kilometrin päässä. Jotain kertoo, ettei päässäni juuri liikkunut mitään, kun nappasin Allun lisäksi kyytiin Hilman, joka nyt vain sattui tulemaan siihen autolle, mutta Neppis jäi mökille muiden kanssa. Nakkasin Amalian etupenkille ja lähdin ajamaan ralli-sitikalla kohti Kiteetä. Matkalla olin jo ihan varma, että koira ehtii kuolla minulle käsiin, kun se ei enää juuri reagoinut mihinkään.

Perille päästyämme juoksin koira kainalossa terveyskeskukseen, jonka yhteydessä eläinlääkäri oli. Hieman ehkä hämmästyneen näköiset hoitajat ohjasivat minut _ulkokautta_ oikealle ovelle. Eläinlääkäri oli tulossa keikalta ja kyllä ne pari minuuttia olivat pitkiä odottaa.. Eläinlääkärin saavuttua koira laitettiin heti tippaan ja en tiedä mitä kaikkea siihen edes pistettiinkään. Muistan, miten käärmeiden kanssa taistelija sai tassuunsa pääkallokuvioisen siteen. (Ihmejuttuja sitä jääkin mieleen :D ) Ilta vietettiin tipassa ja kun vointi hieman koheni, meidät laitettiin tippapussin kanssa kotiin, tai siis takaisin mökille. Seuraavan yön heräsin vähän väliä tarkistamaan onko koira edelleen hengissä. Ei paljon jussia juhlittu.

Kyy oli pistänyt kaulan alueelle. Amalian pää turposi palloksi ja huulet myös olivat turvonneet. Se ei syönyt tai juonut itse, vaan juotin sitä ruutalla ja yritin saada veteen liotettua purkkiruokaa lusikalla alas. Kannoin pissille ja takaisin mökkiin sisälle. Seuraavana aamuna koira jo hieman liikkui, mutta lähdimme kuitenkin takaisin eläinlääkärille, missä siihen tiputettiin lisää nesteitä ja lääkkeitä. Päivän mittaan koira alkoi hieman piristyä, mutta oli edelleen todella kipeä. Kotona jatkettiin kipulääkkeen ja mahalääkkeen kanssa. Koira piristyi parissa päivässä huomattavasti ja noin viikossa pään turvotus oli hävinnyt. Kävimme vielä seuraavalla viikolla verikokeissa tarkistamassa, että veriarvot olivat kunnossa, ettei esimerkiksi munuaisiin ole tullut vaurioita ja onneksi kaikki arvot olivat kunnossa. Ainoastaan kaulanahka oli pitkään löysä, kun se venyi paljon turvotuksesta ja henkisellä puolella pitkään tapauksen jälkeen Amalia säpsähteli maassa olevia keppejä ja risuja, sekä pakeni, jos vaikka heinä töksähti nenään. Sinänsä positiivista, ettei ainakaan nenäänsä ole ihan heti kyyhyn tunkemassa.

Amalian pää juhannusaaton iltana, kun olimme palanneet lääkäristä

Seuraavana päivänä. Tässä näkyy hyvin huulien turvotus.

Koiran pää normikuosissa samana kesänä.

Kunnes...

Perjantai 17.7.2015

Olimme lähteneet normaaliin tapaan aamupäivän lenkille. Työnsin rattaita ja koirat lönkyttelivät normaaliin tapaan hihnoissa, Amalia omaan tyyliinsä joukon viimeisenä hihnanmitan perässä. Olin keskittynyt tytön paimentamiseen, ettei olisi leijansa kanssa ojassa päälaellaan, kun Amalia yht'äkkiä ulahti, ei edes kovasti. Käännyin katsomaan, mikä oli hätänä ja koira ontui toista takatassuaan. Ajattelin tassuun menneen jonkin tikun/piikin ja tunnustelin sen läpi. Mitään en nähnyt. Amalialla on tapana, että se yrittää näyttää, että kaikki on ok, ja nytkin se otti muutaman normaalin askeleen tunnustelun jälkeen, mutta alkoi taas ontua. Parin askeleen jälkeen lakkasi kokonaan varaamasta painoa jalalle. Nostin koiran rattaiden kyytiin ja ajattelin "kaivaa sen tikun pois" pihassa rauhassa. Käveltiin kuitenkin pieni kierros, että ainakin muut saavat tehtyä hätäisimmät tarpeensa ennen pihaan palaamista.

Pihassa koira ei enää edes yrittänyt varata painoa. Mitään jälkeä en tassusta löytänyt, ehkä pienenpieni pistojälki anturassa. Hetken päästä koira ei enää edes yrittänyt liikkua. Silti vieläkään en osannut epäillä kyytä, kun en ollut mitään nähnyt. Ajattelin, että pakko se piikki, tai mikä nyt onkaan, on käydä poistattamassa eläinlääkärillä, kun en viitsi sitä viikonlopuksi jättää liikkumattomaksi. Alkoi hirveä puhelinrumba. Soitin jokaiselle Joensuun yksityiselle ja selitin tilanteen. Juuei, täyttä, ei pysty. Sama kaupungin eläinlääkärillä. Tai ensin meidät luvattiin jo Joensuun päivystysjonoon, mutta kun selvisi, että asumme naapurikunnan puolella, niin ohajttiin etsimään oman kunnan lekuria. Siinä soitellessa Amalian antura alkoi turpoamaan ja koira menemään apaattiseksi. Pikkuhiljaa alkoi pelko hiipiä puseroon. Aloin soitella oman kunnan ja lähikuntien eläinlääkäreitä läpi. Kaikki olivat menossa, tai sitten juttelin vastaajan kanssa. Turvotus alkoi nousta ja koira oli aina vain apaattisempi, mutta kuitenkin reagoi vielä ihan hyvin. Siirryin sisälle ja ajattelin, että nopeasti syötän muksut ja lähdemme vain ajamaan jonnekin ja yritän uudelleen soittaa ja tarjoutua yksityisille, jos ei muuta keksi. Amalialle, tuolle ahneelle possulle, ei kelvannut mikään makupala, ei edes nakki. Silloin on asiat hullusti. Sisällä se vain enää makasi kyljellään. Sitten, kuin pelastavana enkelinä, Viinijärven eläinlääkäri soitti, kun olin jättänyt viestin vastaajaan. Hän olisi takaisin vastaanotolla hetken päästä. Mikä tuuri! Viinijärvi on kuitenkin vielä melko lähellä. Pakkasin porukan autoon ja lähdimme matkaan. Matkalla vielä Liperinkin alli soitti, että olimmeko jo päässet minnekään , että hänkin olisi nyt vapaana, mutta lyhyempi matka oli Viinijärvelle. Mukava kuitenkin, että välitti ja soitti vielä perään. :)

Perillä alettiin tutkimaan, mikä tassussa olisi. Puhelinkierroksen aikana Liperin elli oli epäillyt kyytä, jota en itse meinannut ensin uskoa, kun en mitään nähnyt, mutta samaa epäili Viinijärven elli ja nyt aloin jo uskoa, kun mikään muu tuskin saisi koiraa niin apaattiseksi ja jalkaa niin turvoksiin. Tässä vaiheessa turvotus oli jo noussut reilusti yli kintereen. Taas alkoi tuttu kuvio; koira tippaan ja lääkkeitä perään. Hoito puri hyvin ja Allu alkoi piristyä, kun lääkkeet alkoivat vaikuttaa. Haettiin apteekista taas kipu- ja mahalääkettä.

Amalia vain makoili illan, mutta ruoka jo kelpasi. Allu on ollut aina minusta vähän huono juomaan, joten lisäsin ruokaan vettä, että se saisi nesteitä, jotta munuaiset saisivat töitä, eikä niihin kerääntyisi myrkkyjä. Jalan turvotus oli noussut reiteen asti ja takajalka oli todella kipeä. Sylikyydillä mentiin taas pissille ja takaisin sisään. Seuraavana päivänä koira oli edelleen kipeä, mutta kuitenkin pirteä. Olimme hetken poissa kotoa ja olin iloinen, kun kotiin tullessa löysin koiran sitteristä, vaikka se ei kovin luvallinen paikka ollut, mutta en voinut olla vihainen, kun oli lähtenyt itse liikkeelle. Illemmalla lähdimme vielä pyörähtämään vanhempieni mökillä ja otin koirat mukaan, kun en halunnut jättää potilasta yksin kotiin. Hämmästys olikin suuri, kun koira mökillä liikkui reippaasti ja tutki paikkoja innostuneena.

Takajalka selkeästi hieman vaivasi pari päivää ja reiden sisäpuoli oli hurjan näköinen, kun meni mustaksi, mutta loppujen lopuksi koira toipui todella nopeasti ja päästiin muuten todella helpolla, kun vertaa ensimmäiseen tälliin. Kävimme taas seuraavalla viikolla verikokeissa arvot tarkistamassa, tälläkin kertaa kaikki kunnossa. Mietin, että oli kuin kohtalon ivaa, kun olimme vajaa kuukausi sitten  terveystarkastuksessa kakki arvot katsoneet. Pääasia, että koira on nyt taas kunnossa ja toivotaan, että vanha sanonta "ei kahta ilman kolmatta" ei pidä nyt tässä tapauksessa paikkaansa!

Miks aina mie...

Normijalka ja pökkelöjalka

Oireiden ilmeneminen oli kyllä hyvin erilaista riippuen kyyn pistokohdasta. Kaulan alueelle tulleessa pistossa koira alkoi olla tajuton noin puolessa tunnissa ja alle tunti tapahtuneesta olimme jo tipassa. Tassuun tulleessa pistossa olimme reilu kaksi tuntia piston jälkeen vasta tekemässä lähtöä kotoa, jolloin koira kyllä oli jo todella apaattinen, mutta kuitenkin tajuissaan. Paraneminenkin oli huomattavasti nopeampaa jälkimmäisessä tapauksessa, kun myrkky ei päässyt verenkiertoon tassusta yhtä hyvin, mitä kaulasta.

Lopuksi haluan vielä kiittää juhannusaattona 2010 Kiteellä päivystänyttä eläinlääkäriä ja Viinijärven eläinlääkäriä Kaisaa Amalian hyvästä hoidosta! 

Jos vaikka sattuu, että he tämän näkevät. :)

Draivi päällä

Nonni, ei ihan vuotta ole ehtiny kulua edellisestä päivityksestä.. :D Paljonhan tässä on keretty puuhastella, mistähän sitä aloittaisi..

Keskitalvi meillä viettettiin hiljaiseloa, mikä teki ihmeen hyvää jälkeenpäin ajatellen melko tiukankin vuoden jälkeen. Vaikka kyllä teki tekevälle ihmiselle tiukkaa tunnustaa oma rajallisuutensa, niin kyllä minä nautin siitä, ettei ollut mitään ylimääräisiä velvoitteita, vaan sai ihan vaan rauhassa öhnöttää kotona. Teki gutaa.

Alkuvuodesta aloitettiin emännän (ja koirien) kuntokuuri ja lähinnä vain lenkkeiltiin. Pikkuhiljaa vaan pidemmälle ja pidemmälle. Mietin lenkkeillessä jotain tutkimusta, jossa oli todettu, että vaunulenkit kuluttavat kaikista vähiten kaloreita näistä lasten kanssa touhuiluista. Tuon tutkimuksen vaunulenkkejä ei varmaan oltu tehty vaaramaisemissa, joissa talvella ei hiekkaa teillä näy ja keväisin hiekkatie muuttuu mutavelliksi, johon vaunut uppoaa silleen kivasti. Mutta en valita, maisemat on huikeita ja mäet tuntuu kankuissa.:D

Kertun kanssa palattiin aksakentille helmi-maaliskuun vaihteen kieppeillä, jos nyt oikein muistan. Nyt en edes ottanut mäykyille treenipaikkaa, vaan ajattelin keskittyä ihan vaan Kepan kisakuosiin saamiseen. Viiden kuukauden jälkeen alku oli jotain aivan järkyttävää häsellystä. Muu ryhmä oli tietysti edistynyt sinä aikana, niin oltiin vähän hukassa. Olisihan sitä voinut jotain käydä tekemässä siinä viiden kuukauden aikana, mutta toisaalta kyllä se totaalinen treenitaukokin teki hyvää motivaatiolle. Homma alkoi kunnolla rullaamaan, kun vaihdoimme treeniryhmää huhtikuun alussa. Siirryimme enemmän omantasoiseen ryhmään ja yht´äkkiä vaan palaset alkoivat loksahdella paikoilleen! Radat/treenit sopivat meille ja yhteistyö podengon kanssa alkoi taas kulkea. Pikkuhiljaa olemme kesän mittaan edistyneet ja se kisaaminen tuntuu jopa ihan mahdolliselta tulevaisuudessa. Edelleen välillä podengon pälli meinaa levitä, kun pääsee hallille, mutta heti kun se vaan alkaa keskittyä, niin kyllä se on taitava! Vielä, kun saisi ohjaajan synkronoitua podengon liikkeisiin...

Tämän kesän hittilaji Kertun kanssa on ollut kyllä maastojuoksu. Kävimme pareissa treeneissä kokeilemassa suostuuko podengo juoksemaan kisakoppa päässä, ja kun ei koppa vauhtia hidastanut, niin ilmoitun Kertun ensimmäisiin maastojuoksukisoihin Mikkeliin 14.6. Ajoin kisoja edeltävänä iltana Ristiinaan mökille, että ei tarvitsisi lähteä niin aikaisin ajamaan. Kertun kasvattajamamma Hanna-Leena tuli möksälle kanssa ja lähti kisoihin mukaan jännittämään. Ja olipas muuten jännää, heti aamusta asti.. Ensimmäinen jännityksen paikka oli jo, että ehditäänkö ilmoittautumiseen ajoissa, kun jostain syystä (niin kuin minulla aina) aamun aikataulutus hieman petti. Ehdittiin ilmoittautumiseen ja jäi vielä kaksi minuuttia ylimääräistä aikaa! No mutta eläinlääkärin tarkastuksen jälkeen alkoi alkuerien odottelu. Mukana oli kolme pientä popoa, joten kaksi juoksisi parina ja kolmas yksin. Arvonnassa Kerttu pääsi juuri tuohon parijuoksuun, mitä jännitin suuresti, kun Kerttuhan tulisi juoksemaan ensimmäistä kertaa ikinä toisen koiran kanssa. Kaverista huolimatta malttoi sitten kuitenkin keskittyä juoksemiseen ja alkuerästä pisteitä mukavat 204. Kerttu pääsi parinsa kanssa finaaliin, jota odoteltiin sitten toinen tovi. Finaalijuoksu menikin sitten jo paljon paremmin, josta ropisi pisteitä 227, eli se oli jo sertijuoksua. Ensimmäisten kisojen yhteispisteet 431 jäivät 19 pistettä sertirajasta, mutta ei huono kisauran aloitus ollenkaan!

Toiset maatojuoksukisat juostiin Iisalmessa 4.7. Mukana oli neljä popoa, eli kaksi paria. Lähetyspaikalta ei juuri nähnyt muuta kuin että koira lähti vieheen perään ja tuli maaliin, joten jännitystä riitti, kunnes pisteet tulivat näkyviin tulostaululle. Ja mitkä pisteet! 265! Kerttu pääsi popoista ainoana finaaliin, jonka siis juoksi yksin ja se meni vielä pisteen paremmin, eli yhteispisteet olivat huikeat 531! Sillä irtosi ensimmäinen juoksuserti ja nuo pisteet olivat myös parhaat pisteet kaikista koirista! Kisojen pienin ja suurimmat pisteet.. :)

Kuva Krista Nukari

Kuva Krista Nukari

Kuva Krista Nukari

Iisalmesta alkoikin sitten meidän superviikko, kun viikkoa myöhemmin olimme Laukaan näyttelyssä viimeistä sertiä metsästämässä. Tuomarina Vitor Veiga, joka tykkäsi Kertusta ainakin vuosi sitten suuresti. Hieman (tai vähän enemmänkin) hermostutti, kun kuulin, että kaikki kolme olivat narttuja. Avoimen luokan kilpakumppani olikin sitten valioitunut edellisenä päivänä ja junnuluokan narttu oli poissa, joten tsäänssit olivat sitten jo aika hyvät! Kylläpä meinasi sitten itku päästä, kun kehäsihteeri ilmoitti: eri sa!, mikä siis samantien tiesi valioitumista! Vielä paras narttu kehässä Kerttu sijoittui ensimmäiseksi ja kun uroksia ei ollut ollenkaan, oli Kerttu vielä kaupan päälle rotunsa paras! Kepan kanssa on kyllä nyt hyvä draivi! :)

Superviikon jälkeen hymyilyttää (tai no Kerttuahan hymyilyttää aina..)

Superviikon virallinen pönötyskuva :D

Mäykyt nyt ovat olleet hieman telakalla siinä mielessä, ettei meillä ole vakituista yhteistä harrastusta. Ollaan kyllä järjestetty mäyräkoirille puuhaa Joensuussa Katin kannsa, johon meidän mäyriäiset ovat päässeet myös luonnollisesti osallistumaan. Rallytokon kokeilukerralla minua puraisikin taas se horroksessa ollut tokokärpänen ja hirveästi tekisi mieli Amalian kanssa liikkeet opetella, kun käyty tokokoulutus antoi hyvän pohjan jo rallytokon liikkeille, että vähällä työllä voisi saada koiran valmiiksi ja rallytokossa ei taida olla hyppyjä ja spurtteja, jotka kävisivät Amalian olkapäähän. Kunhan nyt taas viimeismmästä tällistä (tästä lisää myöhemin) toipuu.

Tämä vuosi on ollut myös vähän huomaamattakin mejä-välivuosi. Koska Hilma on vaan niin hakki sen riistan perään, niin en ole enää suurta paloa kokeisiin pääsemiseen tuntenut. Neppiksen kanssa tekisi mieli kokeilla koetuloksen saamista, ja voihan olla, että vielä innostun, mutta nyt vaan en ole iteseäni metsään asti jäljen tekoon saanut. Nyt on vaan pääasiassa mäykkyjen keskitytty lenkkeilyyn ja kuoppien kaivamiseen. :)

Hilma. Se aita on siellä toisella puolella.

Pistä toiset asialle ja tee ite perässä. Pyh.

 

 

 

 

 

 

 

 

 Noh, varmaan puolet jäi kirjoittamatta, mitä ajattelin, ja miljoona kirjoitusvirhettä jäi, mutta onpahan blogi taas päivitetty! :D