Kertusta FI KVA-M!

Jos joku olisi minulle muutama vuosi sitten sanonut, että minun ensimmäinen käyttövalio tulee vinttikoirien maastojuoksusta, olisin varmaan nauranut räkäisesti.


Reilu viikko sitten 4.9. juostiin Laihialla Pohjanmaan Nuukajuoksut, joissa samalla kisattiin Suomen Portugalinpodengot ry:n maastomestaruudesta. Koska matkaa kotoa kisapaikalle Suomen leveimmästä kohdasta tulee pikkasta vajaa 500 km, päätin lähteä matkaan edellisenä päivänä, vaikka hetken yötä myöten ajaminenkin kävi mielessä. En ollut koskaan ajanut täältä idästä Vaasaan, joten reitti ei ollut tuttu ja ajattelinkin matkalla, että olipa hyvä, että päätin lähteä edellisenä päivänä, koska olisin yöllä varmaankin nukahtanut rattiin. Kuopion kautta ajaessa reitti oli todella ankea, yhtä Varkaudentietä melkein 500 km! Jossain vaiheessa tuntui, että tie ei lopu ikinä. Matkalla piti piristäytyä useamman kerran ja yksi pit stop sattui Keiteleellä Lossisaari-nimiseen paikkaan, johon kyllä kannatti pysähtyä! Mahtavat paikanpäällä paistetut pullat ja muut olivat kyllä piristävää vaihtelua ketjuhuoltsikoiden tarjonnalle. Pitäisi kyllä ottaa tavaksi pysähtyä useammin näihin pieniin kahviloihin, kun voi yllättyä hyvin iloisesti!

Kannattaa pysähtyä!

Länttä lähestyessä, kun matkaa oli vajaa oli vajaa 200 km, ajattelin pysähtyä seuraavalle huoltsikalle vielä yhdelle pyäshdykselle. Noh, se seuraava huoltsikka tuli vastaan n. 10 km ennen majapaikkaa. Vaasaa lähestyessä jossain vaiheessa kyltteihin alkoi ilmestyä ruotsinkieltä. Kun tekstit alkoivat olla ensin ruotsiksi ja alla suomeksi, alkoivat kämmenet hieman hikoamaan ja pää alkoi kaivella ruotsin perussanastoa jostain muistin syövereistä. Huoltsikalla pysähtyessä nuori myyjä heitti hyvin iloisen "Hejhej!!" (joka tuntui olevan perustervehdys tuolla suunnalla Suomea), johon päätin äkkiä vastata oikein levveesti "Terrrve!", jolloin myyjälle lienee heti selvää, mitä kieltä hää puhhuu. Totesin tämän tervehdyksen hyvin toimivaksi muissakin asiakaspalvelutilanteissa sillä suunnalla. Hotelliin kirjautuminenkin sujui jouhevasti, vaikka selkeästi respan äidinkieli lienee ollut ruotsi. Majoituin Kertun kanssa Hotelli Valloniaan Mustasaaressa. Todella mukava rauhallinen paikka, jossa oli iloisena yllätyksenä varattu oma makuualusta lemmikille! Todella mukava lisä majoitukseen! Illalla lähdin hakemaan hieman palasta. Hotellin vieressä oli parikin pizzeriaa, mutta mieli teki hampurilaista, joten suuntasin ABC:lle, josta semmoisen ainakin saisi. Liekö tervehdykseni vai olemukseni vai sekä-että aiheuttanut sen, että myyjä antaessaan piipparia kysyi, että tiedänkö mikä tämä on? Hieman hymyilytti. No mutta hetkeä myöhemmin tämä juntti-einari seisoi limpparimuki kädessään linjastolla ja etsi hanaa, josta sitä juotavaa saisi. Aikani pällisteltyäni huomasin mukien vieressä kosketusnäytön, jossa pyöri Pepsi-mainos, jolloin minulla välähti, ja selkeästi avukseni tulossa ollut myyjä pystyi kääntymään takaisin. Aika hi-tec! Osattuani vielä hakea ruuat piipparin piipittäessä suuntasin takaisin hotelliin, jonne tie vei mystisesti 4 km pitempää reittiä kuin tullessa (tulomatka oli 2 km), otettiin loppuilta Kertun kanssa vain ihan rennosti ja valmistauduttiin seuraavan päivän koitokseen. Tosin en tiedä Kepan unen määrästä, kun kolme kertaa yöllä heräsin siihen, kun pieni podengo istuu sängyllä tyynyn vieressä, tuijottaa minua intensiivisesti ja heiluttaa iloisesti häntäänsä. Kolmannen herätyksen jälkeen boksin uksi meni kiinni.

Lähti se aamu käyntiin tälläkin

Aamulla sai heräillä rauhassa, kun kisapaikalla tarvitsi olla vasta kymmeneltä ja matkaakin oli hieman päälle 30 km. Aamupalalle ei kuitenkaan ehtinyt, mutta yllättävät hyvin sai itsensä hereille huoneesta löytyneen pikakahvin avulla. Tie vei aakeiden laakeiden peltojen ohi aakealle laakealle kisapellolle. Kesän kaavan mukaan viikolla oli satanut ja parkkipaikkana ollut pelto oli sen näköinen, kun vielä edellisenä päivänä oli jo kisattu, niin mukvasti Skoda parin paikoin kellui mutavellissä, mutta ei onneksi jäänyt kiinni. Hetkeä myöhemmin paikalle saapuikin traktori päivystämään ja vetämään autoja tarvittaessa pellosta irti. Onnistuneen parkkerauksen jälkeen päästiin suuntaamaan eläinlääkärin tarkastukseen ja odottamaan lähtöparien arvontoja. Totesin pellolla kävellessäni, että tarttee lähteä kumpparikauppaan kuraveden tulviessa superstareihin. Varsinainen kisapelto kuitenkin onneksi näytti pääosin siistiltä, vaikka tietysti aamun juoksut olivat jo jälkeään jättäneet erityisesti kaarteisiin.

Kisaan oli ilmoittautunut seitsemän pientä podengoa ja arvonnoissa Kerttu pääsi juoksemaan parin kanssa. Alkueräjuoksu oli hyvä. Koira ampaisi raivolla matkaan ja tykitti täysillä koko matkan. Hieman jännitti Luhtisaalistuksen kompurointien jälkeen, että miten juoksu kulkisi nyt, mutta kompuroinnista ei näkynyt jälkeäkään. Taitaa peltomaasto olla enemmän se Kepan juttu! Alkuerien jälkeen Kerttu oli kolmas pisteillä 252. Pienet podengot juoksivat todella hienosti ja koko porukka pääsi finaaliin. Finaaleja odotellessa minulle selvisi, että alkuerien järjestys määräisi myös finaalijuoksujen parit, ja että vain mantteleiden värit arvotaan. Hyvä Hanna. Ei mennyt senkään tajuamiseen kuin kaksi kautta. Finaaleja odotellessa sää muuttui aurinkoisesta melko viileäksi ja hetken päästä kuin tämän juoksukauden teemaan sopien jännitettiin, tuleeko se sadekuuro päälle vai ei. Kisojen etenemeistä vielä hidasti mönkijän, jolla viehe aina palautettiin radalle, hajoaminen.

Hitaasti, mutta varmasti finaaalit etenivät sadepilvien uhatessa horisontissa ja lopulta pienet podengotkin pääsivät juoksemaan. Kerttu juoksi eri parin kanssa, mitä alkuerissä, mutta ei Kertulla tunnu olevan juuri vaikutusta kenen kanssa sitä juostaan. Hullun kiilto silmissä Kepa pinkoi vieheen perässä loppuun saakka ilman kompurointeja, joten hyvin ja luottavaisin mielin pystyi jäämään odottelemaan palkintojenjakoa, kun alkueräjuoksukin oli ollut hyvä, niin josko se viimeinen serti sieltä napsahtaisi. Lähdettiin pitkälle jäähdyttelylenkille ja palatessa palkintojenjako olikin jo ehtinyt alkaa! Kiireellä nappasin kameran ja kipitin paikalle vain todetakseni, että vasta alkupuheet olivat menossa, eli ei mikään hengenhätä. Pienet podengot juoksivat viimeisten joukossa, joten loppupisteitä sai jännittää lähes palkintojenjaon loppuun asti. Alkuerien jälkeen pisteet olivat pikkupoilla melko tasaisia, joten mielenkiinnolla odotin myös lopullista järjestystä. Jaettiin sijat 7., 6., 5., 4., 3. ja sitten sijalla 2. Kerttu yhteispisteillä 502 ja se viimeinen serti!!! Sieltä käytiin sitten ylpeänä pokkaamassa valioruusuke kotiinviemisiksi! Voi tuota pientä hullua pinkojaa!

Kuva: Tuija Kotka-Ritavuori

Kuva: Harri Niemi

Kuva: Harri Niemi

Pakollisten valiokuvausten jälkeen lähdettiin kotimatkalle. Nähtävästi tuo Laihia toi reittiä sen verran etelämmäksi, niin kotia ei todella tultu todellakaan samaa reittiä, mitä edellisenä päivänä oli ajaettu. Tajusin tämän jonkin matkaa ajettuani ja hieman mielenkiinnolla aloin vilkuilemaan, että missäköhän päin Suomea mahdetaan olla menossa, ettei vaan Lumia taas vähän jekkuilisi. Edellisenä päivänä kun ilmeni navigointisovelluksessa jonkinlainen bugi, kun ilmoitti aina yhdessä Vaasan liikenneympyrässä "Olet perillä". Vastaan tuli iso Citymarket, josta päätin lähteä hakemaan lisäenergiaa kotimatkaa varten. Ja eihän sitä tietenkään ilikiä keneltäkään kysyä, että voisikohan joku kertoa, missä minä olen, vaan sitten vienosti kassakuitista vilkuilin missä mahdan olla menossa. Olin Seinjoella. Selevä. Tällä suuntavaistolla se ei hirveästi sanonut mitään. Lähdin kuitenkin jatkamaan Lumian osoittamaa tietä ja samalla Kertun kasvattaja Hanna-Leena navigoi kotona koneella ja antoi suuntavinkkejä, ettei Lumia vahingossa johdattaisi minua Turkuun. Lopulta Lumia johdatti minut kotiin asti Jyväskylän ja Varkauden kautta. Tuo reitti olikin yötä myöten ajaessa fiksumpi, kun ei olisi Kuopion reitillä ollut montaa paikkaa siihen aikaan enää auki. Vaikka reissu oli ajomatkaltaan ehkä raskain tähänastisista kisamatkoista, niin kyllä Länteen voisi lähteä uudestaankin kisaamaan! Näihin kisoihin päätettiin päättää myös tämän vuoden juoksukausi, jotta voitaisi keskittyä aksaamiseen, josko se rallaaminen siellä aksakentällä hieman vähenisi.
 

Myöhemmin kuulin, että järjestäjät olivat jakaneet tuon Podengoyhdistyksen mestaruuden väärin, koska ykkönen ei ollut yhdistyksen jäsen, palkinto kuuluikin Kertulle, joten Kerttu on myös Suomen Portugalinpodengot ry:n Maastomestari vm 2016!! (Hieman odottelin mestaruusmanttelia, että olisi saatu kuvakin mukaan, mutta lisäillään kuva sitten vaikka myöhemmin.)

Narvan matkakertomus

Kerrotaanpas nyt viimein minun kautta aikain toisesta ulkomaan näyttelymatkasta. Tiedossa oli kaksi päivää näyttelemistä marraskuun viimeisenä viikonloppuna Narvassa Virossa, minne lähdettiin sertiä metsästämään Hilmalle ja Kertulle.

Ajelin perjantaina Veikkolaan koirien kanssa Kertun kasvattajan Hanna-Leenan luo, missä siirrettiin koirat ja tavarat hänen autoonsa ja jatkettiin matkaa hakemaan vielä yksi reissaaja, jonka jälkeen suuntasimme satamaan. Laivan lähtöön oli vielä aikaa, joten ulkoilutimme koirat kunnolla, kun ulkoilumahdollisuudet ennen aamua olisivat rajalliset. Merenrannassa tuuli niin, että meinasi tukka irrota päästä, joten tiedossa olisi varsin mielenkiintoinen laivamatka. Pakkauduttuamme laivaan suuntasimme syömään ja maalaisenhan piti päästä jo menomatkalla täksfriihiin katselemaan. Laiva alkoi keinua koko ajan enemmän, mitä pidemmälle merelle päästiin. Ollessamme syömässä keinuminen muodosti tulpan jonnekin ruokatorveen ja viimeiset haarukalliset eivät enää menneet alas. Aloin toivoa, että tuo tulppa ei lähtisi tulemaan takaisin päin. (Toim. Huom. Ja minullehan ei siis yleensä herkästi tule huono olo.) Suuntasimme kuitenkin urheasti vielä Tax Freehen, vaikka se viimeinen lihapulla tuntui pyörivän jossain nielussa. Kauppaan kävellessämme ja kaupassa ollessamme muutama aalto keikautti laivaa niin, että tavarat alkoivat tulla alas hyllyistä. Pian seurasikin kuulutus, että kauppa joudutaan sulkemaan. Nopeasti vaan vesipulloja matkaan. Ei kyllä olisi mikään makea mennyt alaskaan. Olin varmaan vitivalkoinen päästyäni hyttiin ja hetken vielä keinumista kuunneltuani ei auttanut kuin maata punkalla sikiöasennossa ja laskea minuutteja, että laiva olisi satamassa. Onneksi matka-aika oli vain 2,5 tuntia! Ei ole ihan äsken ulkoilma tehnyt yhtä hyvää, kuin puolenyön jälkeen Tallinnan satamassa laivan kannella!

Aamulla päästyämme ulos laivasta ulkoilu teki hyvää. Take away -kahvien kera lähdimme suuntaamaan kohti Narvaa. Noin parin tunnin ajamisen jälkeen olimme perillä näyttelypaikalla ja suuntasimme pikaisesti kohti mäyriskehää. Hilma olisi vuorossa aamulla ensimmäisten joukossa ja ei siinä paljoa luppoaikaa jäänyt ennen kehän alkua. Vähän siinä yritin ottaa koiran kanssa tuntumaa hälinään ja ahtauteen ja Hilmakin oli sinänsä ihan ok, ottaen em. huomioon. Käpsyjä oli vain neljä ja kaksi narttua, joista toinen oli jo Vironkin valio. Paperilla näytti siis ihan hyvältä. Mutta sitten, mitä tekeekään minun showkoira? Se josta aina sanon, että kulkee kuin juna. No, se sanoo kehään mennessä työsopimuksen totaalisesti irti. Ei vaan pysty liikkumaan kunnolla. Suuri ihmisjoukko kehän ympärillä oli pitkästä aikaa liikaa. Omaa vuoroa odotellessa yritin hieman leikittää koiraa ja saada sitä vähän rentoutumaan, mutta ei kovin kehuttavin tuloksin. Hilma sai kuitenkin ihan ok arvostelun Harry Tastilta, joka oli tuomaroimassa. Todella mukavakäytöksinen herra, by the way. Saimme jonkinlaiset liikkeet esiteltyä, mutta liikkumisen nihkeys toi arvosanan Erittäin Hyvä. Voi luoja, että olin vihainen itselleni! Miksi minä en käynyt vaikka Jyväskylässä huvikseen ottamassa tuntumaa??? Tai jossain muussa sisänäyttelyssä. Tai vaikka mätsärissä. Minä vain niin luotin tuohon "junaani", että kyllähän se kulkee. Tyhmyydestä sakotetaan ja tyhmästä päästä kärsii etenkin lompakko. Koira sai kuitenkin kunnon rapsutukset, eihän se sen vika ole, että se on raahattu vaikka millä kulkupelillä ihan ihme kieltä puhuvien outojen ihmisten sumppuun. Ja niin Hilma poistui kehästä häntä heiluen. Niin kyllä se siinä vaiheessa sitten heilui.

Oli siellä kehässä hetkellisesti kivaakin..

Podengot olivatkin iltapäivällä viimeisten joukossa, joten saimme odotella hetken jos toisenkin. Siinä odotellessamme teimme mielenkiintoisen havainnon: kasvattajaluokkaa ei näkynyt ollenkaan, vaikka Hanna-Leena oli siihen koirat ilmoittanut. Noh, eikun pistetään Hanna selvittämään ohimennessään! :D Hiki nousi pintaan, kun yritin kuumeisesti miettiä miten minä asian mahdollisimman ymmärrettävästi selittäisin englanniksi. Asiaa ei ainakaan helpottanut, että infotiskin nainen oli yhtä hyvällä englannilla liikenteessä. Yritin selittää hänelle tilanteen ja hän näyttikin siltä, että tajusi, mitä yritän sanoa ja alkoi kirjoittaa numerolappuja. Ajattelin, että JES! Kävipä helposti! Kunnes saan numerolaput. Hän oli kirjoittanut meille uudet koirien yksilönumerolaput. Eikun miettimään sana ja lausevalinnat uusiksi. Tökötän luettelosta koirien numeroita ja huomaan vain hokevani "Breeders class! Breeders class!" Lopulta sanomani näytti menevän perille ja hän soitti paikalle toisen naisen, jonka saavuttua selitti hänelle tilanteen. Tämä nainen alkaa puhua minulle englantia ja venäjää sekaisin. Tässä vaiheessa aloin tippua kärryiltä. Kuitenkin sain selvitettyä naiselle tilanteen jotenkin ja hän soitti paikalle vanhemman herran, ilmeisesti näyttelyn "tirehtöörin". Setä alkaa pospottaa minulle pelkkää venäjää. Ei niin mitään käryä, mitä setä selittää. Ei paljon kaksi AMK:ssa aikanaan luettua venäjän kurssia auttanu. Hetki selvitettiin asiaa porukalla. Tai no oikeasti minä vain katsoin silmät suurina mitään ymmärtämättä vierestä. Sitten setä kääntyy minuun ja sanoo "Sekunditsku!" ja häviää takavasemmalle. Ilmeestäni olisi varmaan pitänyt saada kuva. Kysymysmerkkinä jäin seisomaan paikalleni ja odottamaan, että kait se herra sieltä ehkä takaisin tulee. Tovin jos toisenkin kuluttua herra palaa tyytyväisen näköisenä ja ojentaa ponnekkaasti minulle puuttuvan numerolapun. Tiedättekö, että tässä vaiheessa ei millään olisi raaskinut enää sanoa setälle, että "niin me tarvittais se sunnuntainkin kasvattajaryhmän numerolappu...." Sedällä pyörähtää silmät päässä ja häviää taas takavasemmalle minun luettelon kanssa. Ei enää sunnuntain numerolappua ojennettu yhtä tyytyväisen näköisenä. Mutta huh! Olipa aika voittajafiilis tuon jälkeen! Osasin!

Lopulta tuli popojen vuoro. Pieniä karkeita podengoja oli vain meidän kolmen porukka. Ensin Hanna-Leena kävi kehässä Buddyn kanssa, joka oli ainoana uroksena paras uros saaden sertin ja valioitui. Sitten vuorossa junnuluokan Sani, joka pokkasi itsellen junnusertin. Popojoukon viimeisenä astelimme Kertun kanssa kehään ja Kerttu esiintyi iloisena itsenään kuten aina. Sieltähän se serti sitten irtosi ja minulla oli käsissäni minulle ensimmäinen ulkomainen valio! WUHUU!!! Kerttu oli myös paras narttu ja lopulta myös rotunsa paras. Aika hienosti! Eikä esiintymiset siihen loppuneet! Hanna-Leena kävi vielä Buddyn ja Sanin kanssa hakemassa KP:n parikisassa ja vielä lopuksi se kuuluisa kasvattajaluokka, josta myös irtosi KP. Pienien karkeiden jälkeen kehässä kävi vielä reissussa mukana ollut pieni sileäkarvainen popo, joka oli myös ROP. Eikun ryhmiä odottelemaan.

Ryhmien alkuun ei ollut varsinaisesti pitkä aika, mutta koska tuolla kisattiin kaikenmaailman ryhmäkisoja, kuten Senior Handler, niin omaa vuoroa saatiin hetki odottaa. Ensin vuoron sai Hanna-Leena parikisassa, missä sijoittui Buddyn ja Sanin kanssa huikeasti sijalle BIS 4!!! Mahtavaa! Lennosta jatkettiin suoraan kasvattajaryhmään, jossa meidän sekalaisesti seisova seurakunta kävi näyttäytymässä. Sovittiin, että seuraavan kerran voitais vaikka harjoitella sitä kimpassa seisottamista, tai ainakin sopia, mihin suuntaan koirien nenät osoittavat.. ;) Lopulta sitten koitti vitosryhmän ryhmäkehä, missä esiintymiskierroksen jälkeen meitä kiitettiin käynnistä. Mutta saatiinpa olla ryhmissä ihan koko rahan edestä! Ens kerralla mennään kyllä sitten vielä siihen Senior Handleriinkin!

Näyttelypäivän jälkeen suuntasimme kaupan kautta hotelli Kingiin, mistä Hanna-Leena oli varannut meille huoneen. Mukava pieni hotelli alle kilometrin päässä näyttelypaikasta. Hetken elvyttyämme siirryimme hotellin yhteydessä olevaan pieneen ravintolaan. Musiikin pauhu oli valtava jo sinne mennessä ja tuntui, että suuren pöytäseurueen juhlinta vain kiihtyi illan edetessä. Siinä oli nimittäin rytinää ja rytkettä. Suuresta pöytäseurueesta ja ilmeisesti viereissä tilassa olevasta yksityistilaisuudesta johtuen saimme odottaa ruokia t o d e l l a kauan. Ja kun viimein sain jäähtyneen ruuan eteeni, ei se muistuttanut lainkaan pihviä, millaisia olen tottunut syömään. Kovasti yritimme yhdessä miettiä, mitä sille olisi voitu tehdä, että se oli sen näköinen (ja makuinen), mitä se oli. Semmoinen epämääräinen muodoton lihaklöntti. Noh, mutta nälkäisenä ei paljon jäänyt odottelemaan uutta annosta, jos semmoista olisi edes saanut, kun suurin osa ruoka-aineista tuntui olevan loppu. Iltaulkoilujen jälkeen eikun unta palloon ja enpä muuten ole ihan äsken nukkunut yhtä sikeästi. Aamulla olin totaalisessa koomassa, kun kello soi, mutta pikkuhiljaa alkoi elämä voittamaan. Pakkelit naamaan, jakkupuku päälle ja taas mentiin!

Marssijärjestys oli sunnuntaina sama, mitä lauantaina: ensin Hilma ja nyt Kerttu heti perään. Nyt olimme paikalle ennen kehien alkua ja ehdin ottamaan tuntumaa kehässä Hilman kanssa ennen tuomarin saapumista. Mahdollisimman rennosti yritin liikuskella kehässä, mutta koira oli edelleen kehässä todella jännittynyt, vaikka liikkui kuitenkin paremmin, mitä edellisenä päivänä. Nyt kääbystakseja oli yli tuplat, 9 kappaletta ja olimme viimeisessä luokassa saman valionartun kanssa, mitä edellisenä päivänä, joka oli kyllä minun silmään todella kaunis. Hilma liikkui paremmin, mutta kyllä siitä näki, että oli se esiintyminen aika tervanjuontia. Myös sunnuntaina Hilmalle EH. Nyt pitää katsoa, vieläkö me käymme Hilmiksen kanssa kokeilemassa jossakin, vai annammeko näyttelypuuhien ihan vain olla. Pitänee ottaa seuraava näyttely kesäaikaan ja ÄLYTÄ treenata kunnolla, ei vain muutamia siksakkeja omalla pihalla. (Tyhmäminätyhmäminätyhmäminä.)

Hilman kehästä pitikin kiiruhtaa vauhdilla popokehän liepeille, missä ei ollutkaan enää montaa koiraa ennen meidän vuoroa. Siinä hirveällä vauhdilla sählätessä ja Kertun pomppiessa innoissaan Kerttu onnistui saamaan näyttelyhihnan varpaidensa väliin ja ulahti. Tutkin tassun ja katsoin liikkeet eikä mitään erikoista näkynyt, mutta sitten tuomarin tukiessa pöydällä ei olisi kuitenkaan halunnut antaa tuomarin koskea tassun, eli varmaan se kuitenkin hieman kipeä oli. Makupaloilla lahjoen tutkimukset saatiin kuitenkin suorittaa loppuun. Roppikehässä osat vaihtuivat ja sunnuntaina Kerttu oli VSP Buddyn ollessa ROP. Pari- ja kasvattaluokista tuli myös taas KP:t, mutta tällä kertaa oli pakko lähteä kotimatkalle kehien jälkeen, että ehtisimme laivaan. Pienet shoppailut näyttelypaikalla ja auton nokka kohti Tallinnaa.

Narvassa oli kiva kuvanottopaikka, jossa otettiin koko porukasta kuvat.

(Koneella ei ole mitään kuvankäsittelyohjelmaa, enkä jaksa nyt ettiäkään, niin kuvista 

saattaa löytyä photobombaajia.. :D )

Kuva: Hanna-Leena Kujala

Kuva: Hanna-Leena Kujala

Mitähän minä taas selitän.... :D Kuva: Hanna-Leena Kujala

Meidän kaverikuva :) Kuva: Hanna-Leena Kujala

Tallinnassa pysähdyimme vielä Prismalle ostoksille. Tarttui mukaan hieman erikoisempia karkkeja, mitä ei kotimaan kaupoista löydy. (Voi miksi minä en ostanut useampaa levyä Milkan TUC-keksisuklaata?!!) Siinä ostokset maksettuani otin vielä kahvilasta kahvin matkaan ja suuntasin autolle. Kärryjä palauttaessa iski takaraivoon outo tunne; pankkikortti........ Äkkiä tarkastamaan lompakko. Ei näy. Tutkittiin auto. Ei näy. Tutkittiin kauppakassit. Ei näy. Äkkiä kiertämään kauppaan sisälle ja katselemaan lattioilta ja kyselemään infosta ja liikkeistä Ei ole näkynyt. Ei muuten voi tuolla työskenteleviä liiasta asiakaspalveluinnokkuudesta syyttää. Pihallakin yritin tähyillä, mutta eipä paljon näkynyt mustaa korttia märältä asfaltilta, jos se siellä jossain olisi ollutkin. Muutaman tsekkauskierroksen jälkeen ei auttanut kuin kuolettaa kortti ja jatkaa matkaa, että ehtisimme laivaan. Onneksi Hanna-Leena oli pelastavana enkelinä ja vingutti visaansa, että saisin loput tuliaiset ostettua. Paluukyyti laivalla oli huomattavasti tasaisempi, mitä perjantaina, ja saatiin ostokset tehtyä. Lopulta olimme satamassa, minne minun autoni olikin ystävällisesti toimitettu. Vielä yksi pysähdys mummin pahnoilla ennen viimeistä etappia kotiin. En ole varmaan nukkunut yhtä sikeästi kolmeen vuoteen. Aamulla tankkaus mummin ruokapöydässä, niin kyllä muuten jaksoi ajella kotiin!

Yks murhe vähemmän, kun pankkikortti katosi! :D

Niinhän se on, että nälkä kasvaa syödessä ja seuraavia ulkomaan näyttelyitä on katsottu, mutta mitään ei ole vielä päätetty. Juuri suurinpiirtein tästä reissusta toivuttu. Kyllä on tämän reissun jälkeen monta kokemusta rikkaampi ja on entistä helpompi ajatella ulkomaille lähtemistä. Kiitokset vielä kerran matkanjohtaja-Hanna-Leenalle kaiken järkkäämisestä ja vielä visan vinguttamisesta! Näille näyttelymatkoille lähdetään toistekin! :)

Kutsui meitä Kuusamo

Käytiin tuossa koko perheen voimin muutama päivä lomailemassa Kuusamossa. Ensin oli tarkoitus pyytää koirille hoitaja kotiin, mutta viimeisen kyy-episodin jälkeen halusin kuitenkin ottaa koirat mukaan, niin olisi itsellä paljon levollisempi mieli, ettei vaan satu hoitajan aikana uutta äksidenttiä.

Majoituimme Petäjäkylään loma-asuntoon, vain n. 600 metrin kävelymatka polkuja pitkin lammen toiselle puolen Kuusamon Tropiikkiin, missä olisi mm. tekemistä kaksijalkaisille lapsille. Todella siistit loma-asunnot ja ei minusta ollut paha lemmikkimaksu: 20 €/viipymä riippumatta koirien määrästä. Ja ulkoilumaastot olivat loistavat! Melkeinpä mökin takaa pääsi poluille ja vieressä kulkivat myös moottirikelkkaurat, joita pitkin olisi varmaan päässyt Rukalle asti. Tuntui, että olisi vaan voinut kävellä ja kävellä pitkin metsiä!

Koirat kulkivat metsässä täysin aivottomina. Varsinkin ensimmäisenä iltana hyvä jos alttoivat tarpeitaan tehdä, kun höyrysivät nenänsä perässä. Toisena aamuna selvisikin syy aivottomuuteen, kun aamulenkillä vastaan tallusti poro. Tytöt eivät kerenneet sitä onneksi nähdä (olisi varmaan silloin viimeistään saatu lomakylän unisimmatkin asukkaat hereille), kun kulkivat niin nenät maassa, mutta kyllä olisi lähdetty vauhdilla poron perään, kun vainu saatiin! Tyttöjen mielestä reissun parasta antia oli varmaan pohjoiskarjalaisen koiran suuhun eksoottinen herkku: poron pasha. Ne kun näyttivät kulkevan polkuja pitkin ja jättävän papanansa keskelle ja pitkin polkua. Jipii. Nyt taas kotinurkilla onkin tyytyminen ihan vaan siihen perinteiseen kissanpashaan.

Amalia halusi esitellä parasta puoltaan..

Myökkii halutaan kallaan!!

Pikareissu Norjaan

Nyt alkaa olla jo sen verta reissusta toipunut, että järki kulkee sen verran, että kykenee ajatuksen kanssa kirjoittamaan. Maanantai ja tiistai meni ihan täydessä koomassa ja eilen alkoi jo pieniä aivotoiminnan merkkejä löytymään. Ei pitäisi ihmisen, joka ei osaa autossa nukkua, lähteä bussimatkalle, jossa matkustetaan kaksi yötä. Univelkataakka kasvoi tuolla reissulla entisestään!

Viime perjantaina ajoin päivällä Ouluun, josta nousin illalla King Toursin bussin kyytiin. Varasin ajoaikaa reilusti, ettei vaan myöhästytä kyydistä ja oltiinkin Himmin kanssa Oulussa jo pari tuntia ennen bussin lähtöä. Arvelin siinä sitten ajaa Apsille kahville ja googletellessani Apseja, yllättäen lähimmät olivat n. 20 km päässä. Valitsin sen, joka mainosti, että heillä on lemmikkien ulkoilualue. Noh, paikalle päästyämme ulkoilualue osoittautui joksikin kanakoppeja muistuttavaksi, joten tyydyimme tallustelemaan kävelyteitä pitkin. Ulkoilun ja kahvittelun jälkeen takaisin Ouluun.

Ulkoilutusalue

Rautatieasemalle alkoi kerääntyä muitakin ihmisiä koirien kanssa ja kohta saapui myös bussi. Tavaratila oli viimeisellä noutopisteellä jo aivan täynnä, mutta vielä saatiin meidän tavarat kyytiin. Nousin viimeisenä bussiin ja myös sisätila oli aivan täynnä. Koiralle kyllä oli oma tilava kanakoppi. Siellä ei auttanut kuin ihmisten tiivistää, että me viimeisenkin pysäkin matkaajat sovimme kyytiin ja minun onnekseni ihmiset tiivistivät niin tehokkaasti, että sain ainoana kokonaan oman penkkirivin käyttöön. Siinäpä sitten hieman huonoa omaatuntoa reilusta tilasta potien aloin oikoa jalkojani ja haeskella unta. On muuten hämmentävä tunne, kun torkut ja seuraavalla pysähdyksellä huoltoasemalla näkyy ja kuuluu vain outoa kieltä!

Huonosti torkutun yön jälkeen olimme aamulla Harstadiin näyttelypaikalla, jonne ensimmäisenä päivänä esiintyvät jäivät. Loppuporukka siirtyi Rica-hotellille kaupan kautta. Onneksi saatiin hotellihuoneet heti ja pääsi hieman hengähtämään omaan rauhaan. Lämpimän suihkun jälkeen alkoi taas elämä hieman voittaa ja lähdettiin Himmin kanssa tsekkaamaan hoodsit. Kierreltiin keskustan tuntumassa 1,5 tuntia  ihaillen maisemia, ihmetellen menoa ja katsastaen kauppoja, joihin täytyisi palata. Kävin viskaamassa koiran hotellille ja lähdin itse pikaisesti tuliaisostoksille, ettei tarvitse Himmin kauaa olla yksin. Oli muuten Harstadissa yksi ehkä hämärimmistä ostoskeskuksista! Kaksi vanhaa kävelysillalla yhdistettyä rakennusta, joiden mainokset kielivät ostoskeskuksesta, mutta aina ovesta sisään mennessä pamahdit suoraan liikkeeseen, eikä ollut tietoakaan aulasta. Hetken haahuilun jälkeen minulle valkeni, että tulisi kulkea välillä liikkeiden läpi, että pääsisi etenemään ostoskeskuksessa. Lelukauppaan onnistuin löytämään HM:n läpi juoksevia lapsia seuraamalla. Löysin sitten aulatilankin, tietysti juuri sieltä puljun toisesta päästä. Yritin kuumeisesti etsiä perinteistä matkamuistomyymälää onnistumatta ja ette usko, miten otti aivoon, kun löysin semmoisen hieman sivummalta iltalenkillä, jolloin se ei tietenkään ollut enää auki! No mutta ostosreissun jälkeen oli pakko torkahtaa "ihan hetkeksi" hotellilla. Lähes kolmen tunnin päikkäreiden jälkeen taas lähdettiin Himmin kanssa ihailemaan maisemia ja ottamaan kuvia. Illalla vielä ruokaa nassuun ja sitten sai alkaa keräämään jännitystä sunnuntaiaamulle.

Himmi ja mursu

Illalla puistossa

Näyttelypaikka ei ollut kovin suuri, sisällä oli vain kymmenen kehää. Nopeasti löytyi oman kehän reuna, johon parkkeerasin. Vierestä löytyi suomalaisia ajokoiraihmisiä ja jutusteltuamme lupasin ottaa kuvia heidän esiintymisestään ja tyttö puolestaan meidän. Napsin kuvia ajokoirakehän laidalla, kun yht´äkkiä sieltä alkaa kehässä olijat ja tuomari viittomaan minua kehään. Hieman hämmästyneenä menin kehään ja ajattelin, että tarkoitus olisi ottaa kuvia ROP ja VSP -parista, mutta eikä mitä, minut kutsuttiin tulkiksi! Onneksi ihan vain englanti-suomi-linjalla! Muutaman lauseen tulkattuani sain jäädä kehään kuvailemaan ja tulkkasin vielä hetken tulosten ratkettua. Täytyy sanoa, että oli todella miellyttävä norjalainen tuomari! Hän jos joskus jossain sattuu mäykkyjä tuomaroimaan, niin mielelläni vien!

Sittenpä tuli oma vuoro viereisessä kehässä. Nopea seisotus, nopeasti perusliikkeet ja pöydälle. Jaiks! Pöytä on aina ollut se meidän akilleen kantapää, mutta nyt Himmi seisoi kuin unelma! Olisinko kerran joutunut palauttamaan asentoon. Kuuntelin sivukorvalla "excellent", "correct" ja ajattelin, että nyt menee hyvin! Sittenpä kaksi tummanpunaista nauhaa oli kuin märkä rätti vasten kasvoja. Arvostelua tavatessani kävi ilmi, ettei tuomari ollut pitänyt Himmin takajalkojen asennosta ja kuvia selatessani ymmärsin miksi. Koira oli hilannut polvet yhteen jossain vaiheessa, mitä en ollut tajunnut, kun olin lähinnä seurannut, että etupää on ryhdikäs. Voi rumasana, siitä jäi sa kiinni... No ROP-koira oli todella kaunis, että ei siellä huono voittanut, mutta PN2:sta voi olla sitten montaa mieltä, mutta toisaalta enpähän minä tuomari olekaan.. Se ei sitten auttanut kuin niellä ketutuksensa ja keskittyä viimeisten kruunujen tuhlaamiseen. Ryhmäkehiä odotellessa käytiin Himmin kanssa pihalla kävelemässä ja Himmistä ulkona oli huomattavasti kivempaa, kuin sisällä. Olin varmaan minäkin näky, kun könysin jakkupuvussani pitkin rinteitä. :D

Parin ryhmän kehän jälkeen alkoivat muutkin bussimatkalaiset olla valmiita ja alettiin pakkautua bussiin ja suunnata kotia kohti. Nopea pysähdys Ruottin puolella Kiirunassa, joka oli muuten ensimmäinen paikka, jossa puhelimen netti suostui toimimaan.. Lihapullasämpylä naamaan ja sitten hyvä yrityksiä taas nukkua. Nelisen tuntia pätkittäin torkuttuani saavuttiin takaisin Ouluun aamuyöllä puoli neljän maissa. Silmät ristissä tavarat autoon ja apsilta hakemaan jotain piristävää. Ei ollut energiajuomassa tarpeeksi potkua ja oli aivan pakko pysähtyä 100 km:n ajon jälkeen "vartiksi" nukkumaan levähdyspaikalle. Reilu tunti myöhemmin havahduin ja pakko oli jatkaa matkaa lähes yhtä pahassa koomassa, kuin nukkumaan käydessä. Onneksi Kajaani oli lähellä. Kahvin avulla sain silmät auki ja sitten jaksoi huristella takaisin kotiin.

Tuommoinen bussimatka oli kyllä kätevä tämmöiselle ulkomaan näyttelymatkojen ensikertalaiselle, kun ei tarvitse kuin hypätä bussiin ja siitä vain ajellaan paikasta toiseen ja muilta matkalaisilta sai neuvoja, miten näyttelypaikalla ja kehässä täytyy toimia. Siinä mielessä voisin ilman muuta lähteä King Toursin matkalle uudestaankin. Minä vaan kun en osaa oikein autossa nukkua, niin seuraava reissu tehdään omalla autolla ja yöt nukutaan hotellissa. Sen verta jäi kyllä tältä matkalta hampaankoloon, että näyttelykalentereita on jo selattu, että ei sitä tiedä miten pian sitä matkaan jo päästäänkään!