Kertusta FI KVA-M!

Jos joku olisi minulle muutama vuosi sitten sanonut, että minun ensimmäinen käyttövalio tulee vinttikoirien maastojuoksusta, olisin varmaan nauranut räkäisesti.


Reilu viikko sitten 4.9. juostiin Laihialla Pohjanmaan Nuukajuoksut, joissa samalla kisattiin Suomen Portugalinpodengot ry:n maastomestaruudesta. Koska matkaa kotoa kisapaikalle Suomen leveimmästä kohdasta tulee pikkasta vajaa 500 km, päätin lähteä matkaan edellisenä päivänä, vaikka hetken yötä myöten ajaminenkin kävi mielessä. En ollut koskaan ajanut täältä idästä Vaasaan, joten reitti ei ollut tuttu ja ajattelinkin matkalla, että olipa hyvä, että päätin lähteä edellisenä päivänä, koska olisin yöllä varmaankin nukahtanut rattiin. Kuopion kautta ajaessa reitti oli todella ankea, yhtä Varkaudentietä melkein 500 km! Jossain vaiheessa tuntui, että tie ei lopu ikinä. Matkalla piti piristäytyä useamman kerran ja yksi pit stop sattui Keiteleellä Lossisaari-nimiseen paikkaan, johon kyllä kannatti pysähtyä! Mahtavat paikanpäällä paistetut pullat ja muut olivat kyllä piristävää vaihtelua ketjuhuoltsikoiden tarjonnalle. Pitäisi kyllä ottaa tavaksi pysähtyä useammin näihin pieniin kahviloihin, kun voi yllättyä hyvin iloisesti!

Kannattaa pysähtyä!

Länttä lähestyessä, kun matkaa oli vajaa oli vajaa 200 km, ajattelin pysähtyä seuraavalle huoltsikalle vielä yhdelle pyäshdykselle. Noh, se seuraava huoltsikka tuli vastaan n. 10 km ennen majapaikkaa. Vaasaa lähestyessä jossain vaiheessa kyltteihin alkoi ilmestyä ruotsinkieltä. Kun tekstit alkoivat olla ensin ruotsiksi ja alla suomeksi, alkoivat kämmenet hieman hikoamaan ja pää alkoi kaivella ruotsin perussanastoa jostain muistin syövereistä. Huoltsikalla pysähtyessä nuori myyjä heitti hyvin iloisen "Hejhej!!" (joka tuntui olevan perustervehdys tuolla suunnalla Suomea), johon päätin äkkiä vastata oikein levveesti "Terrrve!", jolloin myyjälle lienee heti selvää, mitä kieltä hää puhhuu. Totesin tämän tervehdyksen hyvin toimivaksi muissakin asiakaspalvelutilanteissa sillä suunnalla. Hotelliin kirjautuminenkin sujui jouhevasti, vaikka selkeästi respan äidinkieli lienee ollut ruotsi. Majoituin Kertun kanssa Hotelli Valloniaan Mustasaaressa. Todella mukava rauhallinen paikka, jossa oli iloisena yllätyksenä varattu oma makuualusta lemmikille! Todella mukava lisä majoitukseen! Illalla lähdin hakemaan hieman palasta. Hotellin vieressä oli parikin pizzeriaa, mutta mieli teki hampurilaista, joten suuntasin ABC:lle, josta semmoisen ainakin saisi. Liekö tervehdykseni vai olemukseni vai sekä-että aiheuttanut sen, että myyjä antaessaan piipparia kysyi, että tiedänkö mikä tämä on? Hieman hymyilytti. No mutta hetkeä myöhemmin tämä juntti-einari seisoi limpparimuki kädessään linjastolla ja etsi hanaa, josta sitä juotavaa saisi. Aikani pällisteltyäni huomasin mukien vieressä kosketusnäytön, jossa pyöri Pepsi-mainos, jolloin minulla välähti, ja selkeästi avukseni tulossa ollut myyjä pystyi kääntymään takaisin. Aika hi-tec! Osattuani vielä hakea ruuat piipparin piipittäessä suuntasin takaisin hotelliin, jonne tie vei mystisesti 4 km pitempää reittiä kuin tullessa (tulomatka oli 2 km), otettiin loppuilta Kertun kanssa vain ihan rennosti ja valmistauduttiin seuraavan päivän koitokseen. Tosin en tiedä Kepan unen määrästä, kun kolme kertaa yöllä heräsin siihen, kun pieni podengo istuu sängyllä tyynyn vieressä, tuijottaa minua intensiivisesti ja heiluttaa iloisesti häntäänsä. Kolmannen herätyksen jälkeen boksin uksi meni kiinni.

Lähti se aamu käyntiin tälläkin

Aamulla sai heräillä rauhassa, kun kisapaikalla tarvitsi olla vasta kymmeneltä ja matkaakin oli hieman päälle 30 km. Aamupalalle ei kuitenkaan ehtinyt, mutta yllättävät hyvin sai itsensä hereille huoneesta löytyneen pikakahvin avulla. Tie vei aakeiden laakeiden peltojen ohi aakealle laakealle kisapellolle. Kesän kaavan mukaan viikolla oli satanut ja parkkipaikkana ollut pelto oli sen näköinen, kun vielä edellisenä päivänä oli jo kisattu, niin mukvasti Skoda parin paikoin kellui mutavellissä, mutta ei onneksi jäänyt kiinni. Hetkeä myöhemmin paikalle saapuikin traktori päivystämään ja vetämään autoja tarvittaessa pellosta irti. Onnistuneen parkkerauksen jälkeen päästiin suuntaamaan eläinlääkärin tarkastukseen ja odottamaan lähtöparien arvontoja. Totesin pellolla kävellessäni, että tarttee lähteä kumpparikauppaan kuraveden tulviessa superstareihin. Varsinainen kisapelto kuitenkin onneksi näytti pääosin siistiltä, vaikka tietysti aamun juoksut olivat jo jälkeään jättäneet erityisesti kaarteisiin.

Kisaan oli ilmoittautunut seitsemän pientä podengoa ja arvonnoissa Kerttu pääsi juoksemaan parin kanssa. Alkueräjuoksu oli hyvä. Koira ampaisi raivolla matkaan ja tykitti täysillä koko matkan. Hieman jännitti Luhtisaalistuksen kompurointien jälkeen, että miten juoksu kulkisi nyt, mutta kompuroinnista ei näkynyt jälkeäkään. Taitaa peltomaasto olla enemmän se Kepan juttu! Alkuerien jälkeen Kerttu oli kolmas pisteillä 252. Pienet podengot juoksivat todella hienosti ja koko porukka pääsi finaaliin. Finaaleja odotellessa minulle selvisi, että alkuerien järjestys määräisi myös finaalijuoksujen parit, ja että vain mantteleiden värit arvotaan. Hyvä Hanna. Ei mennyt senkään tajuamiseen kuin kaksi kautta. Finaaleja odotellessa sää muuttui aurinkoisesta melko viileäksi ja hetken päästä kuin tämän juoksukauden teemaan sopien jännitettiin, tuleeko se sadekuuro päälle vai ei. Kisojen etenemeistä vielä hidasti mönkijän, jolla viehe aina palautettiin radalle, hajoaminen.

Hitaasti, mutta varmasti finaaalit etenivät sadepilvien uhatessa horisontissa ja lopulta pienet podengotkin pääsivät juoksemaan. Kerttu juoksi eri parin kanssa, mitä alkuerissä, mutta ei Kertulla tunnu olevan juuri vaikutusta kenen kanssa sitä juostaan. Hullun kiilto silmissä Kepa pinkoi vieheen perässä loppuun saakka ilman kompurointeja, joten hyvin ja luottavaisin mielin pystyi jäämään odottelemaan palkintojenjakoa, kun alkueräjuoksukin oli ollut hyvä, niin josko se viimeinen serti sieltä napsahtaisi. Lähdettiin pitkälle jäähdyttelylenkille ja palatessa palkintojenjako olikin jo ehtinyt alkaa! Kiireellä nappasin kameran ja kipitin paikalle vain todetakseni, että vasta alkupuheet olivat menossa, eli ei mikään hengenhätä. Pienet podengot juoksivat viimeisten joukossa, joten loppupisteitä sai jännittää lähes palkintojenjaon loppuun asti. Alkuerien jälkeen pisteet olivat pikkupoilla melko tasaisia, joten mielenkiinnolla odotin myös lopullista järjestystä. Jaettiin sijat 7., 6., 5., 4., 3. ja sitten sijalla 2. Kerttu yhteispisteillä 502 ja se viimeinen serti!!! Sieltä käytiin sitten ylpeänä pokkaamassa valioruusuke kotiinviemisiksi! Voi tuota pientä hullua pinkojaa!

Kuva: Tuija Kotka-Ritavuori

Kuva: Harri Niemi

Kuva: Harri Niemi

Pakollisten valiokuvausten jälkeen lähdettiin kotimatkalle. Nähtävästi tuo Laihia toi reittiä sen verran etelämmäksi, niin kotia ei todella tultu todellakaan samaa reittiä, mitä edellisenä päivänä oli ajaettu. Tajusin tämän jonkin matkaa ajettuani ja hieman mielenkiinnolla aloin vilkuilemaan, että missäköhän päin Suomea mahdetaan olla menossa, ettei vaan Lumia taas vähän jekkuilisi. Edellisenä päivänä kun ilmeni navigointisovelluksessa jonkinlainen bugi, kun ilmoitti aina yhdessä Vaasan liikenneympyrässä "Olet perillä". Vastaan tuli iso Citymarket, josta päätin lähteä hakemaan lisäenergiaa kotimatkaa varten. Ja eihän sitä tietenkään ilikiä keneltäkään kysyä, että voisikohan joku kertoa, missä minä olen, vaan sitten vienosti kassakuitista vilkuilin missä mahdan olla menossa. Olin Seinjoella. Selevä. Tällä suuntavaistolla se ei hirveästi sanonut mitään. Lähdin kuitenkin jatkamaan Lumian osoittamaa tietä ja samalla Kertun kasvattaja Hanna-Leena navigoi kotona koneella ja antoi suuntavinkkejä, ettei Lumia vahingossa johdattaisi minua Turkuun. Lopulta Lumia johdatti minut kotiin asti Jyväskylän ja Varkauden kautta. Tuo reitti olikin yötä myöten ajaessa fiksumpi, kun ei olisi Kuopion reitillä ollut montaa paikkaa siihen aikaan enää auki. Vaikka reissu oli ajomatkaltaan ehkä raskain tähänastisista kisamatkoista, niin kyllä Länteen voisi lähteä uudestaankin kisaamaan! Näihin kisoihin päätettiin päättää myös tämän vuoden juoksukausi, jotta voitaisi keskittyä aksaamiseen, josko se rallaaminen siellä aksakentällä hieman vähenisi.
 

Myöhemmin kuulin, että järjestäjät olivat jakaneet tuon Podengoyhdistyksen mestaruuden väärin, koska ykkönen ei ollut yhdistyksen jäsen, palkinto kuuluikin Kertulle, joten Kerttu on myös Suomen Portugalinpodengot ry:n Maastomestari vm 2016!! (Hieman odottelin mestaruusmanttelia, että olisi saatu kuvakin mukaan, mutta lisäillään kuva sitten vaikka myöhemmin.)

Kisoja ja kesälomaa

Minulla oli hieno ajatus, että kesälomalla sitä sitten on aikaa kirjoitella tapahtumista reaaliajassa, mutta niin se vaan loma tuli ja loma meni, joten kirjoitetaanpa nyt tämmöinen elokuun kooste.

Luhtisaalistus

Heti kesäloman alkajaisiksi heinä-elokuun vaihteessa oli Kertulla maastojuoksukisat Hyvinkäällä, joihin lähdettiin jahtaamaan sitä viimeistä sertiä. Edellisenä päivänä kurvailtiin mutkien kautta tuttuun majapaikkaan Vantaalle mummin pahnoille. Matkalla koukattiin jo kisapaikalla vaihtamassa Dogsterin kojulla koppa, jota oli odotettu Irlannista saapuvaksi useampi tovi. Koppaan saatiin viimeiset hienosäädöt ja pystyi hyvillä mielin jäämään odottamaan seuraavan päivän kisaamista, kun oli varakoppakin kohdillaan.

Tällä kertaa oltiin lähtöjen alkupäässä ja tie vei Vantaalta Hyvinkäälle aikaisin aamulla udun läpi. Kun oltiin pitkästä aikaa kisaamassa etelämmässä, niin Kertun kasvattajamamma Hanna-Leena saapui myös paikalle ja Kerttu oli haljeta onnesta! Kyllä ne on vaan rakkaita Kertulle nuo tutut ihmiset, vaikka ei taas pitkään aikaan ole nähnytkään. Aamulähdöissä on se hyvä puoli, että omaa vuoroa ei tarvitse odotella niin pitkään, mutta muuten en kyllä ole yhtään aamu(lähtöjen)ihminen. Ensimmäiset jännät paikat oli tarkastupisteellä, kun koppa ei tarkastajan mielestä nyt ihan täysin istunut Kepan päähän, kuitenkin päästi meidän juoksemaan, mutta patisti hakemaan Dogsterin kojulta uudet säädöt ennen mahdollista finaalia. Lähdöstä Kerttu ampaisi matkaan tuttuun tapaansa kuin tykin suusta, mutta matkan edetessä juoksu oli jotenkin omituista; koira kompasteli vähän väliä ja himmaili ihan ihmeellisesti. Ei kyllä suoraan sanoen ollut mikään hyvä juoksu, ei normaalia Kerttua. Siinäpä sitten jännityksellä odotettiin pisteitä. Lopulta pisteet saatiin ja Kepa oli alkuerien ykkönen 211 pisteellä. Sinänsä ihan hyvin, mutta ajattelin vain, että finaalissa pitää juosta sitten ihan hemmetin hyvät pisteet, jos sertiä mielitään.

Lähdettiin huilaamaan ja odottelemaan iltapäivän finaaleja, kun hetkeä myöhemmin iskee mieletön ukkoskuuro. Vettä tulee kuin saavista varmaan lähemmäs tunnin ajan ja jyrisee ihan kunnolla. Istuttiin sitten Hanna-Leenan kanssa autossa kahvittelemassa ja mielenkiinnolla odotettiin, miten tulee käymään, pystytäänkö kisoja jatkamaan edes niin, että kaikki alkuerät saataisi juostua loppuun. Pahimman kuuron tauottua vettä edelleen tihkui taivaalta, mutta loppujen lopuksi onneksi kisoja pystyttiin jatkamaan. Iltapäivällä koitti siis finaalilähtöjen vuoro ja tällä kertaa päästiin tarkastupisteeltä jatkamaan ilman huomautuksia. Lähdöstä Kerttu ampaisi kunnon apinanraivolla matkaan. Nyt rataa oli muutettu ja koirien kurvattua kulman taakse en nähnyt yhtään mitä tapahtui. Ihmettelin suuresti, kun Kerttu hävisi ensimmäisenä kulman taakse, mutta juoksukaveri tuli esiin ensin. Ja hetken päästä tultuaan näkyviin veti ihan kunnon mukit kyljelleen. Sitkeästi jatkoi matkaa, mutta meno oli jotenkin puutuneen näköistä loppua kohti ja loppusuoralla hetken näytti siltä, että juoksee suoraan minun luokse, eikä vieheelle, mutta onneksi  koukkasi matkalla kuitenkin vieheen kautta. Kun päästiin pois radalta, Hanna-Leena kertoi Kertun vetäneen ihan kunonn tuplavoltit kerien heti lähdön jälkeen, siis silloin kun oli minun näkymättömissä. Ei ihmekään, jos loppusuoralla vähän puudutti. Jäähdyttelylenkin jälkeen käytin kaiken varmuuden vuoksi Kertun eläinlääkärin tarkastuksessa, kun oli kuulemma ollut voltti sen verta hurjan näköinen. Onneksi mitään vakavampaa ei löytynyt, mutta hieman aristi niskaansa, joten valjaat otettiin lähipäiviksi käyttöön. Muuten koira oli kyllä ihan oma iloinen itsensä.

Väliaika, kahvia ja pullaa!

Palkintojenjakoa odotellessa omat odotukset eivät siis olleet kovinkaan suuret. Hieman kyllä olin yllättynyt yhteispisteistä 434, eli finaalijuoksu oli parempi kaatumisista huolimatta, mutta silti harmittavasti viimeinen serti jäi 16 pisteen päähän! No mutta onneksi meillä on vielä aikaa. Ensimmäistä kertaa näissä kisoissa kisakirjan mukana palautettiin tuomarien arvostelulomake, johon yksi tuomareista oli hyvin tiivistänyt finaalijuoksun "teki Vireenit" Ei ollut meidän päivä Hyvinkäällä, en tiedä oliko matkaväsymystä vai mitä. En osaa ottaa maastoon tai rataprofiiliin kantaa, en ole vielä niin pätevä arvioimaan niitä. Kuitenkin viikonloppuna oli ollut käsittääkseni todella paljon kompurointeja ja kaatumisia ja valitettavasti yhden italiaanon jalka oli napsahtanut poikki, joten emme olleet kompurointien kanssa yksin ja olen vain tyytyväinen, että ei käynyt pahemmin!

Kaatuilusta huolimatta Kerttu juoksi pienten popojen toiseksi!

Illalla pieni podengo oli hyvin, hyvin väsynyt

Agilitykisat 7.8.2016

Viikkoa myöhemmin kisattiin Kertun kanssa agilitykisoissa kotikulmilla naapuriseura PoKSin kisoissa. Olin jo etukäteen arveluut, että tulen niin katumaan aksakisoihin osallistumista viikko juoksukisojen jälkeen, ja oikeastaan niinhän siinä sitten lopulta kävi. Ensimmäinen rata kulki mukavasti, koira kulki ohjauksessa ja meno oli suht sujuvaa, kunnes sitten matkalla oli ihan pakko käydä moikkaamassa yleisöä. No mutta kaikenkaikkiaan se oli aika semmonen hyvä hylly, kontaktit olivat hienoja ja kepit menivät puhtaasti. Yleensä Kertulla kierrokset ovat korkeimmillaan ensimmäisellä radalla, nyt ne nousivat loppua kohti. Toiselle radalle lähdin hieman holtittoman eläimen kanssa. Heti parin esteen jälkeen Kepa valitsi ihan oman rataprofiilin ja suoritus päättyi hylkyyn ennen kuin kerkesi kunnolla alkaakaan. Kuitenkin sain koiran jollain tasolla hanskaan ja rata räpellettiin loppuun. Kontaktit olivat kyllä ihan hirveitä, mutta kepeille mentiin edelleen puhtaasti melko kovastakin vauhdista, että jos jotain positiivista siltä radalta haetaan. Viimeisellä radalla, hypärillä, lähdöstä spurttasi vanha tuttu reikäpää. Kaksi estettä ja satasta kentän takalaitaa, missä hetki härvellettiin ihan omiaan. Siinä vaiheessa ohjaajalta loppui huumori ja otsaan napsahti metrinen sarvi. Poistuimme takavasemmalle.

Kaikki radat olivat minusta kivoja ja semmoisia Kertun kanssa tehtävissä olevia. Hieman on kieltämättä tuskastuttavaa, kun kisatilanteessa kierrokset paukkuvat yli, kun treeneissä dorkailusta on päästy eroon. (Paitsi toissapäivänä, kun edellisistä treeneistä oli pari viikkoa, mutta sekin hölmöily loppui, kun kerran kannettiin hallista pihalle.) Se nyt vaan pitää nähtävästi totutella kisatilanteisiin ja ottaa tiukempi linja, eli heti ensimmäisestä rälläilystä sylikyydillä maaliin. Jospa se siitä. Nythän olisi reilun parin viikon päästä "kisatreeniä" tarjolla viiden startin verran, kunhan ei vain juoksujaan aloittaisi.

Ja sitten vaan lomailua

Aksakisoista olikin hyvä sitten suoraan kurvata möksälle rentoutumaan. Muutama päivä ihan vaan olla (tai miten sen nyt ottaa neljän koiran ja kahden lapsen kanssa...). Koiratkin pääsivät rauhassa tallustelemaan metsässä ja oli tarjolla useampaa rapsuttajaa. Hieman Kerttu tarjosi eräänä päivänä ylimääräisiä sydämentykytyksiä, kun huomasi hakkuualueen reunalla autotien ja sitä pitkin kiitävän auton, ja sehän piti ottaa kiinni! Pysähtyihän tuo kun pukamiensa pohjasta karjaisi "EIII!!" ja niin varmaan pysähtyi muukin liike lähitienoolla. Tämän jälkeen Kerttu olikin taas hihnan jatkeena, mutta kun hetkeksi laskin hihnasta irti koiran mutustaessa mustikoita ja käänsin selkäni, niin koira katosi kuin ilmalaiva Saharaan. Hetken sain huudella, kunnes koira tulee takaisin pusikoiden läpi kieli vyön alla. Kyllä kerkesi kaikki kauhukuvat käydä mielessä, kun lähti hihna perässään, mutta onneksi palautui hihnoineen kaikkineen. Minun ääni tosin jäi sille metäsreissulle. Niinpä Kerttu pääsi jakamaan mäyristen kohtalon ja ulkoili jatkossa hihnassa.Onneksi oli hihnassa myös pari viikkoa myöhemmin metsässä kotikulmilla, kun haukka sujahti parin metrin päästä ohi ja sehän olisi myös pitänyt saada ottaa kiinni. Miten lie olisi tuossa takaa-ajossa käynyt jos olisi irti ollut.. Näissä merkeissä loma oikeastaan sujuikin, pihalla seikkailtiin aina kun ei satanut, veteraaniosasto kun ei juuri arvosta tassujen kastumista. Märkään metsäänkään ei ole suurta hinkua. Kuitenkin sateisesta elokuusta huolimatta päästiin useammat seikkailut tekemään.

Jos ei muuten ollut märkää, niin sitten Kepa kasteli itsensä vapaaehtoisesti..

Uitettu popo.

Tyttöjen iso ystävä

Märkää oli

Hilmaa ei tosin haitannut

mutta Amalia oli sitä mieltä, että voisin tunkea kameran jonnekin ja päästää hänen korkeutensa sisälle.

Lenkeillä vanha jäärä sai välillä tassutella omaan tahtiinsa perässä. Jostain syystä tassut toimivat paremmin, kun ei ollut hihna pannassa..

Viime viikolla lähdettiin pyörähtämään oman seuran mätsärissä, kun arvelin hieman näyttää mäykyillekin elämää kotikontujen ulkopuolella. Hilma ja Kerttu pääsivät osallistumaan kehään ja vetraaniosasto virkistäytymään. Ei kyllä oltu harjoitueltu yhtään, edellisen kerran oltiin kehässä Narvassa ja se kyllä näkyi, ja kauas. Hilma on vielä omasta mielestään niin tiineenä, NIIN tiineenä, että oli kuin olisi vetänyt perässään viikon vanhaa lahnaa. Kerttu puolestaan oli oma energinen itsensä ja malttoi jopa hetkittäin pysyä paikallaan. Molemmat saivat esiintymisistään siniset nauhat, ihan ansaitusti. Hetken olinkin sitten pienessä pulassa, kun molemmat olisi pitänyt saada näytille pienten aikuisten sinisten kehään. Onneksi treenikaveri oli omaa kehää odottassaan hetken joutavana ja tarttui rohkeasti hullun podengon hihnaan. Hilma ei ollut sen yhteistyöhaluisempi kuin aiemminkaan, joten ei todellakaan oltu jatkossa, mutta Kerttupa esiintyi hienosti Kaisan kanssa, varmaan paremmin kuin minun kanssa, ja olivat lopulta sinisten kolmansia! Pitänee jättää nämä esittämishommat jatkossa muille.

Taas jäi luultavasti yli puolet kirjoittamatta, mitä oli loman mittaan ajatellut, mutta tulihan tuota tekstiä ihan riittävästi. Jatkossa luultavasti edelleen tasaisen epätasainen tiedotusväli. :D

Peltopileet

Jo pari viikkoa sitten 10.7. juostiin Kaakkois-Suomen Vinttikoirakerhon järjestämät Peltopileet Korialla ja olevinaan ei ole kerennyt istua alas kirjoittamaan kisakertomusta, mutta parempi nyt myöhään kuin ei ollenkaan.

Matkaan lähdettiin jo edellisenä päivänä, kun suunnattiin koko koiralauman kanssa hieman lähemmäs möksälle yöpymään, jos vaikka ei olisi olisi kisa-aamuna ihan niin silmät ristissä emännällä. Tosin en nyt tiedä sitten mitä hyötyä tuostakin oli, kun mökillä sattui olemaan samaan aikaan sukulaisia, joiden kanssa meni turistessa ja korttia pelatessa pikkutunneille, joten kisa-aamuna ei ehkä ollut niin levännyt olo, kuin oli etukäteen ajatellut. Onneksi olimme mukana iltapäivän lähdöissä, niin hieman sai kuitenkin nukkua, mutta oli kyllä katastrofin ainekset, kun sattui ensimmäistä kertaa kohdalle kisojen jaottelu aamu- ja iltapäivälähtöihin.

Kisapaikalla oltiin hyvissä ajoin ja pääsi ensimmäisenä testaamaan Skodan maasto-ominaisuudet. Liikenteenohjaajan toteamus "ei se ole niin paha, miltä näyttää" oli varsin mielenkiintoa herättävä. Siinäpä sitten kiivettiin kirjaimellisesti autolla kalliolle kukkulalle ja painovoimaa uhmaten Skoda parkeerattiin kallion rinteeseen. Toivoin vain, että käsijarru pitää... Unohdin päivän aikana painovoiman vaikutuksen, kun huolettomasti etuoven avatessani unohdin, että se ovi muuten tulee ihan samalla vauhdilla takaisin ja niin oli Hannan sormet auton oven välissä. Hienosti. 

Kepalla oli tsiirliiderit mukana. Tosin Amalia varmaan ansaitsi itselleen porttikiellon vinttikoiraihmisten karkeloihin vaatimalla itseään välittömästi vapautettavaksi aina kun poistuin Kertun kanssa autolta...

Kun oli auto saatu parkkiin lähdin käyttämään koiria hieman jaloittelemassa. Onneksi menin edes tuossa välissä. Sitten ilmoittautumaan varsinaiselle kisapaikalle, joka oli sitten joku sata metriä alaspäin. Käytiin eläinlääkärin tarkastuksessa ja katselin hetken kisojen etenemistä, kunnes lähdin autolle odottelemaan omaa vuoroa, johon oli minun matikalla 16 lähtöä aikaa, ei siis todellakaan kiire. Hetken istuttuani päätin kuitenkin ONNEKSI vielä lähteä takaisin kysymään, että miten aikataulu, että onko palkintojenjakoa yms. välissä, kun on nyt tämä aamupäivä-iltapäiväjaottelu, kun sitten siinä taas alas päästyäni lähtöpaikalle taululle käännetään ensimmäisen podengojen lähdön numero.  Tyhmänä kysyin, että siis täh, juokseeks pienet muka nyt ja mies vastaa "Joo, NYT!" En tiedä kumman ilme olisi ollut enemmän näkemisen arvonen, minun sillä hetkellä vai miehen, kun tokaisin vaan "EI HELVETTI!!!" ja lähdin juoksemaan. En sitten tullut huomioineeksi, että alkuerillä ja finaaleilla oli oma numerointi ja iltapäivän alkuerien numerot jatkuivat siitä aamupäivän finaalien jälkeen siitä, mihin oli aamupäivällä alkuerissä päästy. Meinasin totaalisesti hyytyä yrittäessäni spurtata ylämäkeä autolle niin nopeasti kuin vain rapakuntoni salli ja samalla mietin, että missäköhän muut podengoihmiset on! Onneksi yhden kisaajan auto oli melkein vieressä ja hän oli onneksi tullut juuri autolle pitkältä lenkiltä toisenrotuisen koiran kanssa. Siinä yritin sitten jo rinteestä huutaa, että "Meidän lähtö on NYT!" Mutta eipä paljon tainnut puuskutuksen keskeltä ääntä irrota. Lopulta pääsin äänenkantaman päähän ja niin tuli kiire kaverillekin. Hirveällä vauhdilla kisakamat kasaan ja lähdettiin kiirehtimään takaisin alaspäin kohti kisapaikkaa, mutta ensin piti vielä etsiä kolmas podengoihminen. Siellä sitten poukkoiltiin autojen seassa ja kaveri bongasi kolmannen kisaajan auton nopeasti. Hän oli ihan yhtä hämmästynyt kuin mekin. Lopulta sitten pölähdettiin tien leveydeltä yhtenä rintamana koko porukka lähtöpaikalle ja mietittiin kuka se nyt juoksi minkäkin värisissä mantteleissa. Ehdittiin ajoissa, mutta olipahan aikamoinen show! Oltiin muuten varmaan aikamoinen näky, kun poikkoiltiin ympäriinsä kevyessä paniikissa..

Sykkeet ennen alkueriä olivat siis ainakin emännillä korkealla, eikä tällä kertaa pelkästä jännityksestä. Kepa juoksi toisessa lähtöparissa, niin pienen hetken ehti vetää happea. Koitti meidän lähtö ja irti-käskyn kajahtaessa Kerttu ampaisi matkaan. Ja ennakoi ensimmäiseen käännökseen ihan huolella. Ajattelin vaan, että no sillälailla, nytkö se oikominen alkaa. Rata vain kesti ja kesti ja kesti. Lopulta viehe kaartaa vähän matkan päähän ja pysähtyy ja Kepa tulee perässä. En taas juoksusta oikein muuta osannut sanoa, että ainakin se lähti ja tuli loppuun asti. Palatessani lähtöpaikalle kuulin sanottavan, että rata oli 700-750 m pitkä. Ei varmaan ole Kerttu ikinä juossut niin pitkää rataa! Jäähdyttelylenkin ajan jännitettiin pisteitä ja lenkin jälkeen palattiin tulostaululle. Pisteita 245 ja finaaliin! Ei se siis ilmeisesti sitten enemmälti oikonutkaan. Nyt pystyi hetkeksi rauhoittumaan.

Finaaleja odotellessa alkoi toisenlainen jännitys, kun tummia pilviä alkoi kerääntyä taivaalle. Jyrähdykset alkoivat kumahdella ja salamat välähtelivät horisontissa. Jännitettiin, päästäänkö alkuerät juoksemaan loppuun saakka ja mikä olisi lopulta finaalien kohtalo. Ihmeekseen ukkospilvet kiersivät kisapaikan reunoja pitkin, eikä myräkkä tullut päälle, joten kisat jatkuivat tauotta loppuun saakka. Ennen finaaleja olin hieman epäileväinen. Kerttu ei ole koskaan ollut niin rauhallinen ennen lähtöä. Yritettiin odotella vuoroa varjossa auringon paahtaessa. Kepa vain köllötteli rauhassa nurmikolla ja oli olemukseltaan "mitäs tässä, kunhan chillaillaan". Kuulin vielä, että finaalirata olisi ihan yhtä pitkä, joten olin varma, että nyt se kyllä hyytyy matkalle. Puettiin kisavermeet niskaan ja lähtöviivalla saalistaja taas heräsi! Se sinkosi matkaan samalla raivolla kuin aiemmin ja tykitti loppuun saakka! Vieheen pyähtyessä ja luvan saatuani lähdin kävelemään koiran luo. Sitten tapahtui jotain, mitä ei ole ennen tapahtunut: tuomaristo ja ratahenkilöstö alkoi taputtamaan. Hämäännyin täysin. Hetken jo mietin, että apua, lähdinkö koiran luokse sittenkin liian aikaisin, että mokasinko kisan viime metreillä, mutta lähettäjän kehottaessa jatkamaan matkaan tajusin, että nyt muuten tais mennä ihan pirun hyvin! Olipa muuten aika huikea fiilis! Pieni hullu podengo juoksi ensin vastaan, mutta palasi vielä oikein vieheelle innoissaan kuin esitellen "Kato mamma mitä sain kiinni!"

Nyt sitä sitten vielä jännitettiin, millaiset pisteet sieltä olisikaan sitten tulossa! Jännitystä kesti palkintojenjakoon asti ja kun kaikki finaalit oli juostu, palattiin vielä kerran kisapaikalle. Alkuseremonioiden ja ylituomarin puheen jälkeen ylituomari jakoi vielä ylituomarin palkinnon, jonka saatesanoiksi hän sanoi haluavansa antaa sen "päivän sykähdyttävimmästä suorituksesta" ja hän halusi antaa sen Kertulle. Meinasi kuulkaa tulla tippa linssiin. Hetkeä myöhemmin oli sitten varsinainen palkintojenjako ja koska podengot olivat iltapäivän ensimmäiset juoksijat, Kerttu oli vuorossa ensimmäisenä. Heti kärkeen sain kuulla Kertun juosseen päivän parhaat yhteispisteet 505, joilla tuli myös neljäs juoksuserti. On se vaan tuo hullu pieni eläin niiiiiin <3.

Nytpä siis viimeistä sertiä saalistamaan!

Suomi Cup 7.5.2016

Kirjoittelinkin tuossa aiemmin, että Kertulle tuli kutsu Suomi Cup -maastojuoksukisaan, jonne kutsuttiin koirat edellisen vuoden maastojuoksutulosten perusteella. Tälle vuodelle juoksusäännöt muuttuivat siten, että koiralla ei saa enää juostessa pitää pantaa, mitä olin aiemmin käyttänyt, koska siitä on hyvä pitää raivoisasti hyörivä väkkärä kiinni lähdössä, joten askartelin slipperit. Lisäksi Kertulla oli uusi juoksukoppa, jonka toivoin auttavan viime kauden koppaongelmiin. Hieman hermostuneena seurasin lumien sulamista ja jännitin, saadaanko uudet vermeet testattua ennen tositoimia. Onneksi meidän ihanat maastojuoksujaoston ihmiset saivat treenit järkättyä ja päästiin toteamaan, että koppa pysyy päässä ja hermot rauhoittuivat ainakin hetkellisesti.

Treeneistä. Kuva: Outi Puruskainen

Ennen kisoja sisuskalut olivat nurinpäin koko kisojen alusviikon. Mietin vain, mikä kaikki voisi mennä hanurilleen. Mietin, mikä kaikki oli mennyt edellisellä kaudella vikaan ja mitkä uusissa muutoksissa voisi nyt mennä vikaan. Yritä siinä sitten olla rentona, ettei koira jännityisi omasta jännityksestä! Jollain tavalla nukutun yön jälkeen lähdettiin Kertun kanssa aikaisin aamulla suuntaamaan kohti Keuruun Iso Kirja -campingaluetta. Perillä oltiin hyvissä ajoin ja ilmoittautumiset ja eläinlääkärintarkastukset saatiin suoritettua rauhassa ilman ylimääräisiä häslinkejä. Ennen alkueriä oli vielä aikaa pyörähtää Dogsterin kojulla, mistä olin siis uudet kopat tilannut, ja saatiin vielä viimeiset hienosäädöt koppaan. Sitten odoteltiin.


Arvonnoissa Kerttu pääsi juoksemaan parin kanssa ja kolmas pieni podengo juoksisi yksin. Kädet täristen virittelin koiralle kopan, nappasin slipperin ranteeseen ja odottelimme, että pääsisimme lähtöviivalle. Lähtöviivalla alkoi tuttu rimpuilu ja toivoin vain, ettei slipperi lipsahda ennen irti-käskyä. Käskyn kajahtaessa muistin vieläpä laskea slipperin hihnasta irti ja niin hullu pieni eläin ryntäsi rääkyen vieheen perään. Alkuerien rata oli rakennettu niin, että näit, kun koira katosi harjanteen taakse ja näit, kun viehe pysähtyi. Ei niin minkäänlaista käsitystä, mitä välillä oli tapahtunut. Positiivista ainakin, että koira tuli maaliin asti. Tulospalvelu oli onneksi nopea ja hetken päästä pääsi piinasta: Kerttu alkuerien ensimmäinen pisteillä 256. Huh. Hieman helpotti. Hetkeksi. Juoksun jälkeen yritettiin molemmat ottaa lunkisti, eli toisin sanoen minä pilkitin Kertun kanssa skodan takakontissa, että koira malttaisi hetkeksi ehkä jopa vähän nukahtaakin.

Finaalijuoksussa jännitti melkeinpä yhtä paljon. Jos jotain edelliseltä kaudelta oppi, niin koskaan ei voi olla varma, mitä siellä tapahtuu. Kertulla oli finaalissa sama juoksupari mitä alkuerissä. Taas lähtöviivalla koira repi itseään liikkeelle ja ampaisi kuin tykinsuusta, kun slipperi aukesi. Finaaliradalla juoksua pystyi seuraamaan jo hieman paremmin, vähän ennen loppua mentiin pätkä piilossa, kunnes koira tuli taas näkyviin. Lopussa viimeiset kaarrokset oli ihme dorkailua ja sitten suuri metsästäjä juoksee vieheen virelle, istuu siihen ja jää heiluttamaan häntäänsä. Että semmosta. Nyt jännitti ehkä enemmän, kuin juoksun alussa.

Finaalijuoksun pisteet paljastetaan vasta palkintojenjaossa. Podengot juoksivat päivän viimeisenä, joten saimme palkintojenjaossakin jännittää loppuun asti. Lopulta koitti podengojen vuoro ja Kerttu kipusi ykköspallille yhteispistein 503! Finaalijuoksu oli ollut hieman alkueriä huonompi, ehkä sen lopun dorkailun vuoksi, mene ja tiedä, mutta ei voi olla kuin tyytyväinen yli 500 pisteeseen, kolmanteen juoksusertiin ja erityisesti (epäviralliseen) titteliin CVM-16!!!

Nyt hetkeksi keskitytään aksaamiseen ja maastojuoksun pariin palataan taas heinäkuussa!

Vuosittaisten kilpailuiden satoa ja ne ensimmäiset agilitykilpailut

Ei taas ole malttanut pysähtyä kirjoittamaan, mutta päivitelläänpäs viimein hieman.

Tammikuussa tuli ilmoitettua Kerttu mukaan parin yhdistyksen vuosittaiseen kilpailuun viime vuotisen maastojuoksumenestyksen perusteella, ja ei huonommin kisoissa mennytkään. Kerttu sijoittui Suomen Portugalinpodengot ry:n Vuoden Metsästäjä -kisassa neljänneksi ja sitten Kerttu oli treeniseuramme Pohjois-Karjalan Seurakoirat ry:n Vuoden Maastojuoksija! Ja yllärinä vielä tuli tunnustus Helsingin Vinttikoirakerhon kisassa, jossa Kerttu oli Vuoden Maastokoira rodussaan! Ei huonosti! Jännittäessäni sijoitusta Vuoden Maastojuoksija -kisassa PoKSin vuosikokouksessa tajusin, että olishan me voitu tietysti osallistua näyttelypuolellekin, kun jokainen saatu valionarvo muistettiin ja niitähän tuli viime vuonna kaksin kappalein, mutta ehkä me nyt kestämme tämän.. :D

PoKS ry:n Vuoden Maastojuoksija

Liekkö maastojuoksusta saadut tunnustukset nousset pienen podengon hattuun, kun vauhtia tuntui olevan aksakentällä enemmän, mitä ohjaaja pystyi käsittelemään. Ilmoitin Kertun ensimmäisiin virallisiin agilitykisoihin, jotka käytiin kotihallissa pitkäperjantaina. Jo viikolla meno oli täysin päätöntä. Minulla oli treeneissä pitkästä aikaa se reikäpääpodengo, joka vaan rälläsi menemään. Treenien jälkeen olo oli hieman epätoivoinen ja pakko oli käydä itsenäisesti treenaamassa. Ja taas meno oli jotain käsittämätöntä. Vielä oli sitten pakko käydä seuraavan päivänä pikkupikku pätkä, joka jo sujui hieman paremmin, mutta ei kuitenkaan ollut kovinkaan lupauksia antava. En tiedä mistähän tuuli, kun ei mitään erikoista (tietääkseni) ollut sattunut...

Kisapäivänä oltiin hyvissä ajoin paikalla ja kerettiin useammat lenkit heittää, joiden toivoin hieman purkavan podengon energiaa. Niin, ainahan kaikkea toivoa saa.. Ensimmäisen radan rataantutustumisen jälkeen radasta oli hyvä fiilis, mutta kun pääsimme lähtöön ja käskin podengon liikkeelle, niin ensimmäinen ajatus oli vain, että voi pska. Heti ensimmäisistä askelista näin, että sieltähän on sitten se reikäpää tulossa. Ei koiraan mitään tatsia. Jotenkin sain muutaman esteen menemään holtittoman podengon kanssa, kunnes ensin vedettiin pitkät kaarrokset ikään kuin vähän käynnistellen. Sitten suoritettiin A, pariin otteeseen. Kontaktille sain vielä pysähtymään, mutta sitten lähti lapasesta. Koira veti vaan onnellisena rallia suorittaen täysin vapaavalintaisen radan. Hetken aikaa huudeltuani kuuroille korville lähdin kävelemään maalilinjalle ja ihme kyllä, kaiken rälläämisensä keskellä koira huomasi ohjaajan poistumisen ja tuli luokse vähän sen näköisenä, että "voi patka, ny se suuttu..." Tämä oli kyllä oikeasti just sitä Youtube-matskua, mutta videot pysynevät omissa arkistoissa vielä piiiiiitkään.

Toisella radalla meno ei ollut enää ihan niin vallatonta. Vielä radan alussa vedettiin kaarrokset hieman pitkiksi ja heittettiin ylimääräisiä kierroksia esteiden ympäri, mutta radan loppupuoliskolla podengon kuulo palasi ja loppu meni kuin vettä vaan. Koko rata saatiin mentyä läpi ja vieläpä esteet suurinpiirtein oikeassa järjestyksessä. Viimeisenä olevalle hyppyradalle lähtiessä olikin jo hyvä fiilis. Hypärillä olimme taas tiimi. Podengo kulki oikeanlaisella raivolla käskyjä kuunnellen. Keppien aloitus meni uusiksi ja sitten lopulta minä idiootti menin takaaleikkaamaan sillä seurauksella, että koira otti ratkaisevan askeleen tuomaria kohti, joutui renkaan väärällä puolelle ja hyppäsi renkaan läpi takaisinpäin kattomaan, että mihin se emäntä oikein jäi. Olis vaan pelata varman päälle ja mennä toiselta puolelta estesarjaa.

Mutta vaikka kaikilla radoilla hyllytettiin, niin kisojen jälkeen oli hyvä fiilis, kun hypäri meni niin hyvin! Kaikki radat olivat tehtävissä, kun vain podengolla kuulo pelaa. Nyt sitten pitäisi hakea kokemusta erilaisista paikoista, mutta pitää miettiä, mihin asti sitä kehtaa lähteä rälläämään. Ja ei tartte miettiäkään kisoja, joissa on alle kolme rataa, että saapi pikkuneiti purettua virtansa ensimmäisillä kierroksilla :D

Nyt kuitenkin keskittyminen on maastojuoksun puolella, kun saimme kutsun Suomi Cup -kutsukilpailuun, joka juostaan jo toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna. Uusi koppa tuli jo ja slipperitkin taiteilin, kunpa vielä pääsisi ne testaamaankin ennen tositoimia! Jännitystä siis ilmassa!

Juoksukauden päätös

Viime viikonloppuna saatiin meidän ensimmäinen juoksukausi päätökseen. Edellisistä kisoista olikin jo pari kuukautta. Yritetty kyllä on päästä kisaamaan, mutta ensin ei ollut juoksukaveria ja sitten koko kisat jouduttiin perumaan. Alunperin jattelin päättää kauden syyskuun loppuun, mutta onneksi vielä ilmoitin Hailuodon maastoihin, koska syyskuun lopun kisat Helsingissä peruttiin kisapellon huonon kunnon vuoksi.

Kisapäivä meillä oli sunnuntai, joten lähdin jo lauantaina suuntaamaan lähemmä, vaikka alunperin minulla oli taas hullu ajatus ajaa päiväseltään, mutta onneksi tulin järkiini. Alkoi jo menomatkalla tuntua, että ehkä sitä 10 vuotta sitten 1000 km meni helposti yhteen päivään, mutta nyt tuo rapiat 400 km suuntaansa oli ihan riittävästi yhdelle päivälle. Hailuotoon en enää saanut fiksua majoitusta itselleni (muutamaa päivää aikaisemmin kun aloin etsiä...), joten varasin huoneen Kempeleen Moottorimajasta. Illalla, kun saavuin perille, niin hetken jo mietin, mihin olin oikein huoneen varannut. Pimeässä syysillassa metsän laidassa oleva hämärä rakennus ei ehkä ihan ihan ollut edukseen, mutta rohkeasti astuin sisään. Rakennus oli selkeästi vanha, mutta vastaanotto oli todella ystävällinen ja huone siisti. Kylppäri ei tosin ollut mikään tilaihme, tai toisaalta oli se ihme saada siihen tilaan kylppäri. Mukava yllätys oli, että huoneessa oli jääkaappi, mikro ja kahvinkeitin. Kunpa vaan olisi älynnyt lukea huonekuvauksen paremmin, niin olisi saattanut älytä ottaa jopa kahvinporot mukaan.. Aamupalankin olisi voinut erikseen tilata, mutta kun en sitä osaa syödä, niin jäi kokeilematta. Vieressä oli Shell ja muutaman kilometrin päässä ABC, joten palastakin oli helposti saatavilla. Minusta oli kyllä ihan hyvä hinta-laatusuhde!

Pimeässä syysillassa ei ehkä niin houkutteleva...

...mutta siisti kuitenkin sisältä

Olimme koirien kanssa hyvissä ajoin illalla perillä, joten pitkän ajomatkan päälle teki hyvää tehdä kunnon lenkki! Ja piti ihan Kempeleelle asti lähteä, että näin varmaan ensimmäistä kertaa luonnossa ketun, tai en nyt ainakaan ihan heti muista nähneeni. Siellä se jolkotteli muutaman metrin päässä kävely- ja autotien yli ja jäi tien tien reunaan katselemaan, että lähtisköhän sittenkin takaisin. Ajattelin vaan mielessäni, että elä ny helevetissä tänne tule! Sinne se sitten lopulta hävisi metsikköön. Ja mitä tekivät luolakoirat? No eivät tajunneet yhtään mitään! Siinä mentiin niin pää puskassa häntä vipottaen uusia hajuja nuuhkien, että ei ketusta huomattu hännäntupsuakaan. Kohdassa, jossa kettu oli mennyt tien yli häntä vipotti hieman normaalia rivakammin, mutta ei saanut aikaan sellaista huutoa, mitä vähän odotin.

Aamulla katkonaisesti nukutun yön jälkeen (kun en vieraassa paikassa osaa nukkua ja siihen ei ainakaan auttanut jokaista rapsahdusta yskinyt skitsofreenikko-Neppis), pakkasin porukan autoon ja suuntasin ensimmäisenä Apsille hakemaan kahvia, mistä matka jaykui kohti lauttaa. Minun täytyi ilmoittautua ennen klo 10.30 kisapaikalla, mutta koska minua oli peloteltu, että lautalle ei välttämättä aina mahdu, niin olin jo klo 7.30 lautalla, missä oli kourallinen autoja. Ehkä sitten olisi myöhemmälläkin kyydillä kerennyt.. No mutta ainakin pääsi ihailemaan auringonnousua merenrantaan! Ihan äsken en olekaan ollut siihen aikaan pihalla, että olisin tätä ollut todistamassa. Hailuodon saaren läpi kisapaikalle Marjaniemeen ajoi noin puolessa tunnissa ja ilmoittautumisen jälkeen alkoikin sitten odottelu. Hyvin ehti käydä kuvailemassa ja kiertelemässä lähistöllä. Kaunis paikka!

Lauttamatka aamulla

Pönötystä laiturilla

Pönötystä majakalla

Viimein sitten päivän viimeisessä parissa tuli meidän vuoro. Kepa ei taas meinannut nahoissaan kestää ja yritti repiä itseään liikkeelle. Oli täysi työ yrittää pitää eto koira kiinni lähtökäskyyn asti! Käskyn kajahtaessa lähti tykittämään täysiä, mutta sitten kävi jotain. Koira jäi noin juoksun puolivälissä räpeltämään koppaa. Hoin itseskseni lähtöpaikalla "jatkajatkajatkajatka". Ja Kepahan jatkoi ja juoksi juoksukaverin kiinni. Mutta pysähdyksestä olisi tulossa selkeä pisteiden menetys. Alkujuoksun pisteet 205 ja pääsimme kuitenkin finaaliin. Finaalijuoksussa oltiin lähdössä taas hullunkiilto silmissä, mutta minusta juoksi jotenkin varovaisemmin, kuitenkin hyvin viehettä seuraten. Sitten, muutama metri ennen maalia, taas stoppi räpeltämään koppaa. Ei ollut todellista... Kuitenkin vielä otti ne muutaman askeleet siihen vieheelle, mutta stoppi on kuitenkin stoppi. Palkintojenjaossa selvisi loppupisteet 427 ja sijoitus kolmas. Ei kyllä huonot pisteet kahdella pysähdyksellä, mutta mitäpä olisi ollut ilman pysähdystä.. Mutta turha harmitella, parempi näin, kuin että olisi keskeyttänyt kokonaan, kuten Mustialassa.

Finaalijuoksun jälkeen kuulin juoksua seuranneelta, että koppa oli juuri ennen maalia töksähtänyt hiekkaan. Samoin kuulin hetken päästä tuomarilta, että alkuerän pysähdys oli myös johtunut kopan töksähtämisestä. Tämä toisaalta selitti hyvin paljon; Hyvinkään kuperkeikka ja ehkä Mustialan keskeytyskin. Meillä on ollut vaikeuksia löytää sopivaa koppaa ja tämänhetkinen on ehkä hieman liian pitkä kuono-osastaan, eli matalalla koiralla ottaa herkemmin kiinni maastoon. Täällä se näkyi nyt vain selvemmin, kun töksähdyksen jälkeen oli suu täynnä hiekkaa, mitä piti ravistella pois, pellolla ei koppaan tartu niinkään ylimääräistä. Nyt on kyllä pakko teettää se mittatilauskoppa, vaikka se vähän enemmän maksaakin. Kuten tuomarikin sen sanoi: "harmi, kun innokkaan juoksijan hyvä juoksu menee pilalle kopan vuoksi".

Itse kisapaikka oli kyllä hieno!

Kisatoimisto oli siis majakan luona Marjaniemessä ja  kisarata Sumpussa vähän matkan päässä.

"Milloin on minun vuoro???"

Lähdimme kotimatkalle tarkoituksena ehtiä klo 19 lauttaan ja oltiinkin rannassa ennen puolta, mutta jono oli jo hurja. Laskeskelin, että jes, taidetaan just mahtua, mutta sitten alkoi valua etuajo-oikeutettujen kaistalle porukkaa jonon ohi. Toooosi kiva. Ei se auttanut kuin katsoa jonossa, miten puomit menevät kiinni muutamaa autoa ennen meitä. Noh, onneksi rannassa oli pieni kahvila ja ehtipä koiria vielä käyttää hyvin ennen pitkää ajomatkaa. Ja jos aamulla aurinko nousi lauttamatkalla, niin nyt se laski lauttaa odotellessa. Lopulta noin varttia vaille yhdeksän olin viimein Oulunsalon puolella ja alkoi ankein osuus, ajaminen. Ajoin Kuopion kautta tänne Joensuun kulmille ja täytyy sanoa, että tuolla matkalla ei hirveästi huoltsikoita löydy, ainakaan myöhään aukiolevia. Onneksi ehdin yhdelle Apsille ennen puoltayötä ja sain kahvia ja Batterya. Noin Iisalmen jälkeen ei tainnutkaan sitten olla mikään auki. Vedin yksikseni taukojumppaa pysähdyspaikalla, että saisin kropan heräteltyä. Ajattelin vain, että jospa sitä seuraavan kerran ottais huoneen ihan toiseksikin yöksi.. Lopulta hieman ennen kahta olin kotipihassa ja siitä vain mahdollisimman nopeasti iltahommien kautta sänkyyn . Vaikka yritin hiipiä kuin intiaani, poika havahtui tulooni ja koska äiti oli ollut jopa yli vuorokauden pois, niin olisihan sitä pitänyt päästä leikkimään. Äitiä ei vaan hirveästi leikittänyt kolmen jälkeen yöllä. Äitiä ei myöskään hirveästi hymyilyttänyt lasten herätessä ensin ennen seitsemää ja sitten (onneksi) kahdeksan maita. Nyt muutama päivä reissusta alkaa olla kroppa jo viimein elpynyt. Nähtävästi kroppa yrittää vihjata, etten ole enää 18-kesäinen.. Mutta emme anna sen hidastaa, vaan aletaan suunnitella jo pikkuhiljaa ensi vuoden kujeita! :)

Heipähei kausi 2015!

Yritetääs tässä lähiaikoina päivitellä myös muut kuulumiset.. :)

Saalistusta

Pienellä viiveellä taas mm. hieman tulospäivitystä. Pari viikkoa sitten meillä oli juoksukisat Hyvinkäällä. Paria päivää ennen kisoihin lähtöä kotiuduin muksujen kanssa uimasta ja löysin revityn M&M's-pussin lattialta. Ensin iski hämmennys, mistä pirusta ne oli sen saaneet? Sitten alkoi ahdistus, kuinka paljon siinä oli suklaata ja kuka piru sen oli syönyt??? Aloin käydä epäiltyjä läpi ja kyllä Kertun henki haisi niiiiiin suklaalle, ettei voinut erehtyä. Siinä sitten aloin laskimen kanssa ynnätä, että JOS pussi olisi täysi, niin miten paha paniikki pitäisi iskeä päälle. Suklaan määrä oli niillä rajoilla, että päätin oksennuttaa koiran, vaikka en tiennyt kuinka kauan syömisestä oli. Onnekseni täällä kertaa oksennuttaminen toimi (Amalia kanssa ei aikanaan ollut ihan noin helppoa..) Suklaata tuli sen verta kiitettävästi takaisinpäin, että pystyin huokaisemaan helpotuksesta, mutta tietysti koiran vointia edelleen tarkkailin. Ilmeisesti karkkipussi oli laitettu tytön reppuun ylläriksi tytölle, mutta unohdettu meille sanoa asiasta. Kiva. Onneksi sen kummempia oireita ei suklaan saalistajalla ilmennyt ja pääsimme lähtemään kisoihin.

Ensin suunnittelin käyväni päiväseltään Hyvinkäällä, mutta jossain vaiheessa tulin onneksi järkiini ja ajelin Vantaalle edellisenä iltana. Perillä astuin autosta ja ulkona oli hirveä pauhu. Satuttiin just parhaimmilleen hornetien lentonäytöksen aikaan perille. Hieman jännitti, miten Kerttu suhtautuu, vaikka asumme lentokentän vieressä, oli tuo meteli ihan omaa luokkaansa. En tiedä tajusiko koira edes, että ilmassa oli jotain erikoista, se vaan häntä heiluen paineli menemään ja vähät nakkas jostain pärristä taivaalla.

Sunnuntaina 16.8. suuntasimme kohti Luhtisaalistusta Hyvinkään vinttikoiraradalle. Olin aivan hermoraunio, kun Mustialassa kävi miten kävi. Olimme hyvissä ajoin paikalla, joten jännitettävää oli sitten ihan kunnolla. Pieniä popoja oli kolme ja arvonnassa Kerttu pääsi juoksemaan toisen kanssa ja kolmas juoksisi yksin. Tunnustan toivoneeni, että olisi saanut juosta yksin, olisi ollut itsellä jotenkin varmempi olo. Kerttu oli taas ihan adhd, varsinkin, kun kasvattajamamma tuli! Ja kaverit! Ja kaikki ihanat ihmiset! Ajattelin, että se kerkeää riehua itsensä läkähdyksiin helteessä ennen kuin pääsemme edes starttaamaan. Piti vaan yrittää pitää varjossa rauhallisena, mutta helpommin sanottu kuin tehty..

Kerttu oli taas tuhannen kierroksilla lähtöpaikalla ja minulla kylki punaisena siitä potkimisesta. Pakko kun oli pitää sylissä, kun riuhtoi niin kovasti. Käskystä päästin matkaan ja innosta kiljuen koira lähti juoksemaan. Sitten se veti kuperkeikan. Ihan kunnolla kuonon kautta selälleen ja siitä takas jaloilleen. Kirosin ääneen, jolloin lähettäjä rauhoitteli, että kyllä se siitä. Ja kyllä se siitä jatkoikin täällä kertaa! Nyt putosi kuperkeikalta takaisin jaloilleen ja lähti jatkamaan täysiä maaliin asti. Hienolla juoksulla päästiin finaaliin juoksuparin kanssa. Ennen finaalia pikku popo malttoi jopa ottaa pienet unet ja sitten taas mentiin päivän viimeisenä. Toinen juoksu oli vielä parempi. Lopputuloksena yhteispisteet 481, pienten podengojen ensimmäinen sija ja toinen juoksuserti! Kyllä kannatti kolmekymppiset viettää juoksukisojen merkeissä! :D

Reissusta kotiuduttua oli suorastaan outoa, kun ei uutta reissua ollut tiedossa kuukauteen. Koko kesä on mennyt niin tohinassa, että aina on vaan ollut seuraavan viikonlopun menot tähtäimessä. Siispä rauhoitumme nyt vain nauttimaan kesäkeleistä. Hellettä oli, mutta metsän siimeksessä pystyi hieman seikkailemaan ja saalistamaan mustikoita. :)

Kuhinaa mustikkapusikossa

Aurinko! <3

"Oliks nyt ihan pakko raahata minutkin mukaan tänne pusikkoon??? Oisin ihan hyvin voinu jäädä sohvalle viltin sisään..."

Ääniä vastarannalla

 Yhtenä päivänä tiellä vastaan tuli aivan kamala otus! Oli vähintään hirven kokoinen ja sitä piti tietysti haukkua hurjana, että tietää ketä on tulossa! Suuri saalistaja Neppis keräsi rohkeutensa ja ehti ottaa kontaktia viholliseen hihnan lipsahtaessa. Ja kylläpä oli suuri saalistaja jellakkana urotekonsa jälkeen!

Ihan hirvee peto!

Sinne se saalis jäi! Pitää vahtia, ettei vaan lähde enää seuraamaan.