sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Kertun ensimmäiset aksatulokset!

Viikko sitten aksakisattiin Kertun kanssa viisi starttia PoKSin kentän kuoppajaisissa, lauantaina kaksi starttia ja sunnuntaina kolme. Etukäteen arvelin, että josko viisi starttia viikonloppuna saisi podengon jossain vaiheessa hieman keskittymään ja ihan kivastihan se sitten menikin.

Lauantaina ensimmäinen rataantutustuminen oli yhdeksältä. Kisapaikalla koira keräili kierroksia tuttuun tapaansa. Olimme mini1-ryhmän viimeisenä, joten siinä kerkesi kierroksia kasata lisää toisten suorituksia seuratessa. Otinkin sitten tylyn linjan ja odotellessa jokaisesta riekkumisesta käytiin hallin nurkan takana jäähyllä. En tiedä oliko sillä vaikutusta, mutta ensimmäisessä startissa pikkupopo jollain tasolla kuuntelikin. Tosin kierroksia oli koneessa rutkasti. Aavistuksen holtittomasti ja pitkillä kaarroksilla mentiin rataa eteenpäin, mutta kuitenkin puhtaasti suorittaen, kunnes radan puolivälin kieppeillä putken väärä pää imaisi pienen podengon. Jatkettiin loppurata yhtä holtittomasti, mutta puhtaasti, loppuun asti.

Toiselle radalle lähdettiin ihan ihan hyvillä mielin, kun Kepa oli jollain tasolla hanskassa. Meno oli kyllä kuitenkin ihan yhtä holtitonta. Kontaktit roiskittiin ja pari kertaa käskyt menivät kuuroille korville, niin että sujahdettiin ensin parin esteen ohi. Lopulta kuitenkin päästiin kaikki esteet oikeassa järjestyksessä ja oikeinpäin maaliin ihanneajassa  15 virhepisteellä ja saatiin meidän ensimmäinen tulos aksakisoista! WUHUU! Nauroinkin, että se oli meille kuin henkinen nolla. Tämän jälkeen Kerttu pääsi lataamaan akkuja seuraavaan päivään.

Kuva: Tuuli Komulainen

Kuva: Tuuli Komulainen

Kuva: Roosa Tykkyläinen


Kuva: Roosa Tykkyläinen


Sunnuntaina aloitettiin hypärillä. Mukava tapa saada kroppa hereille ja koiran kierrokset sinne tuhannen kieppeille. Taas lähdettiin radalle vauhdilla ja hypäri sujuikin mukavasti, kunnes, jostain syystä, koira kiertää suoralla linjalla olevan hypyn ohi ja sujahtaa putkeen. En tiedä mitä tein. Myöhemmin samalla radalla koira sujahtaa suoraan nenän edessä olevan putkenpään sijaan ristikkäiseen päähän. En tiedä oliko minun kroppa niin solmussa, vai tekikö pieni popo vain itsenäisiä päätöksiä.

Sunnuntain toien rata oli taas normaali agirata. Sillä jo tiesin, että en millään ehdi ohjaamaan suoran hyppypätkän jälkeen putkesta kepeille ja siihen se kosahtikin. Keppien aloituksessa sitten käytiinkin hieman kehityskeskustelua ja totaalirauhoituksen jälkeen kepit lähtivät rullaamaan ja loppuratakin sujui. Lopputuloksena 20 virhepistettä ihanneajassa.

Viikonlopun viimeiselle radalle lähdettiin taas hyvillä mielin, vaikka radanrakennuksen aikana kauhulla katsoin, kun näytti, että oli taas pitkän reunan mitalta hyppyjä, joka päättyisi hyppyrykelmään. Olin tulkinnut väärin ja rataantutustumisessa rata tuntui tehtävissä olevalta. Rata sujuikin hyvin, kunnes Kerttu ilmeisesti bongasi A:lta kentän laidalla seisovan tutun ratatyöntekijän, roiskaisi kontaktin yli ja juoksi iloisesti moikkaamaan. Hetken siinä hypittyään ja minun huudeltua koira malttoi palata radalle ja loppurata sujui mallikkaasti. Tosin hylky oli noin 10 cm päässä, kun Kerttu olisi halunnun mennä uudestaan A:lle, mutta sai suunnan viime hetkellä käännettyä. Maalissa luulin, että oltiin hyllytetty, mutta kuitenkin menin katsomaan tuloslistoja ja ensin luulin, että siinä on joku virhe, kun meitä ei siellä listan alareunassa näy. Sitten aloin tavaamaan listaa uudelleen ja suureksi hämmästyksekseni meidän nimet komeili siellä ykkössijalla. WAU! Ihanneaikakin kesti tutun moikkaamisen, vaikka minusta se aika tuntui ikuisuudelta siellä radalla. Vitonen tuli kontaktin roiskaisusta.

Kuva: Roosa Tykkyläinen

Kuva: Roosa Tykkyläinen



Kyllä antoivat nämä kisat toivoa tulevaan, että kyllä se meillä joku päivä vielä sujuu, mutta kyllä tuli kehityskohteitakin, kuten nuo kontaktit, jotka huoletta roiskittiin keinua lukuunottamatta. Nyt vaan lisätreeniä ja katsetta seuraaviin karkeloihin!

torstai 22. syyskuuta 2016

Amalia armas 10 vee!

Viime perjantaina 16.9. meidän luupäiden kuningatar, hänen arvoisa jääräpäisyytensä, Amalia armas täytti kokonaiset 10 vuotta! <3


Olisipa hienoa kirjoittaa, miten hyväkuntoinen ja virkeä eläkeläinen meillä on, mutta kun koira oli viikkoa ennen ja viikko jälkeen synttäreidensä kipulääkekuurilla ja pakkolevossa, niin niin ei pysty kirjoittamaan. Totta puhuen viikkoa ennen syntymäpäivää synkimmällä hetkellä en ollut varma päästäänkö edes syntymäpäiviä viettämään. Kuitenkin vanhan jäärän katse pysyi terävänä ja häntä jaksoi heilua vaikeinpanakin päivänä, niin toivon kipinä eli koko ajan, että ehkä tästäkin vielä selvitään.

Kun olimme kotiutuneet Kertun kanssa Nuukajuoksuista sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, pidin seuraavan päivän huilia. Kuitenkin käytiin koirien kanssa normaalisti lenkillä ja Amalia liikkui normaalisti. Illalla kuitenkin aloin kiinnittää huomiota takatassun lupsuttamiseen. Kun kaveritkin alkoivat osallistua talkoisiin, aloin tutkia tarkemmin. Takatassusta löytyi pieni kraateri. Puhdistelin tassun ja yritin (huonolla menestyksellä) saada koiran olemaan nuolematta tassua. Seuraavana päivänä soitin eläinlääkäriajan Amalialle ja samalla Neppis pääsi rokotusten uusintaan. Aika saatiin keskiviikolle. Tiistai-iltana minun piti kuitenkin käydä hakemassa kipulääkkeet, kun takatassu vaikutti koko ajan kipeämmältä ja kaapissa olevat olivat viettäneet synttäreitään jo hyvän aikaa sitten. Yö tuntui pitkältä seuraavaan päivään, vaikka tilanne ei ollut akuutti, niin kipeää koiraa oli tuskaista katsella. Keskiviikkona päästiin lääkäriin ja eläinlääkäri totesi Allun tassussa olevan furunkuloosin. Kun nostin Amalian alas pöydältä koira vingahti, mutta liikkui kuitenkin normaalisti.Aloitettiin antibioottikuuri ja kipulääkettä jatkettiin rinnalla. Seuraava päivä meni lepäillessä, mutta kun tulen perjantaina kotiin, niin koira seisoo vain paikallaa selkä köyryssä eikä suostu liikkumaan. Kannan käymään pihalla tarpeillaan ja kannan sisälle. Alan soitella eläinlääkäreitä ja perjantaina klo 16.30 sainkin yhden hoitajan langanpäähän ja hieman pähkättiin tilannetta. Aikoja ei tietenkään enää ollut, mutta päädyttiin jatkamaan kipulääkitystä ja pitämään levossa. Seuraavana päivänä koira vaikutti todella kipeältä, joten päädyin soittamaan päivystävälle. Amalialla on kerran aiemminkin ollut vastaavaa ongelmaa, jolloin määrättiin lihasrelaksanttia ja tätä osasin nyt pyytää päivystävältä, jos vaikka samalla kuurilla selvittäisi. Nyt hoito ei vaikuttanut yhtä nopeasti kuin viimeksi. Edelleen kannoin koiran pihalle ja sisälle ja pyrin pitämään levossa. Siellä se vaan öhnötti punkassaan BOTin toppaloimi niskassa. Häkittämiselle ei ollut tarvetta, kun koira ei yksinkertaisesti liikkunut. Ainoastaan ruokakupille tuli suosiolla, mikä nyt toisaalta oli hyvä merkki, että ruoka maistui.

Veteraaniosasto ei ollut järin ilahunut eläinlääkärireissusta.

Neppiksen saatua rokotuksen Neppis oli täysin valmis poistumaan ovesta.
Viikonloppu oli pitkä ja sitten pitikin miettiä, miten seuraavan viikon järjestelisi, mutta onneksi pystyin ottamaan koiran mukaan töihin, jotta voisin hieman vahtia menoa. Toimistolla koira vaikuttikin hieman pirteämmältä. Jaksoi piipata kuin palovaroitin, josta on patterit lopussa. Ja kun se ei auttanut, vaihdettiin äänensävy hieman käskevämmäksi, että hänen korkeutensa olisi vapautettu vankilastaan. Hiljalleen viikon mittaan koira alkoi hieman liikuskella, vaikka edelleen pääsääntöisesti kuljettiin sylikyydillä, mutta hieman pihalla jo tassuteltiin. Syntymäpäivänä käytiin yhdessä Amalian kanssa hakemassa Sohvin Valinnasta Allulle synttärilahjaksi BOTin mäyräkoiran verkkoloimi (toppaloimi kun tuntui hieman turhan lämpimältä), sekä tietysti herkkuja, joita sai toimistolla rouskutella. Päivä päivältä Amalia liikkui enemmän ja selkeästi lämmin loimi auttoi. Alkuviikosta meinasin saada slaagin, kun ulkoa sisälle tullessa neiti spurttasi portaat yläkertaan, kun en ollut juuri sillä hetkellä häntä nostamassa. Toisaalta olin iloinen, kun pystyi koko ajan paremmin liikkumaan, mutta toisaalta olin kauhuissani, ettei nyt vaan jotain rytkähtäisi.
Neppiksellä oli ikävä, kun Amalia oli päivän pois. (Neppiksen selkä ei oikeasti ole kalju, vaikka kuvassa siltä näyttääkin...)


Jos tälle antais mukin, ne se niin kolistelis sillä noita kaltereita.

Tällä hetkellä Amalia voi ihan hyvin. Pari päivää on mennyt ilman kipulääkkeitä ja pikkuhiljaa uskalletaan hieman alkaa tassutella takapihan ulkopuolellakin. Hieman jäi epäselväksi, mikä tarkalleen kipuilun aiheutti, oliko se lihasperäistä, vai onko häikkää jossain syvemmällä. Eräänä iltana varovasti hieroin koiraa, niin kyljessä tuntui olevan kipeä kohta, jota Amalia aristi, mutta hieroessa painautui vasten, kuin ymmärtäen, että se auttaisi. Nyt pitänee Amalia viedä taas fysioterapeutille kopeloitavaksi, jos hän löytäisi lihasjännitteitä tms. Amalia tulee myös saamaan oman "banaanipuvun", kun ilmat viilenevät ja lämmin selkeästi auttaa, niin vartalonmyötäisemmän banaanipuvun uskaltaisi jättää ehkä päälle kotoa poistuessakin. Hieman myös olen miettinyt jatkotutkimuksia, mutta se luultavasti edellyttäisi eläinlääkärireissua jo hieman kauemmas. Vielä en tiedä uskaltaako täysin huokaista, mutta tällä hetkellä näyttää kohtalaisen hyvältä.

torstai 15. syyskuuta 2016

Kertusta FI KVA-M!

Jos joku olisi minulle muutama vuosi sitten sanonut, että minun ensimmäinen käyttövalio tulee vinttikoirien maastojuoksusta, olisin varmaan nauranut räkäisesti.


Reilu viikko sitten 4.9. juostiin Laihialla Pohjanmaan Nuukajuoksut, joissa samalla kisattiin Suomen Portugalinpodengot ry:n maastomestaruudesta. Koska matkaa kotoa kisapaikalle Suomen leveimmästä kohdasta tulee pikkasta vajaa 500 km, päätin lähteä matkaan edellisenä päivänä, vaikka hetken yötä myöten ajaminenkin kävi mielessä. En ollut koskaan ajanut täältä idästä Vaasaan, joten reitti ei ollut tuttu ja ajattelinkin matkalla, että olipa hyvä, että päätin lähteä edellisenä päivänä, koska olisin yöllä varmaankin nukahtanut rattiin. Kuopion kautta ajaessa reitti oli todella ankea, yhtä Varkaudentietä melkein 500 km! Jossain vaiheessa tuntui, että tie ei lopu ikinä. Matkalla piti piristäytyä useamman kerran ja yksi pit stop sattui Keiteleellä Lossisaari-nimiseen paikkaan, johon kyllä kannatti pysähtyä! Mahtavat paikanpäällä paistetut pullat ja muut olivat kyllä piristävää vaihtelua ketjuhuoltsikoiden tarjonnalle. Pitäisi kyllä ottaa tavaksi pysähtyä useammin näihin pieniin kahviloihin, kun voi yllättyä hyvin iloisesti!

Kannattaa pysähtyä!

Länttä lähestyessä, kun matkaa oli vajaa oli vajaa 200 km, ajattelin pysähtyä seuraavalle huoltsikalle vielä yhdelle pyäshdykselle. Noh, se seuraava huoltsikka tuli vastaan n. 10 km ennen majapaikkaa. Vaasaa lähestyessä jossain vaiheessa kyltteihin alkoi ilmestyä ruotsinkieltä. Kun tekstit alkoivat olla ensin ruotsiksi ja alla suomeksi, alkoivat kämmenet hieman hikoamaan ja pää alkoi kaivella ruotsin perussanastoa jostain muistin syövereistä. Huoltsikalla pysähtyessä nuori myyjä heitti hyvin iloisen "Hejhej!!" (joka tuntui olevan perustervehdys tuolla suunnalla Suomea), johon päätin äkkiä vastata oikein levveesti "Terrrve!", jolloin myyjälle lienee heti selvää, mitä kieltä hää puhhuu. Totesin tämän tervehdyksen hyvin toimivaksi muissakin asiakaspalvelutilanteissa sillä suunnalla. Hotelliin kirjautuminenkin sujui jouhevasti, vaikka selkeästi respan äidinkieli lienee ollut ruotsi. Majoituin Kertun kanssa Hotelli Valloniaan Mustasaaressa. Todella mukava rauhallinen paikka, jossa oli iloisena yllätyksenä varattu oma makuualusta lemmikille! Todella mukava lisä majoitukseen! Illalla lähdin hakemaan hieman palasta. Hotellin vieressä oli parikin pizzeriaa, mutta mieli teki hampurilaista, joten suuntasin ABC:lle, josta semmoisen ainakin saisi. Liekö tervehdykseni vai olemukseni vai sekä-että aiheuttanut sen, että myyjä antaessaan piipparia kysyi, että tiedänkö mikä tämä on? Hieman hymyilytti. No mutta hetkeä myöhemmin tämä juntti-einari seisoi limpparimuki kädessään linjastolla ja etsi hanaa, josta sitä juotavaa saisi. Aikani pällisteltyäni huomasin mukien vieressä kosketusnäytön, jossa pyöri Pepsi-mainos, jolloin minulla välähti, ja selkeästi avukseni tulossa ollut myyjä pystyi kääntymään takaisin. Aika hi-tec! Osattuani vielä hakea ruuat piipparin piipittäessä suuntasin takaisin hotelliin, jonne tie vei mystisesti 4 km pitempää reittiä kuin tullessa (tulomatka oli 2 km), otettiin loppuilta Kertun kanssa vain ihan rennosti ja valmistauduttiin seuraavan päivän koitokseen. Tosin en tiedä Kepan unen määrästä, kun kolme kertaa yöllä heräsin siihen, kun pieni podengo istuu sängyllä tyynyn vieressä, tuijottaa minua intensiivisesti ja heiluttaa iloisesti häntäänsä. Kolmannen herätyksen jälkeen boksin uksi meni kiinni.



Lähti se aamu käyntiin tälläkin
Aamulla sai heräillä rauhassa, kun kisapaikalla tarvitsi olla vasta kymmeneltä ja matkaakin oli hieman päälle 30 km. Aamupalalle ei kuitenkaan ehtinyt, mutta yllättävät hyvin sai itsensä hereille huoneesta löytyneen pikakahvin avulla. Tie vei aakeiden laakeiden peltojen ohi aakealle laakealle kisapellolle. Kesän kaavan mukaan viikolla oli satanut ja parkkipaikkana ollut pelto oli sen näköinen, kun vielä edellisenä päivänä oli jo kisattu, niin mukvasti Skoda parin paikoin kellui mutavellissä, mutta ei onneksi jäänyt kiinni. Hetkeä myöhemmin paikalle saapuikin traktori päivystämään ja vetämään autoja tarvittaessa pellosta irti. Onnistuneen parkkerauksen jälkeen päästiin suuntaamaan eläinlääkärin tarkastukseen ja odottamaan lähtöparien arvontoja. Totesin pellolla kävellessäni, että tarttee lähteä kumpparikauppaan kuraveden tulviessa superstareihin. Varsinainen kisapelto kuitenkin onneksi näytti pääosin siistiltä, vaikka tietysti aamun juoksut olivat jo jälkeään jättäneet erityisesti kaarteisiin.



Kisaan oli ilmoittautunut seitsemän pientä podengoa ja arvonnoissa Kerttu pääsi juoksemaan parin kanssa. Alkueräjuoksu oli hyvä. Koira ampaisi raivolla matkaan ja tykitti täysillä koko matkan. Hieman jännitti Luhtisaalistuksen kompurointien jälkeen, että miten juoksu kulkisi nyt, mutta kompuroinnista ei näkynyt jälkeäkään. Taitaa peltomaasto olla enemmän se Kepan juttu! Alkuerien jälkeen Kerttu oli kolmas pisteillä 252. Pienet podengot juoksivat todella hienosti ja koko porukka pääsi finaaliin. Finaaleja odotellessa minulle selvisi, että alkuerien järjestys määräisi myös finaalijuoksujen parit, ja että vain mantteleiden värit arvotaan. Hyvä Hanna. Ei mennyt senkään tajuamiseen kuin kaksi kautta. Finaaleja odotellessa sää muuttui aurinkoisesta melko viileäksi ja hetken päästä kuin tämän juoksukauden teemaan sopien jännitettiin, tuleeko se sadekuuro päälle vai ei. Kisojen etenemeistä vielä hidasti mönkijän, jolla viehe aina palautettiin radalle, hajoaminen.


Hitaasti, mutta varmasti finaaalit etenivät sadepilvien uhatessa horisontissa ja lopulta pienet podengotkin pääsivät juoksemaan. Kerttu juoksi eri parin kanssa, mitä alkuerissä, mutta ei Kertulla tunnu olevan juuri vaikutusta kenen kanssa sitä juostaan. Hullun kiilto silmissä Kepa pinkoi vieheen perässä loppuun saakka ilman kompurointeja, joten hyvin ja luottavaisin mielin pystyi jäämään odottelemaan palkintojenjakoa, kun alkueräjuoksukin oli ollut hyvä, niin josko se viimeinen serti sieltä napsahtaisi. Lähdettiin pitkälle jäähdyttelylenkille ja palatessa palkintojenjako olikin jo ehtinyt alkaa! Kiireellä nappasin kameran ja kipitin paikalle vain todetakseni, että vasta alkupuheet olivat menossa, eli ei mikään hengenhätä. Pienet podengot juoksivat viimeisten joukossa, joten loppupisteitä sai jännittää lähes palkintojenjaon loppuun asti. Alkuerien jälkeen pisteet olivat pikkupoilla melko tasaisia, joten mielenkiinnolla odotin myös lopullista järjestystä. Jaettiin sijat 7., 6., 5., 4., 3. ja sitten sijalla 2. Kerttu yhteispisteillä 502 ja se viimeinen serti!!! Sieltä käytiin sitten ylpeänä pokkaamassa valioruusuke kotiinviemisiksi! Voi tuota pientä hullua pinkojaa!

Kuva: Tuija Kotka-Ritavuori

Kuva: Harri Niemi
Kuva: Harri Niemi

Pakollisten valiokuvausten jälkeen lähdettiin kotimatkalle. Nähtävästi tuo Laihia toi reittiä sen verran etelämmäksi, niin kotia ei todella tultu todellakaan samaa reittiä, mitä edellisenä päivänä oli ajaettu. Tajusin tämän jonkin matkaa ajettuani ja hieman mielenkiinnolla aloin vilkuilemaan, että missäköhän päin Suomea mahdetaan olla menossa, ettei vaan Lumia taas vähän jekkuilisi. Edellisenä päivänä kun ilmeni navigointisovelluksessa jonkinlainen bugi, kun ilmoitti aina yhdessä Vaasan liikenneympyrässä "Olet perillä". Vastaan tuli iso Citymarket, josta päätin lähteä hakemaan lisäenergiaa kotimatkaa varten. Ja eihän sitä tietenkään ilikiä keneltäkään kysyä, että voisikohan joku kertoa, missä minä olen, vaan sitten vienosti kassakuitista vilkuilin missä mahdan olla menossa. Olin Seinjoella. Selevä. Tällä suuntavaistolla se ei hirveästi sanonut mitään. Lähdin kuitenkin jatkamaan Lumian osoittamaa tietä ja samalla Kertun kasvattaja Hanna-Leena navigoi kotona koneella ja antoi suuntavinkkejä, ettei Lumia vahingossa johdattaisi minua Turkuun. Lopulta Lumia johdatti minut kotiin asti Jyväskylän ja Varkauden kautta. Tuo reitti olikin yötä myöten ajaessa fiksumpi, kun ei olisi Kuopion reitillä ollut montaa paikkaa siihen aikaan enää auki. Vaikka reissu oli ajomatkaltaan ehkä raskain tähänastisista kisamatkoista, niin kyllä Länteen voisi lähteä uudestaankin kisaamaan! Näihin kisoihin päätettiin päättää myös tämän vuoden juoksukausi, jotta voitaisi keskittyä aksaamiseen, josko se rallaaminen siellä aksakentällä hieman vähenisi.
 

Myöhemmin kuulin, että järjestäjät olivat jakaneet tuon Podengoyhdistyksen mestaruuden väärin, koska ykkönen ei ollut yhdistyksen jäsen, palkinto kuuluikin Kertulle, joten Kerttu on myös Suomen Portugalinpodengot ry:n Maastomestari vm 2016!! (Hieman odottelin mestaruusmanttelia, että olisi saatu kuvakin mukaan, mutta lisäillään kuva sitten vaikka myöhemmin.)