keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Taas voi hengittää!

Mikä on yksi koiraihmisen pahimmista peloista?
-Se, että oma lapsi olisi koirille allerginen.

Mietin, kirjoittaisinko tästä, kun olen päättänyt, etten kirjoita meidän tytöstä näin julkisesti, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa, tämän kerran.

Meidän pikkuneidille ilmestyi pientä ihottumaa syyskuun alkupuolella, joka paheni syyskuun aikana. Kotikonstit, kuten pesuaineen vaihto, eivät auttaneet millään tavoin. Ei auttanut kuin varata aika lääkäriin. Lääkäri oli todella ystävällinen ja tutki rauhassa. Mutta kun mietti ihottuman syytä ja kerroin meillä olevan neljä koiraa, niin tiedättehän sen ilmeen? Mitään ei suoranaisesti sanonut, mutta pieni katse paljasti epäilyksen ja silloin alkoi minua ahdistamaan. Ihottumaa alettiin hoitaa atooppisena, mutta kuitenkin laitettiin lähete allergiatesteihin, joihin mentiin heti seuraavana päivänä.

Odottavan aika on pitkä. Ja vielä kun mentiin lääkärille, joka käy vain muutaman kerran kuukaudessa Itellä, niin odottavan aika oli vielä pidempi. Mietin pääni puhki, mistä ihottuman voi johtua, kun tähän asti mihinkään ei tyttö ole reagoinut. Järkevä minä yritti rauhoitella ja ajattelin, että kun ei tähän asti mitään ole ollut, niin eiköhän se ole vain atooppista. Hysteerinen minä puhui vähän väliä päälle ja mietin, että ainahan se allergia voi puhjeta, vaikka ei ennen ole mitään oireita ollut. Varsinkin, kun molemmin puolin suvussa on allergiaa. Rauhallinen, järkevä minä jäi viikkojen aikana useasti pahasti alakynteen hysteerikon riehuessa. "Kyllä se on allergiaa, pahasti puhjennut koira-allergia." Hysteerikko hyvästeli jo haaveissa olleen uran koirankasvattajana. Heitin jo kirveen kaivoon agilitaamisessa ja hysteerikko oli jo välillä ilmoittamassa, että me jätetään meidän treenipaikat.

Välillä hysteerikko ja järjen ääni neuvottelivat, mihin koirat voisi sijoittaa, jos huonosti käy, kuitenkaan pääsemättä koskaan yhteisymmärrykseen. Mietin myös, miten olen itse joskus suhtautunut epäilevästä "Annetaan koira allergian vuoksi"-ilmoituksiin, mutta entäpä jos se olisi nyt meillä edessä? Mietin sitä helvetillistä tuskaa, jota ihmiset ovat ihan oikeasti joutuneet kokemaan, kun ovat joutuneet luopumaan koiristaan. Mielessäni jo mietin, kenen sukulaisen nurkkiin voisin koirat majoittaa. Tai ei, hysteerikko ei halunnut koiria lähelle, koska ikävä olisi pahempi. Tai ei, hysteerikko halusi ne naapuriin, että saisi koko ajan tietää mitä koirille kuuluu. Tämä kuukauden ajan kestänyt tunteiden vuoristarata on pitänyt sisällään jyrkkiä nousuja, laskuja, tasaisia pätkiä, joilta taas syöksyttiin suoraan suormansilmukoihin. Tuntui, että mitään ei uskaltanut kunnolla suunnitella, vaikka järjen ääni yritti rauhoitella ja luoda suunnitelmia tulevaan.

Mietin myös, että ei taas tätä. Lapsena yksi meidän perheenjäsenistämme sairasteli toistuvasti. Parikin lääkäriä käski hävittämään koirat, koska niistä se johtui, ei ollut vaihtoehtoja. Tuolloin, yli 15 vuotta sitten olimme myös tilanteessa, jossa suunnittelimme jo koirien uudelleen sijoittamista. Olin juuri ostanut ensimmäisen oman koiran ja muistan, miten pahalta se tuntui! Olen kuitenkin kiitollinen meidän äidille, joka ei luovuttanut, vaan haki vielä lisää lääkärien mielipiteitä ja löysikin lääkärin, jolla oli vaihtoehto. Kita- ja nielurisojen leikkaus ja poskionteloiden rassaus lopetti sairastelukierteen kuin seinään ja koirat eivät lähteneet minnekään.

Takaisin tähän päivään. Tänään viimein tuli ratkaisu. Järjen ääni oli ollut oikeassa. Kaikki tulokset negatiivisia. Vastauksia lukiessa tuntui, kun kuukauden ajan koko ajan kiristynyt korsetti olisi auennut kerralla. Nyt pystyy taas hengittämään!

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Tie agilitykoiraksi on alkanut!

Kertun kanssa on aloitettu opinnot agilityn alkeiskurssilla lokakuun alusta. Tai ensin ilmoittauduin pentukurssille, mutta koulutuskoordinaattorimme ohjasi meidät suoraan aksan alkeisiin, joten mikäpäs siinä. Kertun kanssa tehdään puppy edition treenejä.

Ensimmäisellä keralla tutustuttiin esteisiin. Juostiin putken läpi, kiipeiltiin hieman puomilla ja kokeiltiin hypyn tarjontaa. Putken läpi juokseminen olikin hauskaa, kun vaan ensin hoksattiin, että siitä kuuluu juosta läpi, ei siis onnesta soikeana ohjaajan vierellä. Puomin toinen pää oli nostettu pöydälle, eli matalaa ylös- ja alasmenoa treenattiin, joka oli Kertusta aika jännittävää, mutta osittain kiinnipitävän kouluttajan vuoksi. Kyllä sitä innolla mentiin molempiin suuntiin nakin perässä! Hypyn tarjonta pisti pienen podengon pään rattaat raksuttamaan todella. Siis kun hötkyää, niin välillä saa palkan, mutta välillä ei...kummallista... Hetken hötkyilyn jälkeen alkoi hieman kupletin juoni aueta ja hoksattiin, että aina, kun menee siivekkeiden välistä saa nassea!

Toisella kerralla olikin jo kahden esteen sarja ja sain ensimmäiset tuntumat podengon vauhdista! Mihin minä olenkaan pääni pistänyt.. ;) Kaksi estettä mutkaputki, jonka edessä suora putki, tarkoituksen ohjata koira persjätöllä mutkaputkesta suoraan putkeen. Ensinnäkin minä olen ihan onneton persjätöissä ja parin valssauksen jälkeen jalat piti pakottaa persjättöihin. Minulla vaan melkein aina, jos koira jää selän taakse, se katoaa.. :D Noh, kun koira on jo valmiiksi hukassa, niin siihen ei ainkaan auta yhtään tuhatta ja sataa putkesta ulos sinkoava podengo! Minä olin auttamattomasti myöhässä koko ajan! Koira tuli katsomaan ohjaajaan hötkyilyä ja ihmeen kaupalla se osasi mennä sinne toiseenkin putkeen, vaikka ohjeet tulivat milloin mistäkin päin kenttää. Kyllä minä mietin, että tulee olemaan loistavaa harjoitusta myös ohjaajalle lähteä alkeista asti, varsinkin, kun on "astetta" nopeampi koira yritettävä saada hanskaan. Ja jos sitä oppisi muitakin ohjaustekniikoita, kuin sen valssin. Tai onhan niitä yritetty opettaa, mutta kun kroppa ei aina vaan taivu.. ;) Hassu pieni eläin vielä tuntui suorituksen jälkeen palkkautuvan jo pelkästään siitä, että sai painetta satasta ympäri hallia. Kertulla ainakin oli hauskaa!

Viime viikoksi meillä oli kotiläksynä miettiä miten tullaan opettamaan kontaktit ja aloittaa kotona harjoittelu. Mäykyille en ole oikeastaan ikinä kontakteja opettanut. Amalian kanssa alussa pysäyttelin, mutta kun Amalia oli sitä mieltä, että jos tässä aletaan kesken radan pysähtelemään, niin voidaan sitten ihan hyvin olla juoksemattakin. Nyt on pakko opettaa tuolle vauhtihirmulle kontaktit, kun muuten varmasta mennään yli että heilahtaa. Päätin, että opetetaan minulle ihan uudella tekniikalla laatikon avulla. Kotona aloitettiin sähellys ja taas raksutti podengon päässä. Pikkuhiljaa sykyilyn keskellä Kerttu alkoi hahmottaa, mitä siltä haettiin ja takapuoli jäi laatikolle etutassujen ollessa lattialla. Treeneissä saatiin pari onnistunutta toistoa, joista podengo vetäisi nupit kaakkoon ja alkoi järkyttävä räpellys laatikon ympärillä, jonka keskellä oli lähes mahdoton erottaa, milloin takatassu olisi laatikolla. Hiukka hidastettiin vauhtia asettamalla koira oikeaan asentoon ja parin onnistuneen suorituksen jälkeen riitti. Että kyllä tarjontaa tuntuu löytyvän, ehkä vielä joskus malttiakin.. :D


Käpsyjenkin kanssa ollaan hiukka treenailtu. Norjan reissun jälkeinen viikko käytettiin toipumiseen, mutta tällä viikolla palattiin radoille. Neppiskin palasi kehiin sairasloman jälkeen pieniä pätkiä tehden. Molemmat koirat toimivat hienosti radalla. Hilman kuulo nyt oli taas välillä valikoiva, mutta toisaalta ihan ymmärrettävää, kun hiiret ja muut mönkiäiset ovat ilmojen kylmetessä alkaneet hakea hallilta turvapaikkaa. Mielenkiinnolla odotaan ensi viikon treenejä, kun ollaan siellä päädyssä, jossa hiiriä on enemmän...meneeköhän metsastykseksi.. Neppis oli kuin ei mitään taukoa ollutkaan ja piti suorastaan hillitä itseään, ettei treenaa liikaa tauon jälkeen, kun koirassa ei näkynyt merkkiäkään leikkauksesta. Hirmuisesti tekisi mieli jo pikkuhiljaa suunnitella kisoja, mutta kun ne kepit...

Niitä keppejä käytiin viikolla treenaamassa ja onnekseni paikalle sattui pari meidän kouluttajaa, jotka omien treeniensä keskellä jaksoivat tätä tampiota neuvoa. Palasin verkkoihin, taas. Koiria ei nyt tämä minun soutaminen ja huopaaminen tekniikoiden välillä yhtään auta, mutta kun mikään ei tunnu välillä toimivan ja syykin löytyy varmasti ohjaajasta. Olin aiemmin alkanut purkaa keppejä päästä, mutta nämä meidän avuliaat kouluttajat neuvoivat, että alan pikkuhiljaa nostamaan verkkoja, kun keppien aloitus ja lopetus ovat ne vaikeimmat. Selevä! Amalia siis aikanaan opetteli vanhalla tavalla, eli namin kanssa pujoteltiin keppi kerrallaan, mutta se oli suorituksena lopulta niin hidas, että haluaisin käpsyille keppeihin heti hiukka enemmän vauhtia ja itsenäisyyttä. Jospa nyt, kun taas kerran on ohjaajan virheet ensin korjattu, niin alkaisi homma luistamaan. Hilma nyt oli taas tasaisen pihalla keppien kanssa, mutta Neppis osasi heti hakea kepit ja suoritti innolla! Jos minulla on kohta yksi koira, joka osaa kepit ja toinen, joka uskaltaa tehdä keinun, niin saataisiko me suorittaa radat tiiminä? Kun ei noiden käpsyjen säkäkään paukkuis mineissä yli, jos ne vaikka päällekkäin laittais.. ;)


Lopuksi vielä pari kuvaa, kun käytiin viikko sitten koirapuistossa rälläämässä uuden gööttikaverin kanssa.
Kerttu ja Edu

Poliisit puuttuivat peliin, jos niiden mielestä göötillä oli liikaa kierroksia

Amalia tarkkailee liikennettä

Juoksemisen riemua!

Pomokin intoutui juoksemaan!

Kerttu päätti varmistaa, että nami menee omaan suuhun

Meijjän tytöt

torstai 10. lokakuuta 2013

Pikareissu Norjaan

Nyt alkaa olla jo sen verta reissusta toipunut, että järki kulkee sen verran, että kykenee ajatuksen kanssa kirjoittamaan. Maanantai ja tiistai meni ihan täydessä koomassa ja eilen alkoi jo pieniä aivotoiminnan merkkejä löytymään. Ei pitäisi ihmisen, joka ei osaa autossa nukkua, lähteä bussimatkalle, jossa matkustetaan kaksi yötä. Univelkataakka kasvoi tuolla reissulla entisestään!

Viime perjantaina ajoin päivällä Ouluun, josta nousin illalla King Toursin bussin kyytiin. Varasin ajoaikaa reilusti, ettei vaan myöhästytä kyydistä ja oltiinkin Himmin kanssa Oulussa jo pari tuntia ennen bussin lähtöä. Arvelin siinä sitten ajaa Apsille kahville ja googletellessani Apseja, yllättäen lähimmät olivat n. 20 km päässä. Valitsin sen, joka mainosti, että heillä on lemmikkien ulkoilualue. Noh, paikalle päästyämme ulkoilualue osoittautui joksikin kanakoppeja muistuttavaksi, joten tyydyimme tallustelemaan kävelyteitä pitkin. Ulkoilun ja kahvittelun jälkeen takaisin Ouluun.

Ulkoilutusalue
Rautatieasemalle alkoi kerääntyä muitakin ihmisiä koirien kanssa ja kohta saapui myös bussi. Tavaratila oli viimeisellä noutopisteellä jo aivan täynnä, mutta vielä saatiin meidän tavarat kyytiin. Nousin viimeisenä bussiin ja myös sisätila oli aivan täynnä. Koiralle kyllä oli oma tilava kanakoppi. Siellä ei auttanut kuin ihmisten tiivistää, että me viimeisenkin pysäkin matkaajat sovimme kyytiin ja minun onnekseni ihmiset tiivistivät niin tehokkaasti, että sain ainoana kokonaan oman penkkirivin käyttöön. Siinäpä sitten hieman huonoa omaatuntoa reilusta tilasta potien aloin oikoa jalkojani ja haeskella unta. On muuten hämmentävä tunne, kun torkut ja seuraavalla pysähdyksellä huoltoasemalla näkyy ja kuuluu vain outoa kieltä!

Huonosti torkutun yön jälkeen olimme aamulla Harstadiin näyttelypaikalla, jonne ensimmäisenä päivänä esiintyvät jäivät. Loppuporukka siirtyi Rica-hotellille kaupan kautta. Onneksi saatiin hotellihuoneet heti ja pääsi hieman hengähtämään omaan rauhaan. Lämpimän suihkun jälkeen alkoi taas elämä hieman voittaa ja lähdettiin Himmin kanssa tsekkaamaan hoodsit. Kierreltiin keskustan tuntumassa 1,5 tuntia  ihaillen maisemia, ihmetellen menoa ja katsastaen kauppoja, joihin täytyisi palata. Kävin viskaamassa koiran hotellille ja lähdin itse pikaisesti tuliaisostoksille, ettei tarvitse Himmin kauaa olla yksin. Oli muuten Harstadissa yksi ehkä hämärimmistä ostoskeskuksista! Kaksi vanhaa kävelysillalla yhdistettyä rakennusta, joiden mainokset kielivät ostoskeskuksesta, mutta aina ovesta sisään mennessä pamahdit suoraan liikkeeseen, eikä ollut tietoakaan aulasta. Hetken haahuilun jälkeen minulle valkeni, että tulisi kulkea välillä liikkeiden läpi, että pääsisi etenemään ostoskeskuksessa. Lelukauppaan onnistuin löytämään HM:n läpi juoksevia lapsia seuraamalla. Löysin sitten aulatilankin, tietysti juuri sieltä puljun toisesta päästä. Yritin kuumeisesti etsiä perinteistä matkamuistomyymälää onnistumatta ja ette usko, miten otti aivoon, kun löysin semmoisen hieman sivummalta iltalenkillä, jolloin se ei tietenkään ollut enää auki! No mutta ostosreissun jälkeen oli pakko torkahtaa "ihan hetkeksi" hotellilla. Lähes kolmen tunnin päikkäreiden jälkeen taas lähdettiin Himmin kanssa ihailemaan maisemia ja ottamaan kuvia. Illalla vielä ruokaa nassuun ja sitten sai alkaa keräämään jännitystä sunnuntaiaamulle.

Himmi ja mursu

Illalla puistossa
Näyttelypaikka ei ollut kovin suuri, sisällä oli vain kymmenen kehää. Nopeasti löytyi oman kehän reuna, johon parkkeerasin. Vierestä löytyi suomalaisia ajokoiraihmisiä ja jutusteltuamme lupasin ottaa kuvia heidän esiintymisestään ja tyttö puolestaan meidän. Napsin kuvia ajokoirakehän laidalla, kun yht´äkkiä sieltä alkaa kehässä olijat ja tuomari viittomaan minua kehään. Hieman hämmästyneenä menin kehään ja ajattelin, että tarkoitus olisi ottaa kuvia ROP ja VSP -parista, mutta eikä mitä, minut kutsuttiin tulkiksi! Onneksi ihan vain englanti-suomi-linjalla! Muutaman lauseen tulkattuani sain jäädä kehään kuvailemaan ja tulkkasin vielä hetken tulosten ratkettua. Täytyy sanoa, että oli todella miellyttävä norjalainen tuomari! Hän jos joskus jossain sattuu mäykkyjä tuomaroimaan, niin mielelläni vien!

Sittenpä tuli oma vuoro viereisessä kehässä. Nopea seisotus, nopeasti perusliikkeet ja pöydälle. Jaiks! Pöytä on aina ollut se meidän akilleen kantapää, mutta nyt Himmi seisoi kuin unelma! Olisinko kerran joutunut palauttamaan asentoon. Kuuntelin sivukorvalla "excellent", "correct" ja ajattelin, että nyt menee hyvin! Sittenpä kaksi tummanpunaista nauhaa oli kuin märkä rätti vasten kasvoja. Arvostelua tavatessani kävi ilmi, ettei tuomari ollut pitänyt Himmin takajalkojen asennosta ja kuvia selatessani ymmärsin miksi. Koira oli hilannut polvet yhteen jossain vaiheessa, mitä en ollut tajunnut, kun olin lähinnä seurannut, että etupää on ryhdikäs. Voi rumasana, siitä jäi sa kiinni... No ROP-koira oli todella kaunis, että ei siellä huono voittanut, mutta PN2:sta voi olla sitten montaa mieltä, mutta toisaalta enpähän minä tuomari olekaan.. Se ei sitten auttanut kuin niellä ketutuksensa ja keskittyä viimeisten kruunujen tuhlaamiseen. Ryhmäkehiä odotellessa käytiin Himmin kanssa pihalla kävelemässä ja Himmistä ulkona oli huomattavasti kivempaa, kuin sisällä. Olin varmaan minäkin näky, kun könysin jakkupuvussani pitkin rinteitä. :D







Parin ryhmän kehän jälkeen alkoivat muutkin bussimatkalaiset olla valmiita ja alettiin pakkautua bussiin ja suunnata kotia kohti. Nopea pysähdys Ruottin puolella Kiirunassa, joka oli muuten ensimmäinen paikka, jossa puhelimen netti suostui toimimaan.. Lihapullasämpylä naamaan ja sitten hyvä yrityksiä taas nukkua. Nelisen tuntia pätkittäin torkuttuani saavuttiin takaisin Ouluun aamuyöllä puoli neljän maissa. Silmät ristissä tavarat autoon ja apsilta hakemaan jotain piristävää. Ei ollut energiajuomassa tarpeeksi potkua ja oli aivan pakko pysähtyä 100 km:n ajon jälkeen "vartiksi" nukkumaan levähdyspaikalle. Reilu tunti myöhemmin havahduin ja pakko oli jatkaa matkaa lähes yhtä pahassa koomassa, kuin nukkumaan käydessä. Onneksi Kajaani oli lähellä. Kahvin avulla sain silmät auki ja sitten jaksoi huristella takaisin kotiin.

Tuommoinen bussimatka oli kyllä kätevä tämmöiselle ulkomaan näyttelymatkojen ensikertalaiselle, kun ei tarvitse kuin hypätä bussiin ja siitä vain ajellaan paikasta toiseen ja muilta matkalaisilta sai neuvoja, miten näyttelypaikalla ja kehässä täytyy toimia. Siinä mielessä voisin ilman muuta lähteä King Toursin matkalle uudestaankin. Minä vaan kun en osaa oikein autossa nukkua, niin seuraava reissu tehdään omalla autolla ja yöt nukutaan hotellissa. Sen verta jäi kyllä tältä matkalta hampaankoloon, että näyttelykalentereita on jo selattu, että ei sitä tiedä miten pian sitä matkaan jo päästäänkään!