tiistai 5. marraskuuta 2013

Hirvimiesten apukamut

Sattuipa syksynä tänä hirvimetsällä niin, että metsästäjän hyvästä osumasta huolimatta hirvi oli juossut vielä jonkin matkaa ennen juoksun lopullista katkeamista. Hirvi oli onnistunut juoksemaan tiheähkön puuston läpi ja jäänyt ojan pohjalle. Siinä hirvimiehet alkoivat heti haavakkoa jäljittää ja hirvikoiriakin oli useampi, mutta hirvikoirat eivät ymmärtäneet mitään jäljestyksen päälle, vaan paukaisivat elävien hirvien kintereille. Siinä kun hirvimiehet itse joutuivat etsintähommiin, niin oli joku heistä todennut, että olisipa jälkikoira! Meidän isäntä keksi, että meillähän niitä olisi, tai ainakin sinnepäin, mutta ei siihen hätään monenkymmenen kilometrin päästä saatu. Hirvi löytyi loppujen lopuksi lähes miesten vierestä. Tuon päivän jälkeen alettiin isännän kanssa miettiä, että pitäisi jatkossa nuo meidän mustat hollilla, jos jatkossa vastaavaa tapahtuisi.

Viime viikonloppuna mustat pääsivätkin päivystämään. Amalia ja Hilma lähtivät perjantaina isännän mukaan, koska minun täytyi vielä lauantai olla nurkilla, joten en  tarvittaessa pääse jälkikoiria paikalle viemään. Punaiset olivat orpoja piruja koko perjantai-illan ja etenkin Kertusta huomasi, että nyt ei ole lauma kasassa. Lauantaina päivällä kuitenkin päästiin seuraamaan perässä kohti metsästyshuudseja. Mustat olivat heti lauantaiaamuna lähteneet isännän matkaan, kun autossa on lämmitetty takaosa ja siellä takkien ja vilttien sisällä on lämmin olla. Amalia oli käynyt todella kierroksilla, kun se varmasti vaistosi, että nyt on riistaa lähellä, ja se olikin huutanut autossa koko ensimmäisen motin. Voin kuvitella miten kiitollisia toiset hirvimiehet olivat olleet.. ;) No onneksi koira oli rauhoittunut alkutäpinöiden jälkeen. Aamupäivän oli ollut hiljaista ja koirat olivat päässeet välillä makkranpaistoon notskille. Päivällä miehet olivat saaneet hirven kaadettua ja tytöt pääsivät kaadolle fiilistelemään. Amalia oli varsinkin ollut täpinöissään ja pörrännyt hirven ympärillä. Hilma oli yllättäen ottanut hiukka iisimmin, mutta kuitenkin ollut selvästi kiinnostunut hirvestä. Palkkioksi metsästypäivästä suuret metsästäjät saivat hirvenluut kaluttaviksi.

Seuraavana aamuna miehet lähtivät taas metsälle, mutta Amaliaa ei nyt huolittu mukaan edellisen aamun konserton jälkeen. Minä olin kuitenkin jo saapunut kylille, niin olin Amalian kanssa päivystämässä, jos vielä apua tarvitaan. Ja eihän sitä sitten tarvittu. Hirvi oli kaatunut heti aamupäivästä ilman ongelmia ja miehet tulivat nopeasti pois metsältä. Vaikka nyt ei viikonloppuna tositoimiin päästykään, mikä kyllä on sinällään hyvä, niin kyllä nyt syttyi kipinä, että haluaisi mustien kuonoja käyttää tämmöiseen käytännön tarkoitukseen. Katselin jo vahi-kokeiden ohjeita, joiden jälkeen koirat voisivat olla hälytysvalmiudessa, mikäli tarvitaan jäljittäjää esimerkiksi kolarihirvelle tms. Yksi "pikkuruinen" ongelma vahi:ssa kuitenkin on. Pitäisi olla metsästyskortti ja pyssy. Kortti nyt ei varmaan olisi ongelma, mutta ikinä en ole ilmakkoa isommalla ampunut ja ei minua ole oikein pyssyt edes kiinnostaneetkaan. Toisaalta ei kait se olisi iso juttu hommata semmoinenkin rekvisiitaksi (ikinähän en varmaan pystyisi elävää olentoa ampumaan), mutta kuitenkin helpommalla pääsee, kun kouluttaa isännän jäljestämään. Nyt on pakkaseen ladattu sorkkia ja verta, katsotaan vieläkö sitä tänä syssynä kerkiäisi jäljille. Intoa olisi saada mustien nenät hyötykäyttöön, mutta katsotaan, miten homma ottaa tulta alleen.

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Taas voi hengittää!

Mikä on yksi koiraihmisen pahimmista peloista?
-Se, että oma lapsi olisi koirille allerginen.

Mietin, kirjoittaisinko tästä, kun olen päättänyt, etten kirjoita meidän tytöstä näin julkisesti, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa, tämän kerran.

Meidän pikkuneidille ilmestyi pientä ihottumaa syyskuun alkupuolella, joka paheni syyskuun aikana. Kotikonstit, kuten pesuaineen vaihto, eivät auttaneet millään tavoin. Ei auttanut kuin varata aika lääkäriin. Lääkäri oli todella ystävällinen ja tutki rauhassa. Mutta kun mietti ihottuman syytä ja kerroin meillä olevan neljä koiraa, niin tiedättehän sen ilmeen? Mitään ei suoranaisesti sanonut, mutta pieni katse paljasti epäilyksen ja silloin alkoi minua ahdistamaan. Ihottumaa alettiin hoitaa atooppisena, mutta kuitenkin laitettiin lähete allergiatesteihin, joihin mentiin heti seuraavana päivänä.

Odottavan aika on pitkä. Ja vielä kun mentiin lääkärille, joka käy vain muutaman kerran kuukaudessa Itellä, niin odottavan aika oli vielä pidempi. Mietin pääni puhki, mistä ihottuman voi johtua, kun tähän asti mihinkään ei tyttö ole reagoinut. Järkevä minä yritti rauhoitella ja ajattelin, että kun ei tähän asti mitään ole ollut, niin eiköhän se ole vain atooppista. Hysteerinen minä puhui vähän väliä päälle ja mietin, että ainahan se allergia voi puhjeta, vaikka ei ennen ole mitään oireita ollut. Varsinkin, kun molemmin puolin suvussa on allergiaa. Rauhallinen, järkevä minä jäi viikkojen aikana useasti pahasti alakynteen hysteerikon riehuessa. "Kyllä se on allergiaa, pahasti puhjennut koira-allergia." Hysteerikko hyvästeli jo haaveissa olleen uran koirankasvattajana. Heitin jo kirveen kaivoon agilitaamisessa ja hysteerikko oli jo välillä ilmoittamassa, että me jätetään meidän treenipaikat.

Välillä hysteerikko ja järjen ääni neuvottelivat, mihin koirat voisi sijoittaa, jos huonosti käy, kuitenkaan pääsemättä koskaan yhteisymmärrykseen. Mietin myös, miten olen itse joskus suhtautunut epäilevästä "Annetaan koira allergian vuoksi"-ilmoituksiin, mutta entäpä jos se olisi nyt meillä edessä? Mietin sitä helvetillistä tuskaa, jota ihmiset ovat ihan oikeasti joutuneet kokemaan, kun ovat joutuneet luopumaan koiristaan. Mielessäni jo mietin, kenen sukulaisen nurkkiin voisin koirat majoittaa. Tai ei, hysteerikko ei halunnut koiria lähelle, koska ikävä olisi pahempi. Tai ei, hysteerikko halusi ne naapuriin, että saisi koko ajan tietää mitä koirille kuuluu. Tämä kuukauden ajan kestänyt tunteiden vuoristarata on pitänyt sisällään jyrkkiä nousuja, laskuja, tasaisia pätkiä, joilta taas syöksyttiin suoraan suormansilmukoihin. Tuntui, että mitään ei uskaltanut kunnolla suunnitella, vaikka järjen ääni yritti rauhoitella ja luoda suunnitelmia tulevaan.

Mietin myös, että ei taas tätä. Lapsena yksi meidän perheenjäsenistämme sairasteli toistuvasti. Parikin lääkäriä käski hävittämään koirat, koska niistä se johtui, ei ollut vaihtoehtoja. Tuolloin, yli 15 vuotta sitten olimme myös tilanteessa, jossa suunnittelimme jo koirien uudelleen sijoittamista. Olin juuri ostanut ensimmäisen oman koiran ja muistan, miten pahalta se tuntui! Olen kuitenkin kiitollinen meidän äidille, joka ei luovuttanut, vaan haki vielä lisää lääkärien mielipiteitä ja löysikin lääkärin, jolla oli vaihtoehto. Kita- ja nielurisojen leikkaus ja poskionteloiden rassaus lopetti sairastelukierteen kuin seinään ja koirat eivät lähteneet minnekään.

Takaisin tähän päivään. Tänään viimein tuli ratkaisu. Järjen ääni oli ollut oikeassa. Kaikki tulokset negatiivisia. Vastauksia lukiessa tuntui, kun kuukauden ajan koko ajan kiristynyt korsetti olisi auennut kerralla. Nyt pystyy taas hengittämään!

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Tie agilitykoiraksi on alkanut!

Kertun kanssa on aloitettu opinnot agilityn alkeiskurssilla lokakuun alusta. Tai ensin ilmoittauduin pentukurssille, mutta koulutuskoordinaattorimme ohjasi meidät suoraan aksan alkeisiin, joten mikäpäs siinä. Kertun kanssa tehdään puppy edition treenejä.

Ensimmäisellä keralla tutustuttiin esteisiin. Juostiin putken läpi, kiipeiltiin hieman puomilla ja kokeiltiin hypyn tarjontaa. Putken läpi juokseminen olikin hauskaa, kun vaan ensin hoksattiin, että siitä kuuluu juosta läpi, ei siis onnesta soikeana ohjaajan vierellä. Puomin toinen pää oli nostettu pöydälle, eli matalaa ylös- ja alasmenoa treenattiin, joka oli Kertusta aika jännittävää, mutta osittain kiinnipitävän kouluttajan vuoksi. Kyllä sitä innolla mentiin molempiin suuntiin nakin perässä! Hypyn tarjonta pisti pienen podengon pään rattaat raksuttamaan todella. Siis kun hötkyää, niin välillä saa palkan, mutta välillä ei...kummallista... Hetken hötkyilyn jälkeen alkoi hieman kupletin juoni aueta ja hoksattiin, että aina, kun menee siivekkeiden välistä saa nassea!

Toisella kerralla olikin jo kahden esteen sarja ja sain ensimmäiset tuntumat podengon vauhdista! Mihin minä olenkaan pääni pistänyt.. ;) Kaksi estettä mutkaputki, jonka edessä suora putki, tarkoituksen ohjata koira persjätöllä mutkaputkesta suoraan putkeen. Ensinnäkin minä olen ihan onneton persjätöissä ja parin valssauksen jälkeen jalat piti pakottaa persjättöihin. Minulla vaan melkein aina, jos koira jää selän taakse, se katoaa.. :D Noh, kun koira on jo valmiiksi hukassa, niin siihen ei ainkaan auta yhtään tuhatta ja sataa putkesta ulos sinkoava podengo! Minä olin auttamattomasti myöhässä koko ajan! Koira tuli katsomaan ohjaajaan hötkyilyä ja ihmeen kaupalla se osasi mennä sinne toiseenkin putkeen, vaikka ohjeet tulivat milloin mistäkin päin kenttää. Kyllä minä mietin, että tulee olemaan loistavaa harjoitusta myös ohjaajalle lähteä alkeista asti, varsinkin, kun on "astetta" nopeampi koira yritettävä saada hanskaan. Ja jos sitä oppisi muitakin ohjaustekniikoita, kuin sen valssin. Tai onhan niitä yritetty opettaa, mutta kun kroppa ei aina vaan taivu.. ;) Hassu pieni eläin vielä tuntui suorituksen jälkeen palkkautuvan jo pelkästään siitä, että sai painetta satasta ympäri hallia. Kertulla ainakin oli hauskaa!

Viime viikoksi meillä oli kotiläksynä miettiä miten tullaan opettamaan kontaktit ja aloittaa kotona harjoittelu. Mäykyille en ole oikeastaan ikinä kontakteja opettanut. Amalian kanssa alussa pysäyttelin, mutta kun Amalia oli sitä mieltä, että jos tässä aletaan kesken radan pysähtelemään, niin voidaan sitten ihan hyvin olla juoksemattakin. Nyt on pakko opettaa tuolle vauhtihirmulle kontaktit, kun muuten varmasta mennään yli että heilahtaa. Päätin, että opetetaan minulle ihan uudella tekniikalla laatikon avulla. Kotona aloitettiin sähellys ja taas raksutti podengon päässä. Pikkuhiljaa sykyilyn keskellä Kerttu alkoi hahmottaa, mitä siltä haettiin ja takapuoli jäi laatikolle etutassujen ollessa lattialla. Treeneissä saatiin pari onnistunutta toistoa, joista podengo vetäisi nupit kaakkoon ja alkoi järkyttävä räpellys laatikon ympärillä, jonka keskellä oli lähes mahdoton erottaa, milloin takatassu olisi laatikolla. Hiukka hidastettiin vauhtia asettamalla koira oikeaan asentoon ja parin onnistuneen suorituksen jälkeen riitti. Että kyllä tarjontaa tuntuu löytyvän, ehkä vielä joskus malttiakin.. :D


Käpsyjenkin kanssa ollaan hiukka treenailtu. Norjan reissun jälkeinen viikko käytettiin toipumiseen, mutta tällä viikolla palattiin radoille. Neppiskin palasi kehiin sairasloman jälkeen pieniä pätkiä tehden. Molemmat koirat toimivat hienosti radalla. Hilman kuulo nyt oli taas välillä valikoiva, mutta toisaalta ihan ymmärrettävää, kun hiiret ja muut mönkiäiset ovat ilmojen kylmetessä alkaneet hakea hallilta turvapaikkaa. Mielenkiinnolla odotaan ensi viikon treenejä, kun ollaan siellä päädyssä, jossa hiiriä on enemmän...meneeköhän metsastykseksi.. Neppis oli kuin ei mitään taukoa ollutkaan ja piti suorastaan hillitä itseään, ettei treenaa liikaa tauon jälkeen, kun koirassa ei näkynyt merkkiäkään leikkauksesta. Hirmuisesti tekisi mieli jo pikkuhiljaa suunnitella kisoja, mutta kun ne kepit...

Niitä keppejä käytiin viikolla treenaamassa ja onnekseni paikalle sattui pari meidän kouluttajaa, jotka omien treeniensä keskellä jaksoivat tätä tampiota neuvoa. Palasin verkkoihin, taas. Koiria ei nyt tämä minun soutaminen ja huopaaminen tekniikoiden välillä yhtään auta, mutta kun mikään ei tunnu välillä toimivan ja syykin löytyy varmasti ohjaajasta. Olin aiemmin alkanut purkaa keppejä päästä, mutta nämä meidän avuliaat kouluttajat neuvoivat, että alan pikkuhiljaa nostamaan verkkoja, kun keppien aloitus ja lopetus ovat ne vaikeimmat. Selevä! Amalia siis aikanaan opetteli vanhalla tavalla, eli namin kanssa pujoteltiin keppi kerrallaan, mutta se oli suorituksena lopulta niin hidas, että haluaisin käpsyille keppeihin heti hiukka enemmän vauhtia ja itsenäisyyttä. Jospa nyt, kun taas kerran on ohjaajan virheet ensin korjattu, niin alkaisi homma luistamaan. Hilma nyt oli taas tasaisen pihalla keppien kanssa, mutta Neppis osasi heti hakea kepit ja suoritti innolla! Jos minulla on kohta yksi koira, joka osaa kepit ja toinen, joka uskaltaa tehdä keinun, niin saataisiko me suorittaa radat tiiminä? Kun ei noiden käpsyjen säkäkään paukkuis mineissä yli, jos ne vaikka päällekkäin laittais.. ;)


Lopuksi vielä pari kuvaa, kun käytiin viikko sitten koirapuistossa rälläämässä uuden gööttikaverin kanssa.
Kerttu ja Edu

Poliisit puuttuivat peliin, jos niiden mielestä göötillä oli liikaa kierroksia

Amalia tarkkailee liikennettä

Juoksemisen riemua!

Pomokin intoutui juoksemaan!

Kerttu päätti varmistaa, että nami menee omaan suuhun

Meijjän tytöt

torstai 10. lokakuuta 2013

Pikareissu Norjaan

Nyt alkaa olla jo sen verta reissusta toipunut, että järki kulkee sen verran, että kykenee ajatuksen kanssa kirjoittamaan. Maanantai ja tiistai meni ihan täydessä koomassa ja eilen alkoi jo pieniä aivotoiminnan merkkejä löytymään. Ei pitäisi ihmisen, joka ei osaa autossa nukkua, lähteä bussimatkalle, jossa matkustetaan kaksi yötä. Univelkataakka kasvoi tuolla reissulla entisestään!

Viime perjantaina ajoin päivällä Ouluun, josta nousin illalla King Toursin bussin kyytiin. Varasin ajoaikaa reilusti, ettei vaan myöhästytä kyydistä ja oltiinkin Himmin kanssa Oulussa jo pari tuntia ennen bussin lähtöä. Arvelin siinä sitten ajaa Apsille kahville ja googletellessani Apseja, yllättäen lähimmät olivat n. 20 km päässä. Valitsin sen, joka mainosti, että heillä on lemmikkien ulkoilualue. Noh, paikalle päästyämme ulkoilualue osoittautui joksikin kanakoppeja muistuttavaksi, joten tyydyimme tallustelemaan kävelyteitä pitkin. Ulkoilun ja kahvittelun jälkeen takaisin Ouluun.

Ulkoilutusalue
Rautatieasemalle alkoi kerääntyä muitakin ihmisiä koirien kanssa ja kohta saapui myös bussi. Tavaratila oli viimeisellä noutopisteellä jo aivan täynnä, mutta vielä saatiin meidän tavarat kyytiin. Nousin viimeisenä bussiin ja myös sisätila oli aivan täynnä. Koiralle kyllä oli oma tilava kanakoppi. Siellä ei auttanut kuin ihmisten tiivistää, että me viimeisenkin pysäkin matkaajat sovimme kyytiin ja minun onnekseni ihmiset tiivistivät niin tehokkaasti, että sain ainoana kokonaan oman penkkirivin käyttöön. Siinäpä sitten hieman huonoa omaatuntoa reilusta tilasta potien aloin oikoa jalkojani ja haeskella unta. On muuten hämmentävä tunne, kun torkut ja seuraavalla pysähdyksellä huoltoasemalla näkyy ja kuuluu vain outoa kieltä!

Huonosti torkutun yön jälkeen olimme aamulla Harstadiin näyttelypaikalla, jonne ensimmäisenä päivänä esiintyvät jäivät. Loppuporukka siirtyi Rica-hotellille kaupan kautta. Onneksi saatiin hotellihuoneet heti ja pääsi hieman hengähtämään omaan rauhaan. Lämpimän suihkun jälkeen alkoi taas elämä hieman voittaa ja lähdettiin Himmin kanssa tsekkaamaan hoodsit. Kierreltiin keskustan tuntumassa 1,5 tuntia  ihaillen maisemia, ihmetellen menoa ja katsastaen kauppoja, joihin täytyisi palata. Kävin viskaamassa koiran hotellille ja lähdin itse pikaisesti tuliaisostoksille, ettei tarvitse Himmin kauaa olla yksin. Oli muuten Harstadissa yksi ehkä hämärimmistä ostoskeskuksista! Kaksi vanhaa kävelysillalla yhdistettyä rakennusta, joiden mainokset kielivät ostoskeskuksesta, mutta aina ovesta sisään mennessä pamahdit suoraan liikkeeseen, eikä ollut tietoakaan aulasta. Hetken haahuilun jälkeen minulle valkeni, että tulisi kulkea välillä liikkeiden läpi, että pääsisi etenemään ostoskeskuksessa. Lelukauppaan onnistuin löytämään HM:n läpi juoksevia lapsia seuraamalla. Löysin sitten aulatilankin, tietysti juuri sieltä puljun toisesta päästä. Yritin kuumeisesti etsiä perinteistä matkamuistomyymälää onnistumatta ja ette usko, miten otti aivoon, kun löysin semmoisen hieman sivummalta iltalenkillä, jolloin se ei tietenkään ollut enää auki! No mutta ostosreissun jälkeen oli pakko torkahtaa "ihan hetkeksi" hotellilla. Lähes kolmen tunnin päikkäreiden jälkeen taas lähdettiin Himmin kanssa ihailemaan maisemia ja ottamaan kuvia. Illalla vielä ruokaa nassuun ja sitten sai alkaa keräämään jännitystä sunnuntaiaamulle.

Himmi ja mursu

Illalla puistossa
Näyttelypaikka ei ollut kovin suuri, sisällä oli vain kymmenen kehää. Nopeasti löytyi oman kehän reuna, johon parkkeerasin. Vierestä löytyi suomalaisia ajokoiraihmisiä ja jutusteltuamme lupasin ottaa kuvia heidän esiintymisestään ja tyttö puolestaan meidän. Napsin kuvia ajokoirakehän laidalla, kun yht´äkkiä sieltä alkaa kehässä olijat ja tuomari viittomaan minua kehään. Hieman hämmästyneenä menin kehään ja ajattelin, että tarkoitus olisi ottaa kuvia ROP ja VSP -parista, mutta eikä mitä, minut kutsuttiin tulkiksi! Onneksi ihan vain englanti-suomi-linjalla! Muutaman lauseen tulkattuani sain jäädä kehään kuvailemaan ja tulkkasin vielä hetken tulosten ratkettua. Täytyy sanoa, että oli todella miellyttävä norjalainen tuomari! Hän jos joskus jossain sattuu mäykkyjä tuomaroimaan, niin mielelläni vien!

Sittenpä tuli oma vuoro viereisessä kehässä. Nopea seisotus, nopeasti perusliikkeet ja pöydälle. Jaiks! Pöytä on aina ollut se meidän akilleen kantapää, mutta nyt Himmi seisoi kuin unelma! Olisinko kerran joutunut palauttamaan asentoon. Kuuntelin sivukorvalla "excellent", "correct" ja ajattelin, että nyt menee hyvin! Sittenpä kaksi tummanpunaista nauhaa oli kuin märkä rätti vasten kasvoja. Arvostelua tavatessani kävi ilmi, ettei tuomari ollut pitänyt Himmin takajalkojen asennosta ja kuvia selatessani ymmärsin miksi. Koira oli hilannut polvet yhteen jossain vaiheessa, mitä en ollut tajunnut, kun olin lähinnä seurannut, että etupää on ryhdikäs. Voi rumasana, siitä jäi sa kiinni... No ROP-koira oli todella kaunis, että ei siellä huono voittanut, mutta PN2:sta voi olla sitten montaa mieltä, mutta toisaalta enpähän minä tuomari olekaan.. Se ei sitten auttanut kuin niellä ketutuksensa ja keskittyä viimeisten kruunujen tuhlaamiseen. Ryhmäkehiä odotellessa käytiin Himmin kanssa pihalla kävelemässä ja Himmistä ulkona oli huomattavasti kivempaa, kuin sisällä. Olin varmaan minäkin näky, kun könysin jakkupuvussani pitkin rinteitä. :D







Parin ryhmän kehän jälkeen alkoivat muutkin bussimatkalaiset olla valmiita ja alettiin pakkautua bussiin ja suunnata kotia kohti. Nopea pysähdys Ruottin puolella Kiirunassa, joka oli muuten ensimmäinen paikka, jossa puhelimen netti suostui toimimaan.. Lihapullasämpylä naamaan ja sitten hyvä yrityksiä taas nukkua. Nelisen tuntia pätkittäin torkuttuani saavuttiin takaisin Ouluun aamuyöllä puoli neljän maissa. Silmät ristissä tavarat autoon ja apsilta hakemaan jotain piristävää. Ei ollut energiajuomassa tarpeeksi potkua ja oli aivan pakko pysähtyä 100 km:n ajon jälkeen "vartiksi" nukkumaan levähdyspaikalle. Reilu tunti myöhemmin havahduin ja pakko oli jatkaa matkaa lähes yhtä pahassa koomassa, kuin nukkumaan käydessä. Onneksi Kajaani oli lähellä. Kahvin avulla sain silmät auki ja sitten jaksoi huristella takaisin kotiin.

Tuommoinen bussimatka oli kyllä kätevä tämmöiselle ulkomaan näyttelymatkojen ensikertalaiselle, kun ei tarvitse kuin hypätä bussiin ja siitä vain ajellaan paikasta toiseen ja muilta matkalaisilta sai neuvoja, miten näyttelypaikalla ja kehässä täytyy toimia. Siinä mielessä voisin ilman muuta lähteä King Toursin matkalle uudestaankin. Minä vaan kun en osaa oikein autossa nukkua, niin seuraava reissu tehdään omalla autolla ja yöt nukutaan hotellissa. Sen verta jäi kyllä tältä matkalta hampaankoloon, että näyttelykalentereita on jo selattu, että ei sitä tiedä miten pian sitä matkaan jo päästäänkään!

tiistai 24. syyskuuta 2013

Äijät kävi kylässä

Viime viikonloppuna meillä olivat hoidossa aiemminkin täällä blogissa seikkailleet yorkkipojat Samppa ja Eevertti. Pikkupojista olikin kasvanut kesän mittaan aika äijiä, ainakin omasta mielestään..

Pojat kävivät muistelemassa eloa meillä jo viikolla, kun aiemmalla visiitillä etenkin Eevertille oli ilmaantunut näitä äijän oireita. Poitsu sisällä hieman rähähteli meidän tytöille, mutta tämä johtui lähinnä äärimmäisestä mustasukkaisuudesta ja omistajien vartioinnista. Tämä visiitti sujui jo huomattavasti paremmin kuin edellinen. Ulkona ei mitään ongelmaa, mutta sisällä Eevertti asettui omistajiensa jalkojen juureen vartoimaan. Tosin pienen yorkin arvovalta meillä karisi hyvin nopeasti, kun mäykyt jaskat nakkasivat pikkupojan ärhentelyistä ja menivät tyynesti poikien omistajien luo tervehtimään ja oleilemaankin. Erityisesti Kerttua Eevertti yritti pomottaa, kun oli Eevertin mielestä huomattavasti alempana arvoasteikossa, mutta joka kerta Hilma-poliisi tuli väliin seisomaan ja teki Eevertille hyvin selväksi, ketkä talossa määräävät...lattiatasolla siis.. ;) Oli mielenkiintoista seurata sitäkin, että mäykyt eivät vastanneet ärinään ärinällä vaan näyttivät pelkällä olemuksellaan arvovaltansa, myös poliisi. Poikien vaikutusvalta meillä oli asetettu oikealle tasolle, ja ärinätkin loppuivat siten hyvin lyhyeen.

Kun hain pojat meille torstaina kaikki sujui ilman mitään ongelmia. Kun ei ollut omistajat paikalla, ei ollut mitä vartioida, eikä tarvinnut ketään puolustaa. Mutta yksi asia poikien piti tehdä; niiden piti merkata reviiriä. Ja voi että ne merkkasivatkin reviiriä ihan urakalla. Meille ei todellakaan ole tulossa ihan heti (ikinä) urosta. Toisaalta mitä muuta voi odottaa, kun tuo kaksi nuorta urosta, joilla on alkaneet hormonit hyrrätä, neljän nartun keskelle? Niinpä sitten tällä kertaa riitti hieman toisenlaista pissirallia..

Kokonaisuudessaan viikonloppu meni kivuttomasti. Hieman oli ruokahalut kadoksissa, mutta nekin löytyivät sunnuntaina, jolloin pojat olivat taas jo kuin kotonaan. Etenkin Kertulla oli kivaa, kun sai Sampasta rälläyskaverin ja minä olin tyytyväinen, kun podengo sai kunnolla purkaa virtaansa koirakaveriin! Nyt minä vain odotan vapaata iltaa, että pääsen siivoamaan kunnolla ja luuttuamaan lattiat vähintään kolmesti...



Viime viikolla poikettiin myös eläinlääkärillä Neppiksen ja Himmin kanssa. Neppiksellä oli tiukassa yksi tikinpätkä, jota halusin näyttää, mutta koska kuitenkin on itsestään sulava, jätettiin tiukassa istunut tikki sittenkin vaan sulamaan pois. Hilmalle käytiin sitten se ekinokokkoosi(menikö oikein?)lääkitys. Minulle selvisi viime viikolla, että mennäänkin Ruotsin kautta. (Eihän sitä voi heti tajuta, että Kiiruna on Ruotsissa, eihän?) Olin jo onnessani, että kun mentäisi suoraan Norjaan, niin ei tarvita lääkityksiä, mutta Ruåttin kautta mennessä tarvitaankin. Sitten tämmöinen uuno ulkomaanmatkojen ensikertalainen yritti epätoivoisesti ottaa tolkun, miten lääkitys hoidetaan. Yksi vaihtoehto olisi ilmeisesti ollut laittaa lääkitys Ruotsissa, tai sitten lääkitä kahdesti 28 vrk ennen rajan ylitystä. Päätin pelata varman päälle ja otattaa tuon tuplalääkityksen, niin eipähän ainakaan jäädä rajalle ruikuttamaan! Näyttelyn aikataulukin tuli...sunnuntaina viisi käpsyä...meinaa alkaa jänskättää...

perjantai 13. syyskuuta 2013

Paluu arkeen

Nyt on mamma- ja kesälomat lomailtu ja takana on ensimmäinen työviikko. Kyllä on töihinpaluu iltaisin tuntunut silmäluomissa. Emännällä tuntuu olevan vaikeinta tottua uuteen rytmiin, koirat ja muksu sisäistivät rytmin muutamassa päivässä. Tänä aamuna, kun olisi saanut nukkua hieman pidempään, nahkavekkari pomppasi pystyyn 6.55 ja koirat olivat kahdeksalta norkoilemassa aamuevästä. Noh, toisaalta parempi näin, kuin että taas ensi viikko haettaisi uudestaan rytmiä. Uuden rytmin huono puoli on lenkkien uudelleensijoittuminen päivään, kun ennen tehtiin aina se pitkä lenkki aamupäivästä, niin nyt se on siirtynyt iltapäivään, kun emäntä ei saa peräänsä tarpeeksi aikaisin ylös sängystä, että ehdittäisi pitkä lenkki heittämään. Tämä kostautuu iltapäivällä kotiin tullessa, kun jaloissa riekkuu kolme mäykkyä ja yksi podengo lentää ympäri kämppää.. Mietin jo, että jos takapihalle tasoittaisi alueen, jonka keskelle laittaisi semmoisen napakelkkatyylisen moottoroidun vivun, jonka päässä olisi viehe, niin saisikohan sillä podengon virrat purettua...

Neppispeppikseltä olisi saanut poistaa tikit viime viikonloppuna, mutta tikkejä katsoessani päätin jättää homman eläinlääkärille. Sen verta tiukassa näyttivät olevan. Heti maanantaina varailin aikaa ja sainkin sen heti tiistaiaamulle. Hyvä, että jätinkin homman lekurille, kun sen verran tiukassa tuntuivat olevan, vaikka olivatkin itsestäänsulavia. Ja muutenkin mielellään kuulin elänlääkärin mielipiteen haavasta. Haava oli siisti ja hyvin parantunut, vaikka nyt tietysti tikkien nyhtämisen jälkeen punoitti aikalailla. Muutama päivä suihkuteltiin ja puhdistettiin rupea, toivotaan vielä, ettei onnistu enää tulehtumaan, mutta kyllä tässä voiton puolella ollaan!

Tiistaina oli myös meidän treenipäivä. Hilma kulki hyvin hyppyradalla, ja homma näyttää kerta kerralta paremmalta, mutta ne kepit, ne kepit... Niitä on kotipihassa kokeiltu jahuta, mutta siitä ei tule yhtään mitään. Koira ei kuule kuin nenäänsä. Minä en ymmärrä mitkä piipertäjät kulkevat meidän koirien aitauksessa, kun koira ei tajua kuin hajut. Aitauksen ulkopuolella en edes uskalla yrittää, kun tuolla nenän viemisellä koiraa ei enää näe, jos sen erehtyy irti päästämään. No mutta hallissa maltettiin hetki keskittyä ja mentiinkin pari kertaa ihan onnistuneesti, mutta sitten ei koira jaksanut enää keskittyä. Keskittymiskyvytön koira ja väsynyt ohjaaja ei ole paras mahdollinen yhdistelmä ja seurauksena onkin turhautunutta sivistyssanojen säestämää rävellystä. Pitäisi käydä hallilla useammin, mutta varsinkin tämän viikon jälkeen en taas tiedä, että missä välissä. No pidetään tavoitteena päästä Himmin kanssa kisaamaan vielä tänä vuonna, mutta saas ny nähä..

Yksi tavoite Himmin kanssa ollaan saamassa tavoitettua. Ollaan nimittäin lähdössä Norjaan koiranäyttelyyn lokakuun alussa. Hieman jänskättää, osaanko minä siellä käyttäytyä oikein, mutta jospa ne nykivät kehään, jos vaan menee idioottina seisomaan numerolappu kourassa kehän laidalle. Pitää nyt hioa näyttelykuvioita kolmisen viikkoa, niin ei jäisi ainakaan siitä kiinni...muuten kyllä taas ei tiedä mitä sieltä tulee, mutta lähdetään ainakin hakemaan sitä kokemusta! Seuraava ulkomaan reissu on sitten varmaan jo helpompi, jos nyt tuon reissun jälkeen huvittaa enää minnekään lähteä.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Itsensä kiusaamista

Tänään oli meillä aksatreenit, joihin mentiin vain Himmin kanssa Neppiksen ollessa sairaslomalla. Koska Neppis körnötti tyytyväisenä yksiössään (jopa ihan oma-aloitteisesti), niin vaivihkaa otin mukaan myös Amalian ja Kertun ja hiivittiin hiljaa pihalle.

Sunnuntain möllien kisaavien rata oli edelleen paikallaan, joten päätimme tehdä sitä, tai ainakin sinnepäin, jos nyt satuin loppupyörityksen oikein muistamaan. Hilma veti sen hyvin. Tosin kepit siitä väliltä skipattiin, mutta nyt mentiin puomilta suoraan oikeaan päähän putkea ja maltettiin kuunnella ja katsoa ohjausta. Kiva piristys sunnuntain jälkeen! Toisella kierroksella tehtiin alokasradan alkua, jossa esteet olivat samoin, kuin kisaavien radalla, mutta hieman eri järjestyksessä, tarkoituksena taas treenata niitä putkenpäiden ohituksia. Ensimmäisellä yrityksellä putkien väärät päät vetivät koiran mukanaan, mutta kun stoppasin virheen jälkeen ja kävelin vain takaisin alkuun, alkoivat Hilmankin korvat löytyä. Pari kertaa vielä varmuuden vuoksi palkkasin koiran putken ohi tultua ja sen jälkeen se toimi kuin unelma! Pari kertaa putkien ohitukset ja loppuun rälläystä, ja koira kulki, kuten piti. Nyt on hyvä fiilis!

Kerttu kävi Himmin vuorojen välillä ihmettelemässä hallin hulinaa. Ensimmäisillä kerroilla, kun Kerttu oli mukana, kahdella radalla pyörivät treenit ja haukkuvat koirat jänskättivät aika lailla, mutta nyt ei enää niinkään. Kerttukin tulee jo halliin samalla innolla kuin mäykyt ja enää ei hirveästi jänskätä. Nytkin kyllä kuunnellaan ja katsotaan tarkkaan mitä radoilla tapahtuu, mutta enää se ei jännitä niin paljoa. Taas hiukka treenailtiin sitä paikallaanoloa ja ohjaajaan keskittymistä, ja vaikka kaikkea piti seurata tarkkaan, niin hienosti sitten muistettiin taas ottaa kontakti emäntään ja istua nätisti. Ainakin hetki. Ilmoitin Kertun agilityn alkeiskurssille, joten ihan hyvä, että paikka on Kertusta jo niin hirmu kiva, mutta siellä maltetaan kuitenkin hieman keskittyäkin. Nyt on kuukausi aikaa saada podengo kunnolla (tai ainakin melkein) hanskaan!

Jätin kamikset halliin, kun ajattelin, että tehdään vielä Amalian kanssa jotain pientä tokoilua. Otettiin parin askeleen seuraamisia, kun koira hötkyää aina niin paljon, että menee aina minusta ohi, eikä katso minun liikkumistani. Alettiinkin saada jo yhteistä säveltä, kunnes oltiin menossa puomin ylösmenon ohi. Koira pysähtyi, katsoi minua, sitten puomia, ja taas minua kysyvästi. Sitkeästi yritin ottaa koiraa mukaan ja pari askelta päästiinkin, kunnes se taas katsoi minua kysyvästi ja sitten puomia. Sydän särkyi. Se halusi aksata. Mentiin kauemmas puomista, otettiin pari askelta seuraamista ja komensin koiran paikkamakuulle siksi aikaa, kun hain tavarat pöydältä. Sitten päätin, että nyt tehdään pätkä koiran para-agilitya! Amalia pääsi tekemään muutamaa estettä, ei hyppyjä, ja voi että se oli onnellinen! Kokeilin myös kepit, joilla pyrin etenemään hitaasti, koska rasittavathan nekin etupäätä. Voi että, se ei ole varmaan ikinä tehnyt keppejä niin hyvin! Se suorastaan vaati minulta vauhtia! Tehtiin pieni pätkä: puomi, putki, kepit, putki, hyppy (pelkät siivekkeet) ja putki. Koira oli suuresti hämmästynyt, kun hypyssä ei ollut rimaa. Otettiin uudestaan ja uskalsin hieman lisätä vauhtia ja voi millä innolla koira kulki! Meinasi tulla tippa linssiin. Ajattelin, että pitikin mennä itseään kiusaamaan! Minulla olisi kisavalmis koira täynnä intoa, mutta en sitä halua kuitenkaan hajottaa. Väkisin tuli mieleen, entä jos? Entäs jos kuitenkin? Pikkusen treeniä ja yhdet kisat...? Amalian olkapää on ollut viime ajat hyvässä kunnossa, eikä se ole ontunut. Ontumista on ilmennyt ainostaan, jos se innostuessaan liikaa tulee pahasti etutassuilleen alas pomppiessaan. Ja hypyistäkin voi tulla pahasti alas. Koira vaikuttaa täysin terveeltä, mutta kun tiedän, ettei ole. Väkisin mietin, käyttäisinkö sen vielä eläinlääkärillä tutkittavana ja kuvattavana, ja kysyisin vielä fysioterapeutiltakin mielipiteen... Mutta kannattaako sitä enää itseään kiusata. Elätellä vielä pientä toivoa, kun kuitenkin ääni takaraivossa sanoo, että ei onnistu. Koira kuitenkin innolla tekee, mitä rakastaa ja Amalia varsinkaan ei herkästi näytä, jos siihen koskee. Ei tässä kuitenkaan taida olla muita vaihtoehtoja kuin vain ajatella järjellä ja lopettaa itsensä kiusaaminen.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Mölleissä

Kun ei kerta kutsua mejä-kokeeseen kuulunut, niin päätin eilen mennä Himmin kanssa mölleihin rälläämään. En edes muista ollaanko Himmin kanssa käyty mölleissä tammikuun 2012 jälkeen, jolloin oli mäykkyjen agin rotumestaruuskisat. Ei varmaankaan. Hieman lisää jännitystä alkuun toi, kun menin ilmoittautumaan ja tajusin, että koiran paperit unohtuivat kotiin lähtöhässäkässä miljoonan+yhden asian muistamisessa, ja aikaa oli 12 minuuttia ensimmäiseen rataantutustumiseen. Onneksi asutaan melko naapurissa, niin lähdin äkkiä papereita hakemaan ja sitten tajusin, että olin antanut avaimeni vanhemmilleni, jotka olivat tulleet hoitamaan meidän emäntää ja olivat lähteneet käymään asioilla. Eikun nopea puhelu ja toive, etteivät olleet ehtineet kauas. Onneksi kerkesivät vielä avaamaan oven ja äkkiä samaa vauhtia takaisin hallille. Juoksin halliin sisään ja suoraan rataantutustumiseen muiden jo siellä pyöriessä. Onneksi ajanottaja oli armollinen ja saatiin hiukka lisäaikaa, niin kerkesin radan painaa mieleen. Jälkeenpäin ajatellen, olisi ihan sama ollut jäädä kotiin paperienhakureissulla. Ilmoitin koiran mölliradalle ja radan uusintaan, sekä kisaavien radalle, vaikka ne kepit nyt on mitä on. Koirassa oli vauhtia, mutta korvat olivat kotona.

Mölliradalla osa menee ohjaajankin piikkiin, joka kävi kierroksilla edellä mainistusta hässäkästä, mutta eipä koirakaan pahemmin kuunnellut. Radalla oli kaksi mutkaputkea, joiden lähempi pää piti ohittaa. Koira katsoi minua ja ohjausta, oli menossa jo ohi, mutta sitten teki jyrkän 90 asteen käännöksen putken väärään päähän, ikäänkuin että "oota, minä vaan äkkiä teen tämän tästä!" Sama homma toisella putkella. Koira oli tulossa väärän putkenpään ohi, kun se päätti sittenkin juosta sen. Hohhoijjaa.. No onneksi otettiin uusinta, ajattelin. Toisella radalla vedin oman linjani kauemmas putkesta ja yritin ikäänkuin vetää koiraa pois putken lähemmästä päästä ja koira juoksikin taas ohi, mutta päätti sittenkin palata takaisin tekemään putken. Toisella putkella jäin seisomaan putken pään eteen, mutta koiran perhana yrityksistäni huolimatta tunki itsensä jalkojeni takaa sinne putkeen. Muutenpa toinen rata olisi ollut virheetön. Että silleen...

Mölliradan putkenpäiden haku oli sinällään ymmärrettävissä, koska ne olivat siinä suorastaan imemässä koiraa, mutta mikään ei selitä Hilman ratkaisua kilpailevien radalla. Puomilta tullessa oikea putken pää oli suoraan edessä, mutta koira päätti valita sen putken kauempana olevan pään ja juoksi innolla sinne. Eipä käynyt mielessä yrittää blokata sitä Siis ihan oikeasti, mitä sen päässä liikkuu? Ihanko piruuttaan vaan haluaa ajaa minut hepulin partaalle..? Noh, skipattiin kepit sitten siitä välistä ja jatkettiin rata loppuun. Olisi ihan mielenkiintoista tietää, oliko minun ohjauksessa jotain semmoista, mikä koiran sinne putkeen heitti...

Jäätiin möllien loputtua sitten hieman kokeilemaan, miten niiden putkien päiden ohitus sujuisi, kun ratakin jäi niin sopivasti paikalleen. Ensimmäisillä yrityksillä koira oli väärissä päässä putkea. Mutta näköjään sitten, kun tarpeeksi kovaa rinkui ja heilutti namikättä ja palkkasi siihen, niin koira alkoi tajuta, mitä oikein halusin. Saas nyt taas nähdä, miten pitkään se päässä pysyy...

Kerttukin oli mukana hallilla rälläämässä. Se innolla yritti tutustua kaikkiin ihmisiin ja koiriin ja pyöri kuin väkkärä hihnan päässä. Pikkuisen ollaan jo lähdetty hakemaan jotain tolkkua Vekara-Väkkärän toimintana ja ollaan kotona treenattu istumista ja paikallaanoloa yllättävän hyvin tuloksin. Nyt kokeiltiin samaa rauhoittumista hallissa ihmisten ja koirien keskellä ja yllättävän hyvin sielläkin sujui. Kerttu malttoi istua paikallaan ja jos välillä piti hiukka pomppia, niin sitten taas muistettiin, että ainiin, ja peppu pysyi taas maassa ja häntä heilui vimmatusti. Että ehkä tässä joku tolkku hörökorvan päähän vielä saadaan!

Lopuksi mäyräkoira potkuhousuissa. Tämäkään viritelmä ei loppujen lopuksi pysynyt luikertelijan päällä... Mtähän tässä kohta keksis..hyviä vinkkejä otetaan vastaan! (Tötterö aiheuttaa niin suuren paniikin, että se on pitänyt sulkea pois.) Onneksi aletaan olla toipumisessa jo voiton puolella!

torstai 29. elokuuta 2013

Kettu kadokissa

Tänään oli mäykky-yhdistyksen järkkäämät luolatreenit, joten ihan pakkohan sinne oli sitten lähteä Amalian kanssa! Tosin paikalla huomattiin, että mukana oli joukko terriereitä, mutta samapa tuo, kun kerrankin pääsi "valmiiseen pöytään". Kerrankin olin omasta mielestäni ajoissa, jopa viittä vaille, mutta silti olin toiseksi viimeisenä paikalla, joten siinäpä sitten taas odoteltiin. Enpä ollut tajunnutkaan, miten nopeasti tulee muuten viileä nykyisin illalla ja taputin itseäni olalle, kun olin jättänyt takin kotiin. Siinä vuoroa odotellessa yritettiin Martan kanssa etsiä viimeisiä aurinkoisia paikkoja ja lopulta päästiin hommiin!

Jännitin, jääkö koira taas pyörimään kaksoispesään, ja ennen kaikkea, miten se ylipäätään toimisi viimekertaisen treenin jälkeen, kun oli ottanut kosketukset ketusta. Näiden suhteen pelko oli turha. Koira sinkosi taas tuttuun tapaansa ahdingon läpi ja meni suoraan hakupesälle haukkumaan, mutta sen jälkeen tapahtui jotain uutta...se kadotti ketun! Ja joka kerta! Aina aiemmin Amalia on osannut mennä suoraan Ketun perään oikealle pesälle haukkumaan, mutta nyt se oli aina juuri siellä päinvastaisessa pesässä, missä piti. Kolme kertaa kokeiltiin ja vuoroteltiin ketun paikkoja, niin aina se haki ketun sieltä, missä se oli edellisen kerran ollut. En tiedä, vaikuttiko se, että oltiin melkein viimeisiä ja kettu oli kulkenut vähän ajan sisään monta kertaa eri suuntiin. Mutta onhan se aiemminkin ollut viimeisenä ilman ongelmia. Mistähän nyt taas tuulee... No mutta kuitenkin ketun löydyttyä koira haukkui innolla, eikä ollut juuri merkkejä arastelusta. Treenien pitäjä kyllä sanoi, että koira olisi valmis kokeeseen, mutta jotenkin emäntää ei tuo harhailu vakuuttanut... Ehkä me kuitenkin vielä muutamat treenit vedetään, kun tuskin kokeessa on suotavaa etsiä kettua puolet koeajasta...

Reipas pieni potilas

Maanantaina Neppikseltä viimein päästiin leikkaamaan löytynyt nisäkasvain ja samalla koira steriloitiin uusiutumisen välttämiseksi, koska jokainen juoksu stimuloi kasvua, joten halusin minimoida riskin. Eläinlääkärin pihassa Neppis jo arvasi minne ollaan menossa. Vastahakoisesti, mutta kuitenkin omin jaloin, koiruus kipitti perässä. Käytiin odotellessa vaa'alla (huimat tasan neljä kiloa) ja samalla meidän kätevä emäntä pisti ruokahyllyt uuteen järjestykseen. Päästiin hetken päästä peremmälle vastaanottohuoneeseen ja Neppikselle laitettiin rauhoitusaine. Minä muuten vihaan eniten sitä tunnetta, kun koira valahtaa tajuttomaksi ja koko ajan seuraat rintakehää hengittääkö se vielä vai ei. Amalia kun on erittäin herkkä rauhoitusaineelle, niin aina on pieni pelko takaraivossa, että jos jotain tapahtuu. Neppis on kerran aimmin jouduttu rauhoittamaan, kun kulmahampaat eivät vapaaehtoisesti irronneet nuorena ja silloin kaikki meni hyvin, mutta kuitenkin ahdisti. Siinä pieni nukahti syliin, vaikka hieman hankala oli yrittää olla rauhallinen koira sylissä, kun samalla yritin pitää meidän 1 vee emäntää suht' aloillaan (menee muuten seuraavan kerran ukin ja mummin luo hoitoon...). Neppiksen nukahdettua katsottiin vielä kasvain kimpassa eläinlääkärin kanssa ja koiruus siirtyi leikattavaksi.

Parin tunnin päästä menin hakemaan Neppistä. Boksissa oli pieni käärö tolkun tuolla puolen, joka hieman jaksoi nostaa päätään ääneni kuullessaan, mutta valahti sitten takaisin unille. Kannoin käärön autoon ja lähdettiin kotiin toipumaan. Nostin boksin suoraan meidän makkariin, joka olisi Neppikselle jo valmiiksi Amalian jäljiltä rajattuna toipumistilaksi. Koira nukkui illan. Välillä vaan pää nousi, kun kävin silittelemässä, mutta sitten vaivuttiin taas uneen. Myöhemmin illalla muiden koirien syötyä menin tarjoamaan Neppikselle ruokaa, joka ei kelvannut, kuten eläinlääkäri sanoikin, ettei välttämättä heti maistu. Käytin koiran pihalla ja tarjosin ruokaa kädestä uudestaan ja pienin haukuin alkoi ruoka hävitä. Raikas syystuuli oli nähtävästi piristänyt sen verran, että oli nyt tarpeeksi hereillä syödäkseen. Jännitin hieman, miten kipeä koira olisi, että miten yö sujuisi, mutta yllätykseksi kaikki sujui aivan rauhassa, koko yönä ei kuulunut inahdustakaan.

Väsynyt potilas
 Seuraavana aamuna koira oli yllättävän pirteä. Se nousi samantien kuin minäkin ja ulos kannettuani nuuskutteli pihaa ja käveleksi ympäriinsä, normaalia verkkaisemmin kuitenkin. Nakkasin sille kuitenkin ensimmäisenä kipulääkkeen kitusiin, kun luulen, ettei olotila paras mahdollinen ollut, vaikka pirteänä olikin. Päivän mittaan Neppis aktivoitui yksiössään. Se alkoi valittaa. Se ei valittanut kipua, vaan sitä, että hänet oli niin julmasti yksin jätetty huoneeseen portin taakse. Illemmalla päästin Neppiksen hengailemaan muun porukan kanssa seuraten, miten varsinkin Kerttu-riiviö käyttäytyisi, mutta sekin nähtävästi tajusi Neppiksen olevan kipeä ja käyttäytyi yllättävän rauhallisesti. Meni rauhassa haistelemaan, eikä osoittanut merkkiäkään normaalista riekkumisesta. Tästä rohkaistuneena päästin Neppiksen muun lauman kanssa hengailemaan, kun vain itse olimme paikalla, mutta yöksi Neppis pääsi takaisin yksiöön meidän kanssa. Neppikselle puettiin leikkauksen jälkeen "verkkopuku", ettei kauluria tarvittaisi. Tämä olikin ihan näppärä siihen asti, kunnes koira alkoi hieman enemmän liikkumaan ja illalla Neppis pelastettiin ensimmäisen kerran verkkopussista, kun takakäpälät olivat luiskahtaneet verkkoputkeen.

Pieni verkkokäärme

Tänään koira on ollut todella pirteä, ei nyt ihan normaali itsensä, mutta ei kuitenkaan paljoa vaisumpi. Liikkeen liisäntymisestä kertonee, että koira piti pelastaa verkkopussista kolme kertaa. Oli pakko alkaa miettiä vaihtoehtoisia ratkaisuja. Olen aiemmin kuullut useammalta ihmiseltä, että he ovat laittaneet koiralle leikkauksen jälkeen vauvan bodyn. Onneksi olen tämmöinen hamsteri, että kaikki pitää säilyttää jos vaikka tarvetta vielä olisi, mutta enpä arvannut että pieneksi jääneet vauvanvaatteet pitäisi kaivaa esille näin pian. Kaivoin Neppikselle vanhan bodyn, jonka tuunasin sopivaksi. Neppis muuten käyttää kokoa 68 tai 74. Koiran ilme "kiitti rutkasti..." kertoi kaiken. Pienen totuttelun jälkeen pystyi jo bodyn kanssa elämään. Olin sitten kuitenkin onnistunut valitsemaan sen hölmönmallisen bodyn, jossa ei ole kaula-aukossa neppareita, joten pieni käärme onnistui luikertelemaan siitä pihalle. Ja toisenkin kerran. Ja kolmannen, jonka jälkeen viritin verkkopuvun takaisin niskaan toivoen, että selvitään ensi yöstä ilman, että koira on taas verkkopussissa ja katsotaan aamulla taas uusia patentteja.

Onks ihan pakko...?

No jee jee...
Kaikenkaikkiaan pitää sanoa, että olen todella, todella, todella yllättynyt miten hyvin koira on voinut leikkauksen jälkeen! Minä odotin uikutusta, vaikerrusta ja unettomia öitä, mutta ei. Tämä on mennyt kuin unelma, kerrankin joku menee kuten Strömsössä *koputtaa puuta*. Tätä tahtia kun toivutaan, niin Neppis on taas pian entisellään!

maanantai 19. elokuuta 2013

Ehkä aavistus liikaa riistaviettiä

Perjantain jälkitreenien jälkeen minä suorastaan toivoin, että toivottavasti me ei tulla saamaan sitä paikkaa mejä-kokeeseen. Hilman viimeaikaisten hiiren(?)metsästysten jälkeen tein nyt todella lyhyen jäljen ja annoin olla metsässä lyhyemmän aikaa toivoen, että se keskittyisi enemmän tuoreeseen hajuun ja innostuisi enemmän, kun pääsee nopeasti kaadolle. Ja ketut.

Nyt viime kerroista eroten menimme illalla jäljestämään ja nähtävästi koko metsän elukat olivat lähteneet liikkeelle illan hämärtyessä. Koira lensi ympäriinsä hullun kiilto silmissä. Se malttoi palata jäljelle parin metrin ajaksi, kunnes taas lennettiin muiden hajujen perässä tukka takana elämä edessä. Yleensä pystyn luottamaan, että Hilma kulkee tarkasti ja pystyn keräämään jälkimerkit, mutta nyt kyllä mentiin semmoisia reittejä, että hämärtyneessä illassa jäi varmaan puolet merkeistä metsään, kun niitä ei meinannut enää erottaa. Olin vielä idioottina vetänyt pätkän jälkeä melko jyrkkään nousuun, jota kumutessa ylös olin ihan varma, että jos ei sateen liukastamasta rinteestä tulla niskoilleen alas, niin vähintään on nilkka solmussa. Mutta kuitenkin, still alive. Ihme mutkien kautta vedin koiran perässäni kaadolle, mutta ei se kiinnostanut ei sitten yhtään. Olipas taas niiiiiiin mieltäylentävää. Olin vielä vetänyt pikkupätkän toisille, mutta koska pimeä tuli yllättävät nopeasti, oli pakko Hilman ja taskulampun kanssa käydä keräämässä merkit toiseltakin lyhyeltä jäljeltä. Tällä pätkällä Hilma malttoi hieman jo keskittyäkin, mutta silti se hötkysi muiden hajujen perässä. Että happy birthday to me vaan... Vieläkö sinne kokeeseen vois vaihtaa koiraa?

Otin lopuksi kaikki koirat pihalle autosta ja käytiin hieman käveleksimässä aukeammilla paikoilla. Hieman jännitystä ilmaan toi pimeys ja etenkin se, kun kiivetessämme soraharjulle koirat lensivät taas entistä enemmän ympäriinsä ja alkoivat murista harjua kohti. Mieleen tuli väkisin Hopeanuoli-piirretyt, joissa jättikarhu Akakabuto nousi yllättäen vuoren takaa. Hieman kaukaa haettua...? ;) Mutta kuitenkin kun näillä nurkilla on tavattu kaikkea hiirestä hirveen ja ketusta karhuun, niin aina se pikkasen jännittää, mitähän milloinkin mahdetaan jäljittää ja etenkin, mille muristaan. Hieman tekisi mieli käyttää mustia konekarhun luona ihan vain nähdäkseni, miten ne karhuun reagoivat, jos sattuu semmoinen ihme, että semmoinen lähistöllä puskassa lymyää, että älyäisivätkö ne vetää meitä turvaan, vai ovatko tyypillisellä mäyräkoiran egolla valmiina taisteluun.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Näyttelyviikonloppu

Tänä viikonloppuna Joensuussa olikin kehiä jo perjantaista alkaen, kun ensin oli ryhmänäyttely ärriereille (ja joillekin muillekin) ja sitten perään perinteinen KV kahtena päivänä. Itse olimme kehässä vain tänään sunnuntaina, mutta perjantaista asti jännitettiin kavereiden koirien esiintymisiä, kuten esimerkiksi Mintun, joka oli ihan ensimmäistä kertaa oikeassa näyttelyssä ja hyvin oli mennyt!

Näyttelyviikonloppu toi Joensuuhun myös Kertun kasvattajan seurueineen ja täällä meillä olikin lauantaina kunnon podengopäivä, kun he tulivat kylään näyttelypäivän jälkeen. Kyllä oli Kerttu onnellinen, kun pääsi rälläämään Lilan kanssa kuukauden tauon jälkeen! Lila oli tullut Saksanmaalta kasvattajalle vähän ennen kuin me haimme Kertun kotiin ja Lila esiintyykin jo tuolla aiemmin. Kerttu pääsi kyllä kunnolla irrottelemaan ja pennut jaksoivat rällätä pitkään, kun välillä vedettiin happea. Välillä käytiin kahvittelemassa ja sitten Kerttu pääsi moikkaamaan Helmi-äitiä. Helmiä ei nyt hirveästi rälläys kiinnostanut, vaan mielenkiinto oli enemmän varmaankin mäykkyjen hajuissa. Muutama rauhallisemmissa tunnelmissa oleva yhteiskuva saatiin kuitenkin napattua. Takapihaseurustelujen jälkeen pakattiin koirat autoon ja lähdettiin vähän matkan päähän metsään, tai oikeastaan semmoiselle sorakuopalle, koiria jaloittelemaan. Siinäpä sitten olikin hulinaa, kun viisi podengoa paineli pitkin monttua! Hieman minä Kertun irtipäästämistä ensin arvoin, kun mäykyistähän ei näy edes hännänpäätä sen jälkeen, kun päästää ne irti aitaamattomalla alueelle, mutta arvelin pentusen kuitenkin pysyttelevän lähellä, kun muutkaan podengot eivät olleet irtoavaa sorttia ja niin kaikki pysyivätkin kiltisti näköpiirissä. Kyllä oli Kertulla ihan mahtava päivä samanhenkisen porukan kanssa ja ei muuten paljoa tytsyä näkynyt, kun takaisin kotiin päästiin.

Painia Lilan kanssa
Solmussa
Rallia
Nenien vaihto
 
Puskajussi
Helmi-mamman kanssa
Koko podengolauma

Lauantai-iltana pakkailin kamikset ja ihmettelin, kun ei ollut yhtään näyttelyfiilis, ei jänskättänyt ei sitten yhtään. No, se jännitys tulikin matkalla näyttelyalueelle ja kirosin, kun en syönyt kotona aamupalaa, kun ennen kehää ei alas mennyt kuin Jaffa. Vielä enemmän alkoi ahdistaa kaneja katsellessa, kun tuomaritädillä oli luultavasti piiiiiikkasen huono päivä ja tiukka linja. Kaikki kanit mitattiin ja vähänkin isommat eivät miellyttäneet tätiä. O-ou... Vielä enemmän alkoi ahdistaa, kun valioluokan urokset napsivat EH:ää ja täti julisti miten huono taso on täällä valiouroksilla. Ainakin toisella näistä kun kuitenkin on kaksi riviä titteleitä nimen perässä... No eihän siitä meidän esiintymisestä sitten paljon kerrottavaa jälkipolville jäänyt. Tuomari arvosteli melkein kokonaan pöydällä, mikä ei ole se meidän vahvin paikka, mutta kuitenkin arvosanaksi saatiin EH. Pitää olla siihen tyytyväinen, kun erinomaisen sai vain yksi narttu ja yksi uros. Tosin arvostelusta en meinaa sulattaa sitä, että ei tykännyt Himmin liikkeistä, eivät olleet tarpeeksi "elegantit".. Mietin, että liekö minulla jokin vaikutus tuohon eleganttiin vaikutelmaan.. ;) Kuitenkin useimmiten liikkeitä arvostavat tuomarit ovat arvostaneet Himmin liikkeitä korkealle. Noh, näyttelyt jos mitkä on tuomaripeliä ja makuasioista jos mistä voi aina kiistellä! Minulla oli niin hienosti kamera laitettu keittiönpöydälle aamua odottamaan, mutta kun aamulla otin koirista kuvan, niin sinne olohuoneeseen se jäi. Onneksi Henna lapsineen tuli seuraamaan kehiä ja nappasivat muutaman kuvan, KIITOS! :)

Tämän kasan takia kamera unohtui
Himmi kehää odottamassa
Näyttelykuvat: Henna Matikainen

No shoppailuksihan se sitten meni ja ostin koirille herkkuja ja Kertulle kasan palloja. Mäykkyjä ei ole ikinä oikein pallot kiinnostaneet, niin eipä Kertun tullessa käyneet nuo mielessäkään, mutta kun päivänä yhtenä leikittiin porukoiden takapihalla Napsun palloilla, niin tytsyhän innostui niistä kovasti! Ja niin kotonakin innoissaan juostiin pallon perässä ja palautettiin heittäjälle ja taas juostiin. Heh, taas yksi energisen podengon väsytyskeino lisää.. ;) Neppis juoksi tasan kerran pallon perään, mutta napattuaan sen suuhun, pudotti sen ja palasi takaisin sen näköisenä, et tulipas nyt innostuttua mokomasta, pöh.. Mäykyt keskittyivät enemmän pussissa olevien herkkujen kyttäämiseen ja pitihän se Himmi palkita näyttelypäivästä häränkorvalla ja kaverit saivat korvat siinä siivellä. Tai no Kerttu sai jatkaa urakkaansa peurankorvan kanssa, jota oli jo perjantai-ilta järsitty.

Onnellinen pallottelija
"Hei meidän tuliaiset on muuten varmaan vielä tuolla..." Neppis odottaa jo vesi kielellä :D

Kyllä nyt voi olla, ettei hirveästi enää Himmin kanssa Suomen kehissä käydä. (Ei kyllä olla muutenkaan paljoa viime aikoina käyty.) Tarkoitus olisi käydä jossain sitä yhtä Cacibia Hilmalle metsästämässä. Olin suunnitellut lähteväni Norjaan lokakuussa bussimatkalle, mutta juuri kun tänään iltapäivällä aloin katsoa matkan tietoja, luin harmikseni, että matka oli peruttu vähäisen osallistujamäärän vuoksi. No pitää katsoa, jos löytyisi joku toinen höpelö, joka innostuisi lähtemään Norjaan EH:ää hakemaan.. ;D

Lopuksi Kerttu esittelee vielä uniasentojaan :D

Amalian takapuoli on loistava tyyny.. Ei ehkä se ergonomisin asento niskoille...
...tämä vielä vähemmän.. :D

perjantai 9. elokuuta 2013

Jäljillä ja rokotuksilla

Kuvat: Henna Matikainen

Tänään (tai no eilisen puolelle) käytiin taas hieman nuuskuttelemassa jälkiä. Kävin eilenillalla vetäisemässä jäljet metsään ja heti aamulla reippaana hommiin! Myös Minttu oli meidän mukana etsimässä sorkkaa ja Mintun emäntää Hennaa saamme kiittää kuvakollaaseista!

Hilmalle tein taas samanpituisen jäljen, kuin viimeksi. Nyt Hilman keskittyminen oli alkumatkan ihan taas jossain muualla. Koira haahuili kaikkien muiden hajujen perässä ja aina välillä ikäänkuin muisti, että "Ainiin, piti jäljestää!" Ensimmäisen makauksen jälkeen koira kuitenkin petrasi ja loppumatka mentiin sitten tarkasti. Onneksi! Pitänee tehdä seuraavaksi hieman lyhyempi jälki, jos se toisi lisää keskittymiskykyä, kun pääsee kaadolle nopeammin. Nyt koira oli huomattavasti innostuneempi sorkasta ja sitä alettiin nuuskuttelun jälkeen repiä ja riepoteltiin koko kävelymatka takaisin autolle. Hyvähyvä!

Amalian ja Neppiksen kohdalla ei mitään uutta. Neppis eteni taas hitaasti, mutta varmasti ja Amalia nupit kaakossa alkumetreistä. Kiittelin Amalian kohdalla itseäni, kun olin vetänyt pätkän jälkeä kunnon ryteikön löpi, niin siinä vaan oksat läiski naamalle. Kertulle vetäisin ihan silkasta mielenkiinnosta muutaman metrin pätkän jälkeä, kun saavuttiin paikalle ja annoin sen muhia sen ajan, minkä mäykyt ja Minttu jäljestivät. Kerttua kiinnosti jälki hirmuisesti ja tytsy nuuhkikin itsensä innokkaasti kaadolle. Sorkka nuuskuteltiin läpi, mutta kuitenkin se jäljen haju kiinnosti huomattavasti enemmän. Reipas pieni mejä-koiran alku!

Kuvat: Henna Matikainen

Iltapäivällä oli varattu aika Kertun ensimmäisille rokotuksille. Mielenkiinnolla odotin, miten piikki saadaan väkkärään osumaan, mutta eläinlääkäri osasi lahjonnan taidon ja Kerttu ei varmaan edes tajunnut, että jotain pistettiin, kun niin innolla mussutti tarjottuja nameja. Tytsy oli reipas koko eläinlääkärireissun ajan. Vaikka hieman jännitti se matka odotusaulasta tutkimushuoneeseen. Aulassa ja toimenpidehuoneessa pystyi tutkimaan paikkoja ja leikkimään, mutta siinä välillä parin metrin matkalla ei pystynyt liikkumaan.. Rokotusten jälkeen mentiin hörppäämään kahvit naapuriin minun työpaikalle, että jos vaikka nyt sattuisi semmoinen ihme, että jokin reaktio tulisi, niin olisi lekuri lähellä. Kahvihuoneessa seurusteltiin innoissaan ihmisten kanssa ja vähänkö niiden ihmisten eväät tuoksuivat hyvältä nenään! Saattoi saada maistiaisen.. ;)

Vielä pitää sanoa, että kylläpä minun sydän särkyi, kun odottelimme omaa vuoroa ja paikalle tuli harmaakuonoinen koiruus, jota Kerttu yritti saada leikkimään. Vanhus oli kuitenkin tullut viimeiselle eläinlääkärireissulleen ja ei jaksanut enää leikkiä. Hyvä etten alkanut itse vollaamaan, kun he valitsivat uurnaa, ja minä mietin, miten hirveä se tilanne on. Sydäntä riipi niiden omistajien puolesta. Mutta turha se on murehtia etukäteen, vaan nauttia jokaisesta päivästä karvakavereiden kanssa!

maanantai 5. elokuuta 2013

Mätsäri ja mejäilyä

Eilen oli meidän oman seuran mätsäri ja kun oli mahdollisuus olla kehässä koiran kanssa, niin hyödynsin tilaisuuden ja otin Himmin mukaan ihan ensi sunnuntain oikeita kehiä ajatellen. Enhän minä sitten viitsinyt etukäteen treenata, mikä kostautui koiraa seisottaessa. Hilmahan kulkee aina kuin juna, mutta maan vetovoima on liikaa kääpiömäykyn takapuolelle, joten se meni seiso-istun-seisot!-istun -pallotteluksi. Parikehässä saatiin kuitenkin punainen nauha, mutta jatkokehästä meidät käteltiin pihalle pallottelemasta. Noh, viikko aikaa treenata oikeaan koitokseen!

Tällä kertaa hiukka eri roolissa mätsärikehässä

Minulla on ollut aivan kamala polte mejä-kokeeseen jo pitkään Hilman kanssa, kun se osoitti niin erinomaisia otteita PIKA-kokeessa ja muutenkin on osoittanut hyviä otteita verijäljellä. Viime kesä meni vähän ohi, kun ensin oli koira tiineenä ja sitten emäntä. Viime viikolla havahduin, että kohta on tämäkin kesä ohi, joten aloin kiireellä selata Kennelliiton tapahtumakalenteria lähelläolevien mejä-kokeiden toivossa. Löysinkin Kuhmon kokeen 1.9., jonne olisi mahdollista saada valmis jälki, kun minä en oikein luota itseeni koejäljen tekijänä tai oppaana. Pistin paperit vetämään ja nyt sormet ristiin, että paikka saataisi!

Sittenpä piti alkaa treenaamaan. Verihän on odottanut pakkasessa jo kesäkuusta ja paikatkin on katsottu valmiiksi, mutta emäntä ei vaan ole itteeän sinne mettään saanut. Ihan itsäkin ärsyttää tämmöinen aikaansaamattomuus! Mutta onneksi on vielä melkein kuukausi aikaa. Niinpä eilen illalla askartelin jälkimerkit valmiiksi ja lähdin läträämään veren kanssa metsään. Muutaman kerran jätti sydän lyönnin väliin, kun hämärtyvässä metsässä lähti joku pulu melkein jalan vierestä lentoon ja välillä olin ihan varma, että kohta on karhu sienessä kiinni. Mitä kauempana autosta olin, sen rivakammaksi askel muuttui. Hengissä pääsin autolle ja sitten jännittämään, mitä petoja me aamulla saamme jäljelle seuraksi..

Hilmalle tein n. 200x200x200 metriä pitkän jäljen. Koira lähti innolla matkaan ja jäljesti tarkasti. Yhdessä vaiheessa olin ihan varma, että nyt se kyllä vetää jonkun muun hajun perässä, mutta sitten taas bongasin edestä jälkimerkin, eli itse olin illalla silmät ristissä vetänyt jäljen vinoon. Hihnanjatkeen hoipertelusta koira ei eksynyt, kunnes vähän enne toista makausta sattui nähtävästi jonkin hiiriperheen pesäkolo jäljen varrelle ja eikös se koira iskenyt nenänsä sinne mättääseen kiinni. Onneksi hiiriperhe ei luultavasti ollut kotona, mutta kyllä teki tiukkaa saada koira sieltä pois. Palautin jäljelle ja eikun mutkan kautta uusi koputus hiiriperheen ovelle. Huoh... Kiva ylläripylläri ohjaajalle.. No sittenpä palautin koiran taas jäljelle ja pätkä mentiin ihan tassustapitäen, kunnes saatiin taas ajatuksesta kiinni ja homma alkoi luistaa. Selvittiin kaadolle, mutta olisin toivonut koiralta hanakampaa kiinnostusta kaatoon. Koira kyllä innolla sen haisteli, mutta jatkoi sitten matkaa, että ei tämä nyt ole se, mitä tässä on jäljitetty. Jäätiin siihen hetkeksi sitten sorkkaa riepottelemaan ja koirakin alkoi syttyä paremmin ja kun saatiin kunnon murinat päälle, Hilma pääsi tauolle. Toivottavasti nuo hiiriperheet unohtuu ja sorkka alkaa kiinnostamaan, kun muutamat treenit vetästään..

Neliveto päälle

Yli mennään

Hiki tuli!
Neppikselle ja Amalialle vetäisin pikkupätkät, että pääsevät nekin hieman hommiin, en edes mitannut matkoja. Neppis on melko varma jäljestäjä, mutta erittäin herkkä häiriöille, kuten perässä seuraavalle tuomarille, ja ei ole oikein laukausvarma. Neppiksen motto on: Matka ei tapa, vauhti tappaa! Jäljellä edettiin verkkaisesti, mutta erittäin tarkasti. Neppis kulki melkeinpä juuri niin, kuin olin jäljen vetänyt. Mietin vaan, että mahtaisiko koetilanteessa se 45 minuuttia riittää (jos nyt ajan äkkiseltään oikein muistan). Kaadolla Neppis haisteli sorkkaa ja alkoi sitä innolla nyhtämään. Hieman minä olen Neppiksenkin kanssa kokeisiin menemistä miettinyt, mutta kylläpä harmittaisi, jos homma kaatuisi heti alkutekijöissään laukauksensietoon..



Hiii-opp!

Lähes koiran kokoinen saalis

Amalia nyt oli taas Amalia. En tiedä oliko muut kertoneet jotain, vai oliko se vaan se jälkiliina, joka vetästiin kaulaan, kun koira vetäisi taas nupit kaakkoon heti autosta päästyään. Jäljestäminen oli yhtä hötkyilyä. Ei sen puoleen, kyllä se jälki mentiin, mutta vauhtia haettiin aina pari metriä jäljen sivulta ja mutkat vedettiin pitkälle suoriksi, kunnes jossain vaiheessa tajuttiin, ettei se jälki enää nenään haise. Järkyttävästä hötkyilystä huolimatta koira löysi kaadon, kun oli ensin juossut sen ohi. Amalia olisi myös laukausvarma, mutta tuosta jäljestämistarkuudesta voi tulla sanomista ja vauhtiakin saattaa olla aste tai kaksi liikaa.
Nupit kaakkoon heti alkumetreillä

Tuonne!

Eiku tuonne!!

Eiku sittenkin tuonne!!!

Onnellinen jäljestäjä

Lopuksi Kerttukin pääsi hieman haisteleemaan sorkkaa. Ensin lähestyttiin varovasti, mutta sitten innostuttiin jo nuolemaan ja maisteleemaan sorkkaa. Rankan treenin päätteksi käveltiin vielä pieni lenkki nelikon kanssa ja oli muuten väsynyttä koiraa kotosalla!
Jännää


Hämistaidetta

Neppis nukkui istualtaan

Ja hiukka ramas podengoakin...


Lopuksi pieni viedeopätkä Himmistä kotipihalla. Hajun mielekkyys on suoraan verrannollinen hännän liikkeen nopeuteen. :D