Onni on kevät!

Nyt kun lumet alkavat olla sulaneet ja tiet hieman kuivuneet, ja etenkin, kun aurinko paistaa, muistaa taas miten tätä on kaivannutkaan! Lenkkimaastot ovat talven jälkeen monipuolistuneet, kun pääsee taas kunnolla mettään rattaidenkin kanssa. Talven jälkeen on paljon uutta tutkittavaa ja vaikka meidän koirat ei metsässä vapaana kirmaa, koska ovat mallia "tappaa talossa ja puutarhassa" ja laulavat vielä mennessään "ei korvia, ei korvia", niin kyllä kuitenkin huomaa, miten ne nauttivat metsässä samoilusta.

Välillä oltiin vähän solmussakin

Ja hetkeksi kun pysähdytään, niin Hilmalla on jo kuoan alku..

Ja välillä kaivettiin juuria ym. ylös

Veteraaniosasto ei liiemmin ole perustanut talvi/loskakeleistä, mutta nyt ne ovat innolla lähdössä mukaan, kun vielä jokin aika sitten katsoivat sohvannurkasta ilmeellä "Onks pakko jos ei taho?" Koleat kelit vaikuttivat selkeästi myös Amalian olkapäähän ja välillä mietinkin, miten kipeä se todella onkaan, mutta nyt kevään tullen painaa lenkeillä kuin nuori koira, eikä kolotuksista ole tietoakaan. Tänä viikonloppuna saatiin kyllä nauttia huikeista keleistä ja ulkona oltiin niin paljon kuin vain pystyttiin.

Nyt menee siirappiseksi, mutta monesti olen koirien kanssa metsässä liikkuessa miettinyt, että miten paljon koirat ovat vaikuttaneet luonnosta nauttimiseen. En usko, että viihtyisin pihalla ja etenkin metsässä niin paljoa, mitä koirien kanssa on tullut kuljettua. Niin siirappiselta kuin se kuulostaakin, niin metsässä liikkuessa huomaa luonnon kauneuden ja olen miettinyt, miten paljosta monet voi jäädä paitsi. Ja vaikka tänäänkin metsässä oli paimennettavana neljä nelijalkaista ja kaksi kaksijalkaista, niin silti kyllä se vain metsässä sielu lepää, kun ei kuulu kuin lintujen viserrys.

Tämä hieman vanhempaa kuvasatoa, mutta kuitenkin :)

Ja auringostahan nautitaan sisätiloissakin. :)

Taas voi hengittää!

Mikä on yksi koiraihmisen pahimmista peloista?
-Se, että oma lapsi olisi koirille allerginen.

Mietin, kirjoittaisinko tästä, kun olen päättänyt, etten kirjoita meidän tytöstä näin julkisesti, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa, tämän kerran.

Meidän pikkuneidille ilmestyi pientä ihottumaa syyskuun alkupuolella, joka paheni syyskuun aikana. Kotikonstit, kuten pesuaineen vaihto, eivät auttaneet millään tavoin. Ei auttanut kuin varata aika lääkäriin. Lääkäri oli todella ystävällinen ja tutki rauhassa. Mutta kun mietti ihottuman syytä ja kerroin meillä olevan neljä koiraa, niin tiedättehän sen ilmeen? Mitään ei suoranaisesti sanonut, mutta pieni katse paljasti epäilyksen ja silloin alkoi minua ahdistamaan. Ihottumaa alettiin hoitaa atooppisena, mutta kuitenkin laitettiin lähete allergiatesteihin, joihin mentiin heti seuraavana päivänä.

Odottavan aika on pitkä. Ja vielä kun mentiin lääkärille, joka käy vain muutaman kerran kuukaudessa Itellä, niin odottavan aika oli vielä pidempi. Mietin pääni puhki, mistä ihottuman voi johtua, kun tähän asti mihinkään ei tyttö ole reagoinut. Järkevä minä yritti rauhoitella ja ajattelin, että kun ei tähän asti mitään ole ollut, niin eiköhän se ole vain atooppista. Hysteerinen minä puhui vähän väliä päälle ja mietin, että ainahan se allergia voi puhjeta, vaikka ei ennen ole mitään oireita ollut. Varsinkin, kun molemmin puolin suvussa on allergiaa. Rauhallinen, järkevä minä jäi viikkojen aikana useasti pahasti alakynteen hysteerikon riehuessa. "Kyllä se on allergiaa, pahasti puhjennut koira-allergia." Hysteerikko hyvästeli jo haaveissa olleen uran koirankasvattajana. Heitin jo kirveen kaivoon agilitaamisessa ja hysteerikko oli jo välillä ilmoittamassa, että me jätetään meidän treenipaikat.

Välillä hysteerikko ja järjen ääni neuvottelivat, mihin koirat voisi sijoittaa, jos huonosti käy, kuitenkaan pääsemättä koskaan yhteisymmärrykseen. Mietin myös, miten olen itse joskus suhtautunut epäilevästä "Annetaan koira allergian vuoksi"-ilmoituksiin, mutta entäpä jos se olisi nyt meillä edessä? Mietin sitä helvetillistä tuskaa, jota ihmiset ovat ihan oikeasti joutuneet kokemaan, kun ovat joutuneet luopumaan koiristaan. Mielessäni jo mietin, kenen sukulaisen nurkkiin voisin koirat majoittaa. Tai ei, hysteerikko ei halunnut koiria lähelle, koska ikävä olisi pahempi. Tai ei, hysteerikko halusi ne naapuriin, että saisi koko ajan tietää mitä koirille kuuluu. Tämä kuukauden ajan kestänyt tunteiden vuoristarata on pitänyt sisällään jyrkkiä nousuja, laskuja, tasaisia pätkiä, joilta taas syöksyttiin suoraan suormansilmukoihin. Tuntui, että mitään ei uskaltanut kunnolla suunnitella, vaikka järjen ääni yritti rauhoitella ja luoda suunnitelmia tulevaan.

Mietin myös, että ei taas tätä. Lapsena yksi meidän perheenjäsenistämme sairasteli toistuvasti. Parikin lääkäriä käski hävittämään koirat, koska niistä se johtui, ei ollut vaihtoehtoja. Tuolloin, yli 15 vuotta sitten olimme myös tilanteessa, jossa suunnittelimme jo koirien uudelleen sijoittamista. Olin juuri ostanut ensimmäisen oman koiran ja muistan, miten pahalta se tuntui! Olen kuitenkin kiitollinen meidän äidille, joka ei luovuttanut, vaan haki vielä lisää lääkärien mielipiteitä ja löysikin lääkärin, jolla oli vaihtoehto. Kita- ja nielurisojen leikkaus ja poskionteloiden rassaus lopetti sairastelukierteen kuin seinään ja koirat eivät lähteneet minnekään.

Takaisin tähän päivään. Tänään viimein tuli ratkaisu. Järjen ääni oli ollut oikeassa. Kaikki tulokset negatiivisia. Vastauksia lukiessa tuntui, kun kuukauden ajan koko ajan kiristynyt korsetti olisi auennut kerralla. Nyt pystyy taas hengittämään!

Lähes 1800 kilometriä myöhemmin

Vietettiin tuossa pitkä viikonloppu Etelä-Suomen turneella ja vaikka koirat jäivät kotiin miehen pikkuveljen vahdittaviksi, niin aika koiramainen reissu kuitenkin oli. Lähdimme keskiviikkona matkaan ja laitoimme tukikohdan Vantaalle ja siitä sitten sykyiltiin ympäriinsä.

Torstaina ajoin pikkuneidin kanssa moikkaamaan Neppiksen ja Himmin kasvattajaa Pöytyälle, jonne myös vein tekemäni väkerrykset. Meillä meni kasvattipäivät toukokuussa sivusuun, niin mukava oli käydä moikkaamassa, vaikkakin ilman koiria. Aika meni höpöttäessä nopeasti ja olisi voinut pidemmäksikin aikaa jäädä rapsuttelemaan laumaa seitsemänviikkoisia karkkarinpentuja, mutta kun tuolle suunnalle lähtiessä pitää keretä moikkaamaan myös sukulaiset, niin jäi juttua jatkettavaksi vielä seuraavaan kertaan.

Perjantaina olikin sitten jännä päivä! Jotkut ovat jo pentuhaaveistani kuulleet, mutta nyt on ilo kertoa, että lähes vuoden odotus alkaa olla ohi! Kävin nimittäin rapsuttelemassa vajaa viisiviikkoista pientä karkeakarvaista portugalinpodengonpoikasta, joka on nyt vielä hieman nimetön, kun ei taas osata päättää. Minä iskin jokunen vuosi sitten silmäni tuohon rotuun ja se on mielessä siitä asti kummitellut. Katselin aina silloin tällöin pentuja, mutta viime vuonna ajattelin, että nyt alkaisi olla hyvä hetki pennulle, kun Himmilläkin alkaa olla joku tolkku päässä. Niinpä aloin ihan tosissaan katsella pentuja ja löysin yhden kennelin sivuilta kaksi suunnitteilla olevaa yhdistelmää, jotka minun silmiin olivat kaikista järkevimmät, kun vertasin muihin kasvattajiin. Osoitin jo syksyllä mielenkiintoni yhdistelmiin ja sitten jäätiin odottamaan. Odotusta kesti kevääseen, kunnes huomasin, että nartut oli astutettu ja sitten sieltä syntyikin ensimmäinen pentue, kaikki poikia. Koska minun hermot eivät suurella todennäköisyydellä kestä narttuja ja uroksia saman katon alla juoksujen aikaan, niin jäin odottamaan seuraavaa pentuetta. Lopulta äitienpäivänä syntyi yksi pieni tyttönen. Varovasti kyselin, raaskitaanko ainokaista maailmalle lähettää ja ilokseni sovimme sijoitussopimuksesta, joka on minulle tuttua käpsyjen jälkeen. Viimein perjantaina pääsin pikkuista moikkaamaan ja kiikutin mukanani Tintin Lemmikistä löytämäni punkan, että tuoksut tarttuisivat siihen ja ensimmäisinä päivinä meillä olisi oma pieni pesäkolo. Pentu oli aivan ihana! Häntä heilui koko ajan, minkä tyttönen jaksoi hereillä olla ja itseasiassa se heilui unissaankin. Todella reipas pieni tyttö! Nyt ei malttaisi odottaa, että kolme viikkoa kuluisi ja saisi pikkutytön hakea kotiin!

Tämmöinen hiihtäjä sieltä on meille tulossa :)

Eikä sitä enää muistanut, miten nopeasti pikkuinen väsähtääkään..

Crazy dog lady

 

Verrattavissa ;)

"No joko oot monta koiraa ostanu?" Seison kysymysmerkkinä. Öö, siis...? "Niin, joko sulla on nyt monta niitä koiria, kun oot kuulemma alottamassa koirankasvatusta." Justiisa.Tämä tilanne tuli vastaan viime viikolla. Hieman joutui miettimään, miten sitä selittäisi ihmiselle, jolla ei ikinä edes ole ollut koiraa, että minulla ei välttämättä tarvitse olla koiraa joka nurkassa, parhaimmissa kaksi, että voisin kasvattaa koiria.

Ainahan minua on varmaan pidetty vähän höpelönä, kun meillä on useampi koira, joiden kanssa harrastetaan ja käydään erinäisissä kisoissa/tapahtumissa. Mutta varsinkin nyt, kun kävin kasvattaakurssin, minä vasta outo oonkin! Edellä mainitun kaltaiset jutut lähtee liikenteeseen juuri parhaiten, kun koirista ja kasvatuksesta mitään tietämättömät juoruavat keskenään ja yht'äkkiä meillä onkin huhujen mukaan kymmenkunta koiraa. Vähintään.

Joillekin sitten taas yksikin koira on liikaa ja kolme aivan kauheeta. Kun olen erehtynyt väärässä paikassa ääneen haaveilemaan pennusta, on vastaus ollut "ELÄ, ELÄ, ELÄ!" Nämä usein ovat niitä koirattomia ihmisiä. Olen myös huomannut, että koirattomilta hyvin usein saa myös ne parhaat koirankoulutusvinkit.

"No nythän sinä alat sitten tienaamaan!" Joo-o. Vaikea tietysti sanoa, kun ei vielä yhdenyhtä pentuetta ole teetättänyt, miten kasvattamisella pääsee rikastumaan. Jotenkin minulla on kuitenkin kuva, että terveystutkimukset, rekisteröinnit jne. jne. pienentävät tuota pottia. Lisäksi kun miettii, että montako senttiä olen laittanut koiran ruokaan, koe- ja näyttelymaksuihin ym., niin luulen, että saatetaan loppujen lopuksi jäädä miinukselle. Täällä on suuntaa antava arvio mitä esimerkiksi valionarvo tulisi maksamaan noinniinkusuurinpiirtein. Tuossa ei ole huomioitu mahdollisia kokeita, jos nekään ei mene ekalla läpi, jos koira esimerkiksi keskittyy enemmän tuomarin seuraamiseen kuin jäljestämiseen, nimim. kokemusta on... Niin, ja entäs jos pentuja tuleekin vain yksi. Tai ei sitäkään. Ja sitten jos minä jätän yhden pennun itselle ja teetän sillä pennut aikaisintaan n. kahden vuoden päästä, jos hyvin käy. Jos äkkiä ajatellaan, että pentue noin kahden vuoden välen c. 4 pentua...ei kuulosta hirveältä sammolta. Tai sitten minulla varmaan tosiaan pitäisi olla koira joka kulmalla.

Ja eihän minulla ole vielä kennelnimeäkään keksitty! No okei, eihän niitä nimellä nyt kasvatetakaan, mut ois se aikas kiva kuiteskii.. Pitäisi asettaa itselleen dead line, johon mennessä se pitäisi lyödä lukkoon. Vähän niinkuin tytsyn ristiäiset. Pitäisköhän pyytää pappikin käymään? Ja sais taas ihmiset puhuttavaa. "Kahtokkee ny miten hölömön nimen sekkii on keksinä!"

Noh. Kanssaeläjistä huolimatta aion tiiviisti jatkaa koiraharrastusta ja tulevaisuudessa toivottvasti hieman kasvattamistakin. Eli jatkossakin aion olla se höpelö, joka ei tee mitään muuta, kuin touhuaa päivät pitkät koirien kanssa! ;)

Jouluostoksilla

Alkaa pikkuhiljaa raivo laantua...

Päätettiin anopin kanssa lähteä käymään jouluostoksilla ja sovittiin treffit kaupungille. Pamahdin keskustaan ja ajattelin, että mitä täällä tapahtuu. Minä olin mammaloman ajan saanut niin rauhassa käydä kaupungilla päivisin, että eihän minulla käynyt mielessäkään, että tämmöisenä välipäivänä siellä saattaisi olla joku muukin. Olin jo kääntymässä Sokkarin parkkitaloon, kun pysähdyin katsomaan, että mites tuo teksti on punainen. "Täynnä". Niin kuin oli kaikki muutkin parkkitalot. Tässä vaiheessa piponalus alkoi lämmetä ensimmäisen kerran, varsinkin, kun ajattelin toriparkissa lumipyryssä odottamassa olevaa anoppia. Reilun puolen tunnin taistelun jälkeen sain viimein auton parkkiin ja spurttasin treffipaikalle.

Itse shoppailu sujui suht kivuttomasti, jos ei muistella sitä, että porukkaa oli kuin pipoa ja jokapaikkaan sai jonottaa. Ei muuten ole kärsimättömän ihmisen yhdistelmä ryysis ja vaunut. Ei ollut kovin kaukana, että olisin ajanut keskellä tietä höpöttävien mummojen yli. Ois taas vaunuja testattu. No myönnetään, lopulta tämä tungoksessa pyristely otti niin rankasti aivoon, etten pystynyt keskittymään enää siihen, mitä olin ajatellut ostaa lahjaksi kenellekin. Eikä yhtään helpottanut se, että kävelin lumipyryssä parin korttelin päähän vain toteamaan, että eräs liike oli kiinni.

Parin tunnin jälkeen tulimme siihen lopputulokseen, että eiköhän tämä riitä, ja suunnistimme kohti parkkitaloa. Suunnittelimme reitin oikein siten, että pääsemme sisäkautta parkkitalon hisseille ja hämmästys olikin suuri, kun Metropolin 2. kerroksessa hissi ei ollut käytössä. Ajattelimme, että siinä on nyt vaan joku häikkä ja kiltisti menimme toisella hissillä kerrosta alemmas ja yritimme uudelleen. Edelleen "Ei käytössä". Just perfect. Tässä vaiheessa alkoi huumori loppua. Mietin, että miten pirussa saan vaunut ja anopin roudattua ylös, kun auto on vain parkkitalon ylimmässä kerroksessa. Sitten alkoi liikerumba. Kyselin hissinvierusliikkeistä, että mitenköhän tuon saisi toimimaan. Siellä oltiin yhtä huuli pyöreänä. No viimein jollakin välähti: soitetaanpa vartijalle. Joka soitti huoltoyhtiöön. Joka soitti hissiliikkeeseen. Emme jääneet odottelemaan. Olisimme varmaan vieläkin siellä. Mietin missä olisi rauhallisin kadunpätkä pakata auto ja ohjasin anopin sinne. Itse lähdin hakemaan autoa.

Kipitin portaat ylös ylimpään kerrokseen vain todetakseni, että siellä ei ollut maksuautomaattia. Eikä ollut kerrosta alempanakaan. Eikä vielä sitä suraavalla. Viimein maatti löytyi ja sain asettua jonon jatkoksi, kun joku ei taas saanut niitä kolikoita siihen suhrattua. Purin hammasta. Viimein pääsin tunkemaan lipukkeen maattiin ja mitä tekee maatti? Ei tietenkään ota minun vitosta. Ei mitenkään päin. Sileäkin oli kuin vauvan peppu. Tässä vaiheessa ajattelin, josko tiukka potku kylkeen auttaisi asiaa. Aloin kaivella taskujani ja tunsin miten jono piteni selän takana. Löysin taskujen pohjalta vaadittavat hilut ja sain lapun lunastettua. Eikun spurtti takas ylös ja vauhdilla auton kanssa alas. Pari kerrosta päästiinkiin. Sitten alkoi jonot kasvaa. Joku tyttö hyppi parkissa olevan auton takana ja viittilöi autoa peruuttamaan eteeni. Mulkaisin tyttöä ja tyttö siirtyi minun taakse seuraavaan väliin. (Kyllä, minä olen se tympeä akka, joka ei anna tietä.) Seuraavassa kerroksessa eräs einstein jättää auton parkkiin maksuautomaatin kohdalle. Nuo kun on niin pirun leveitä nuo ajoväylät muutenkin. Seuraavaksi joku saamarin laupias samarialainen päästää kaikki halukkaat peruuttajat eteensä. Mietin vain, mitenhän pitkä se ulosajoaika olikaan. Teki mieli työntää jonoon vauhtia. Viimein pääsin ulos ja sain auton kadunvarteen, jotta saisimme siinä sakeassa lumipyryssä purkaa ja lastata vaunut ja muksun kyytiin.

Tämä pysyy jatkossa torpassaan ja tekee loput jouluostoksensa netissä. Hou hou hou vaan kaikille.


Pään nollaus tokotreeneissä tämän jälkeen teki hyvää. Päivän pelastus oli kyllä oma pieni pätevä tokokoira, joka taas ylitti itsensä hoksaamalla nopeasti mitä siltä haettiin. <3

Täällä ollaan!

Noniin, tässä tämä nyt sitten on. Ihan oma blogi, jota on suunniteltu pitkään ja hartaasti. Blogien maailma on minulle ihan uusi, mutta ajatuksena on, että kirjoittelen tänne omista väkerryksistä, koiruuksista ja ihan vaan mitä mieleen milloinkin juolahtaa, jos nyt vaan sisäistän tämän blogin toimintojen sielunelämän...