Äijät kävi kylässä

Viime viikonloppuna meillä olivat hoidossa aiemminkin täällä blogissa seikkailleet yorkkipojat Samppa ja Eevertti. Pikkupojista olikin kasvanut kesän mittaan aika äijiä, ainakin omasta mielestään..

Pojat kävivät muistelemassa eloa meillä jo viikolla, kun aiemmalla visiitillä etenkin Eevertille oli ilmaantunut näitä äijän oireita. Poitsu sisällä hieman rähähteli meidän tytöille, mutta tämä johtui lähinnä äärimmäisestä mustasukkaisuudesta ja omistajien vartioinnista. Tämä visiitti sujui jo huomattavasti paremmin kuin edellinen. Ulkona ei mitään ongelmaa, mutta sisällä Eevertti asettui omistajiensa jalkojen juureen vartoimaan. Tosin pienen yorkin arvovalta meillä karisi hyvin nopeasti, kun mäykyt jaskat nakkasivat pikkupojan ärhentelyistä ja menivät tyynesti poikien omistajien luo tervehtimään ja oleilemaankin. Erityisesti Kerttua Eevertti yritti pomottaa, kun oli Eevertin mielestä huomattavasti alempana arvoasteikossa, mutta joka kerta Hilma-poliisi tuli väliin seisomaan ja teki Eevertille hyvin selväksi, ketkä talossa määräävät...lattiatasolla siis.. ;) Oli mielenkiintoista seurata sitäkin, että mäykyt eivät vastanneet ärinään ärinällä vaan näyttivät pelkällä olemuksellaan arvovaltansa, myös poliisi. Poikien vaikutusvalta meillä oli asetettu oikealle tasolle, ja ärinätkin loppuivat siten hyvin lyhyeen.

Kun hain pojat meille torstaina kaikki sujui ilman mitään ongelmia. Kun ei ollut omistajat paikalla, ei ollut mitä vartioida, eikä tarvinnut ketään puolustaa. Mutta yksi asia poikien piti tehdä; niiden piti merkata reviiriä. Ja voi että ne merkkasivatkin reviiriä ihan urakalla. Meille ei todellakaan ole tulossa ihan heti (ikinä) urosta. Toisaalta mitä muuta voi odottaa, kun tuo kaksi nuorta urosta, joilla on alkaneet hormonit hyrrätä, neljän nartun keskelle? Niinpä sitten tällä kertaa riitti hieman toisenlaista pissirallia..

Kokonaisuudessaan viikonloppu meni kivuttomasti. Hieman oli ruokahalut kadoksissa, mutta nekin löytyivät sunnuntaina, jolloin pojat olivat taas jo kuin kotonaan. Etenkin Kertulla oli kivaa, kun sai Sampasta rälläyskaverin ja minä olin tyytyväinen, kun podengo sai kunnolla purkaa virtaansa koirakaveriin! Nyt minä vain odotan vapaata iltaa, että pääsen siivoamaan kunnolla ja luuttuamaan lattiat vähintään kolmesti...

Viime viikolla poikettiin myös eläinlääkärillä Neppiksen ja Himmin kanssa. Neppiksellä oli tiukassa yksi tikinpätkä, jota halusin näyttää, mutta koska kuitenkin on itsestään sulava, jätettiin tiukassa istunut tikki sittenkin vaan sulamaan pois. Hilmalle käytiin sitten se ekinokokkoosi(menikö oikein?)lääkitys. Minulle selvisi viime viikolla, että mennäänkin Ruotsin kautta. (Eihän sitä voi heti tajuta, että Kiiruna on Ruotsissa, eihän?) Olin jo onnessani, että kun mentäisi suoraan Norjaan, niin ei tarvita lääkityksiä, mutta Ruåttin kautta mennessä tarvitaankin. Sitten tämmöinen uuno ulkomaanmatkojen ensikertalainen yritti epätoivoisesti ottaa tolkun, miten lääkitys hoidetaan. Yksi vaihtoehto olisi ilmeisesti ollut laittaa lääkitys Ruotsissa, tai sitten lääkitä kahdesti 28 vrk ennen rajan ylitystä. Päätin pelata varman päälle ja otattaa tuon tuplalääkityksen, niin eipähän ainakaan jäädä rajalle ruikuttamaan! Näyttelyn aikataulukin tuli...sunnuntaina viisi käpsyä...meinaa alkaa jänskättää...

Paluu arkeen

Nyt on mamma- ja kesälomat lomailtu ja takana on ensimmäinen työviikko. Kyllä on töihinpaluu iltaisin tuntunut silmäluomissa. Emännällä tuntuu olevan vaikeinta tottua uuteen rytmiin, koirat ja muksu sisäistivät rytmin muutamassa päivässä. Tänä aamuna, kun olisi saanut nukkua hieman pidempään, nahkavekkari pomppasi pystyyn 6.55 ja koirat olivat kahdeksalta norkoilemassa aamuevästä. Noh, toisaalta parempi näin, kuin että taas ensi viikko haettaisi uudestaan rytmiä. Uuden rytmin huono puoli on lenkkien uudelleensijoittuminen päivään, kun ennen tehtiin aina se pitkä lenkki aamupäivästä, niin nyt se on siirtynyt iltapäivään, kun emäntä ei saa peräänsä tarpeeksi aikaisin ylös sängystä, että ehdittäisi pitkä lenkki heittämään. Tämä kostautuu iltapäivällä kotiin tullessa, kun jaloissa riekkuu kolme mäykkyä ja yksi podengo lentää ympäri kämppää.. Mietin jo, että jos takapihalle tasoittaisi alueen, jonka keskelle laittaisi semmoisen napakelkkatyylisen moottoroidun vivun, jonka päässä olisi viehe, niin saisikohan sillä podengon virrat purettua...

Neppispeppikseltä olisi saanut poistaa tikit viime viikonloppuna, mutta tikkejä katsoessani päätin jättää homman eläinlääkärille. Sen verta tiukassa näyttivät olevan. Heti maanantaina varailin aikaa ja sainkin sen heti tiistaiaamulle. Hyvä, että jätinkin homman lekurille, kun sen verran tiukassa tuntuivat olevan, vaikka olivatkin itsestäänsulavia. Ja muutenkin mielellään kuulin elänlääkärin mielipiteen haavasta. Haava oli siisti ja hyvin parantunut, vaikka nyt tietysti tikkien nyhtämisen jälkeen punoitti aikalailla. Muutama päivä suihkuteltiin ja puhdistettiin rupea, toivotaan vielä, ettei onnistu enää tulehtumaan, mutta kyllä tässä voiton puolella ollaan!

Tiistaina oli myös meidän treenipäivä. Hilma kulki hyvin hyppyradalla, ja homma näyttää kerta kerralta paremmalta, mutta ne kepit, ne kepit... Niitä on kotipihassa kokeiltu jahuta, mutta siitä ei tule yhtään mitään. Koira ei kuule kuin nenäänsä. Minä en ymmärrä mitkä piipertäjät kulkevat meidän koirien aitauksessa, kun koira ei tajua kuin hajut. Aitauksen ulkopuolella en edes uskalla yrittää, kun tuolla nenän viemisellä koiraa ei enää näe, jos sen erehtyy irti päästämään. No mutta hallissa maltettiin hetki keskittyä ja mentiinkin pari kertaa ihan onnistuneesti, mutta sitten ei koira jaksanut enää keskittyä. Keskittymiskyvytön koira ja väsynyt ohjaaja ei ole paras mahdollinen yhdistelmä ja seurauksena onkin turhautunutta sivistyssanojen säestämää rävellystä. Pitäisi käydä hallilla useammin, mutta varsinkin tämän viikon jälkeen en taas tiedä, että missä välissä. No pidetään tavoitteena päästä Himmin kanssa kisaamaan vielä tänä vuonna, mutta saas ny nähä..

Yksi tavoite Himmin kanssa ollaan saamassa tavoitettua. Ollaan nimittäin lähdössä Norjaan koiranäyttelyyn lokakuun alussa. Hieman jänskättää, osaanko minä siellä käyttäytyä oikein, mutta jospa ne nykivät kehään, jos vaan menee idioottina seisomaan numerolappu kourassa kehän laidalle. Pitää nyt hioa näyttelykuvioita kolmisen viikkoa, niin ei jäisi ainakaan siitä kiinni...muuten kyllä taas ei tiedä mitä sieltä tulee, mutta lähdetään ainakin hakemaan sitä kokemusta! Seuraava ulkomaan reissu on sitten varmaan jo helpompi, jos nyt tuon reissun jälkeen huvittaa enää minnekään lähteä.

Itsensä kiusaamista

Tänään oli meillä aksatreenit, joihin mentiin vain Himmin kanssa Neppiksen ollessa sairaslomalla. Koska Neppis körnötti tyytyväisenä yksiössään (jopa ihan oma-aloitteisesti), niin vaivihkaa otin mukaan myös Amalian ja Kertun ja hiivittiin hiljaa pihalle.

Sunnuntain möllien kisaavien rata oli edelleen paikallaan, joten päätimme tehdä sitä, tai ainakin sinnepäin, jos nyt satuin loppupyörityksen oikein muistamaan. Hilma veti sen hyvin. Tosin kepit siitä väliltä skipattiin, mutta nyt mentiin puomilta suoraan oikeaan päähän putkea ja maltettiin kuunnella ja katsoa ohjausta. Kiva piristys sunnuntain jälkeen! Toisella kierroksella tehtiin alokasradan alkua, jossa esteet olivat samoin, kuin kisaavien radalla, mutta hieman eri järjestyksessä, tarkoituksena taas treenata niitä putkenpäiden ohituksia. Ensimmäisellä yrityksellä putkien väärät päät vetivät koiran mukanaan, mutta kun stoppasin virheen jälkeen ja kävelin vain takaisin alkuun, alkoivat Hilmankin korvat löytyä. Pari kertaa vielä varmuuden vuoksi palkkasin koiran putken ohi tultua ja sen jälkeen se toimi kuin unelma! Pari kertaa putkien ohitukset ja loppuun rälläystä, ja koira kulki, kuten piti. Nyt on hyvä fiilis!

Kerttu kävi Himmin vuorojen välillä ihmettelemässä hallin hulinaa. Ensimmäisillä kerroilla, kun Kerttu oli mukana, kahdella radalla pyörivät treenit ja haukkuvat koirat jänskättivät aika lailla, mutta nyt ei enää niinkään. Kerttukin tulee jo halliin samalla innolla kuin mäykyt ja enää ei hirveästi jänskätä. Nytkin kyllä kuunnellaan ja katsotaan tarkkaan mitä radoilla tapahtuu, mutta enää se ei jännitä niin paljoa. Taas hiukka treenailtiin sitä paikallaanoloa ja ohjaajaan keskittymistä, ja vaikka kaikkea piti seurata tarkkaan, niin hienosti sitten muistettiin taas ottaa kontakti emäntään ja istua nätisti. Ainakin hetki. Ilmoitin Kertun agilityn alkeiskurssille, joten ihan hyvä, että paikka on Kertusta jo niin hirmu kiva, mutta siellä maltetaan kuitenkin hieman keskittyäkin. Nyt on kuukausi aikaa saada podengo kunnolla (tai ainakin melkein) hanskaan!

Jätin kamikset halliin, kun ajattelin, että tehdään vielä Amalian kanssa jotain pientä tokoilua. Otettiin parin askeleen seuraamisia, kun koira hötkyää aina niin paljon, että menee aina minusta ohi, eikä katso minun liikkumistani. Alettiinkin saada jo yhteistä säveltä, kunnes oltiin menossa puomin ylösmenon ohi. Koira pysähtyi, katsoi minua, sitten puomia, ja taas minua kysyvästi. Sitkeästi yritin ottaa koiraa mukaan ja pari askelta päästiinkin, kunnes se taas katsoi minua kysyvästi ja sitten puomia. Sydän särkyi. Se halusi aksata. Mentiin kauemmas puomista, otettiin pari askelta seuraamista ja komensin koiran paikkamakuulle siksi aikaa, kun hain tavarat pöydältä. Sitten päätin, että nyt tehdään pätkä koiran para-agilitya! Amalia pääsi tekemään muutamaa estettä, ei hyppyjä, ja voi että se oli onnellinen! Kokeilin myös kepit, joilla pyrin etenemään hitaasti, koska rasittavathan nekin etupäätä. Voi että, se ei ole varmaan ikinä tehnyt keppejä niin hyvin! Se suorastaan vaati minulta vauhtia! Tehtiin pieni pätkä: puomi, putki, kepit, putki, hyppy (pelkät siivekkeet) ja putki. Koira oli suuresti hämmästynyt, kun hypyssä ei ollut rimaa. Otettiin uudestaan ja uskalsin hieman lisätä vauhtia ja voi millä innolla koira kulki! Meinasi tulla tippa linssiin. Ajattelin, että pitikin mennä itseään kiusaamaan! Minulla olisi kisavalmis koira täynnä intoa, mutta en sitä halua kuitenkaan hajottaa. Väkisin tuli mieleen, entä jos? Entäs jos kuitenkin? Pikkusen treeniä ja yhdet kisat...? Amalian olkapää on ollut viime ajat hyvässä kunnossa, eikä se ole ontunut. Ontumista on ilmennyt ainostaan, jos se innostuessaan liikaa tulee pahasti etutassuilleen alas pomppiessaan. Ja hypyistäkin voi tulla pahasti alas. Koira vaikuttaa täysin terveeltä, mutta kun tiedän, ettei ole. Väkisin mietin, käyttäisinkö sen vielä eläinlääkärillä tutkittavana ja kuvattavana, ja kysyisin vielä fysioterapeutiltakin mielipiteen... Mutta kannattaako sitä enää itseään kiusata. Elätellä vielä pientä toivoa, kun kuitenkin ääni takaraivossa sanoo, että ei onnistu. Koira kuitenkin innolla tekee, mitä rakastaa ja Amalia varsinkaan ei herkästi näytä, jos siihen koskee. Ei tässä kuitenkaan taida olla muita vaihtoehtoja kuin vain ajatella järjellä ja lopettaa itsensä kiusaaminen.

Mölleissä

Kun ei kerta kutsua mejä-kokeeseen kuulunut, niin päätin eilen mennä Himmin kanssa mölleihin rälläämään. En edes muista ollaanko Himmin kanssa käyty mölleissä tammikuun 2012 jälkeen, jolloin oli mäykkyjen agin rotumestaruuskisat. Ei varmaankaan. Hieman lisää jännitystä alkuun toi, kun menin ilmoittautumaan ja tajusin, että koiran paperit unohtuivat kotiin lähtöhässäkässä miljoonan+yhden asian muistamisessa, ja aikaa oli 12 minuuttia ensimmäiseen rataantutustumiseen. Onneksi asutaan melko naapurissa, niin lähdin äkkiä papereita hakemaan ja sitten tajusin, että olin antanut avaimeni vanhemmilleni, jotka olivat tulleet hoitamaan meidän emäntää ja olivat lähteneet käymään asioilla. Eikun nopea puhelu ja toive, etteivät olleet ehtineet kauas. Onneksi kerkesivät vielä avaamaan oven ja äkkiä samaa vauhtia takaisin hallille. Juoksin halliin sisään ja suoraan rataantutustumiseen muiden jo siellä pyöriessä. Onneksi ajanottaja oli armollinen ja saatiin hiukka lisäaikaa, niin kerkesin radan painaa mieleen. Jälkeenpäin ajatellen, olisi ihan sama ollut jäädä kotiin paperienhakureissulla. Ilmoitin koiran mölliradalle ja radan uusintaan, sekä kisaavien radalle, vaikka ne kepit nyt on mitä on. Koirassa oli vauhtia, mutta korvat olivat kotona.

Mölliradalla osa menee ohjaajankin piikkiin, joka kävi kierroksilla edellä mainistusta hässäkästä, mutta eipä koirakaan pahemmin kuunnellut. Radalla oli kaksi mutkaputkea, joiden lähempi pää piti ohittaa. Koira katsoi minua ja ohjausta, oli menossa jo ohi, mutta sitten teki jyrkän 90 asteen käännöksen putken väärään päähän, ikäänkuin että "oota, minä vaan äkkiä teen tämän tästä!" Sama homma toisella putkella. Koira oli tulossa väärän putkenpään ohi, kun se päätti sittenkin juosta sen. Hohhoijjaa.. No onneksi otettiin uusinta, ajattelin. Toisella radalla vedin oman linjani kauemmas putkesta ja yritin ikäänkuin vetää koiraa pois putken lähemmästä päästä ja koira juoksikin taas ohi, mutta päätti sittenkin palata takaisin tekemään putken. Toisella putkella jäin seisomaan putken pään eteen, mutta koiran perhana yrityksistäni huolimatta tunki itsensä jalkojeni takaa sinne putkeen. Muutenpa toinen rata olisi ollut virheetön. Että silleen...

Mölliradan putkenpäiden haku oli sinällään ymmärrettävissä, koska ne olivat siinä suorastaan imemässä koiraa, mutta mikään ei selitä Hilman ratkaisua kilpailevien radalla. Puomilta tullessa oikea putken pää oli suoraan edessä, mutta koira päätti valita sen putken kauempana olevan pään ja juoksi innolla sinne. Eipä käynyt mielessä yrittää blokata sitä Siis ihan oikeasti, mitä sen päässä liikkuu? Ihanko piruuttaan vaan haluaa ajaa minut hepulin partaalle..? Noh, skipattiin kepit sitten siitä välistä ja jatkettiin rata loppuun. Olisi ihan mielenkiintoista tietää, oliko minun ohjauksessa jotain semmoista, mikä koiran sinne putkeen heitti...

Jäätiin möllien loputtua sitten hieman kokeilemaan, miten niiden putkien päiden ohitus sujuisi, kun ratakin jäi niin sopivasti paikalleen. Ensimmäisillä yrityksillä koira oli väärissä päässä putkea. Mutta näköjään sitten, kun tarpeeksi kovaa rinkui ja heilutti namikättä ja palkkasi siihen, niin koira alkoi tajuta, mitä oikein halusin. Saas nyt taas nähdä, miten pitkään se päässä pysyy...

Kerttukin oli mukana hallilla rälläämässä. Se innolla yritti tutustua kaikkiin ihmisiin ja koiriin ja pyöri kuin väkkärä hihnan päässä. Pikkuisen ollaan jo lähdetty hakemaan jotain tolkkua Vekara-Väkkärän toimintana ja ollaan kotona treenattu istumista ja paikallaanoloa yllättävän hyvin tuloksin. Nyt kokeiltiin samaa rauhoittumista hallissa ihmisten ja koirien keskellä ja yllättävän hyvin sielläkin sujui. Kerttu malttoi istua paikallaan ja jos välillä piti hiukka pomppia, niin sitten taas muistettiin, että ainiin, ja peppu pysyi taas maassa ja häntä heilui vimmatusti. Että ehkä tässä joku tolkku hörökorvan päähän vielä saadaan!

Lopuksi mäyräkoira potkuhousuissa. Tämäkään viritelmä ei loppujen lopuksi pysynyt luikertelijan päällä... Mtähän tässä kohta keksis..hyviä vinkkejä otetaan vastaan! (Tötterö aiheuttaa niin suuren paniikin, että se on pitänyt sulkea pois.) Onneksi aletaan olla toipumisessa jo voiton puolella!