Amalia armas 10 vee!

Viime perjantaina 16.9. meidän luupäiden kuningatar, hänen arvoisa jääräpäisyytensä, Amalia armas täytti kokonaiset 10 vuotta! <3

Olisipa hienoa kirjoittaa, miten hyväkuntoinen ja virkeä eläkeläinen meillä on, mutta kun koira oli viikkoa ennen ja viikko jälkeen synttäreidensä kipulääkekuurilla ja pakkolevossa, niin niin ei pysty kirjoittamaan. Totta puhuen viikkoa ennen syntymäpäivää synkimmällä hetkellä en ollut varma päästäänkö edes syntymäpäiviä viettämään. Kuitenkin vanhan jäärän katse pysyi terävänä ja häntä jaksoi heilua vaikeinpanakin päivänä, niin toivon kipinä eli koko ajan, että ehkä tästäkin vielä selvitään.

Kun olimme kotiutuneet Kertun kanssa Nuukajuoksuista sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, pidin seuraavan päivän huilia. Kuitenkin käytiin koirien kanssa normaalisti lenkillä ja Amalia liikkui normaalisti. Illalla kuitenkin aloin kiinnittää huomiota takatassun lupsuttamiseen. Kun kaveritkin alkoivat osallistua talkoisiin, aloin tutkia tarkemmin. Takatassusta löytyi pieni kraateri. Puhdistelin tassun ja yritin (huonolla menestyksellä) saada koiran olemaan nuolematta tassua. Seuraavana päivänä soitin eläinlääkäriajan Amalialle ja samalla Neppis pääsi rokotusten uusintaan. Aika saatiin keskiviikolle. Tiistai-iltana minun piti kuitenkin käydä hakemassa kipulääkkeet, kun takatassu vaikutti koko ajan kipeämmältä ja kaapissa olevat olivat viettäneet synttäreitään jo hyvän aikaa sitten. Yö tuntui pitkältä seuraavaan päivään, vaikka tilanne ei ollut akuutti, niin kipeää koiraa oli tuskaista katsella. Keskiviikkona päästiin lääkäriin ja eläinlääkäri totesi Allun tassussa olevan furunkuloosin. Kun nostin Amalian alas pöydältä koira vingahti, mutta liikkui kuitenkin normaalisti.Aloitettiin antibioottikuuri ja kipulääkettä jatkettiin rinnalla. Seuraava päivä meni lepäillessä, mutta kun tulen perjantaina kotiin, niin koira seisoo vain paikallaa selkä köyryssä eikä suostu liikkumaan. Kannan käymään pihalla tarpeillaan ja kannan sisälle. Alan soitella eläinlääkäreitä ja perjantaina klo 16.30 sainkin yhden hoitajan langanpäähän ja hieman pähkättiin tilannetta. Aikoja ei tietenkään enää ollut, mutta päädyttiin jatkamaan kipulääkitystä ja pitämään levossa. Seuraavana päivänä koira vaikutti todella kipeältä, joten päädyin soittamaan päivystävälle. Amalialla on kerran aiemminkin ollut vastaavaa ongelmaa, jolloin määrättiin lihasrelaksanttia ja tätä osasin nyt pyytää päivystävältä, jos vaikka samalla kuurilla selvittäisi. Nyt hoito ei vaikuttanut yhtä nopeasti kuin viimeksi. Edelleen kannoin koiran pihalle ja sisälle ja pyrin pitämään levossa. Siellä se vaan öhnötti punkassaan BOTin toppaloimi niskassa. Häkittämiselle ei ollut tarvetta, kun koira ei yksinkertaisesti liikkunut. Ainoastaan ruokakupille tuli suosiolla, mikä nyt toisaalta oli hyvä merkki, että ruoka maistui.

Veteraaniosasto ei ollut järin ilahunut eläinlääkärireissusta.

Neppiksen saatua rokotuksen Neppis oli täysin valmis poistumaan ovesta.

Viikonloppu oli pitkä ja sitten pitikin miettiä, miten seuraavan viikon järjestelisi, mutta onneksi pystyin ottamaan koiran mukaan töihin, jotta voisin hieman vahtia menoa. Toimistolla koira vaikuttikin hieman pirteämmältä. Jaksoi piipata kuin palovaroitin, josta on patterit lopussa. Ja kun se ei auttanut, vaihdettiin äänensävy hieman käskevämmäksi, että hänen korkeutensa olisi vapautettu vankilastaan. Hiljalleen viikon mittaan koira alkoi hieman liikuskella, vaikka edelleen pääsääntöisesti kuljettiin sylikyydillä, mutta hieman pihalla jo tassuteltiin. Syntymäpäivänä käytiin yhdessä Amalian kanssa hakemassa Sohvin Valinnasta Allulle synttärilahjaksi BOTin mäyräkoiran verkkoloimi (toppaloimi kun tuntui hieman turhan lämpimältä), sekä tietysti herkkuja, joita sai toimistolla rouskutella. Päivä päivältä Amalia liikkui enemmän ja selkeästi lämmin loimi auttoi. Alkuviikosta meinasin saada slaagin, kun ulkoa sisälle tullessa neiti spurttasi portaat yläkertaan, kun en ollut juuri sillä hetkellä häntä nostamassa. Toisaalta olin iloinen, kun pystyi koko ajan paremmin liikkumaan, mutta toisaalta olin kauhuissani, ettei nyt vaan jotain rytkähtäisi.

Neppiksellä oli ikävä, kun Amalia oli päivän pois. (Neppiksen selkä ei oikeasti ole kalju, vaikka kuvassa siltä näyttääkin...)

Jos tälle antais mukin, ne se niin kolistelis sillä noita kaltereita.

Tällä hetkellä Amalia voi ihan hyvin. Pari päivää on mennyt ilman kipulääkkeitä ja pikkuhiljaa uskalletaan hieman alkaa tassutella takapihan ulkopuolellakin. Hieman jäi epäselväksi, mikä tarkalleen kipuilun aiheutti, oliko se lihasperäistä, vai onko häikkää jossain syvemmällä. Eräänä iltana varovasti hieroin koiraa, niin kyljessä tuntui olevan kipeä kohta, jota Amalia aristi, mutta hieroessa painautui vasten, kuin ymmärtäen, että se auttaisi. Nyt pitänee Amalia viedä taas fysioterapeutille kopeloitavaksi, jos hän löytäisi lihasjännitteitä tms. Amalia tulee myös saamaan oman "banaanipuvun", kun ilmat viilenevät ja lämmin selkeästi auttaa, niin vartalonmyötäisemmän banaanipuvun uskaltaisi jättää ehkä päälle kotoa poistuessakin. Hieman myös olen miettinyt jatkotutkimuksia, mutta se luultavasti edellyttäisi eläinlääkärireissua jo hieman kauemmas. Vielä en tiedä uskaltaako täysin huokaista, mutta tällä hetkellä näyttää kohtalaisen hyvältä.

Kovan onnen Amalia

Hieman ohimennen edellisessä tekstissä mainitsin, että Amalialle taas sattui. Vaikka Allu on porukan rauhallisin, niin silti sille tuntuu sattuvan aina eniten. Jotenkin se on varmaan aina vaan väärässä paikassa väärään aikaan. Loppujen lopuksi varmaan aika harvaa koiraa pistää kyy. Vielä harvempaa kahdesti. Kirjoitanpa nyt myös siitä ensimmäisestä tapauksesta, kun en ole sitä tainnut aiemmin tehdä, kun oireet poikkesivat melkolailla johtuen pistokohdasta.

Juhannusaatto 2010

Toisin kuin nyt silloin oli kuuma. Olimme mökillä, sauna oli laitettu tulille ja grilli lämpiämään. Siinä ruokaa odotellessa ajattelin viilentää koiria käyttämällä ne uimassa. Päästin koirat rannassa hetkeksi irti ja menin niiden kanssa rantaveteen kahlaamaan. Amalia kastautui yhtä vastahakoisesti kuin aina, ja hetken kahlaamisen jälkeen se juoksi rannalle ja poikkesi noin metrin verran heinikkoon,eikä tuttuun tapaansa suostunut tulemaan pois. Yht'äkkiä se hyppäsi ilmaan ja juoksi mökkiin. Ajattelin sen vaan pakoilevan uimista, enkä kiinnittänyt asiaan juuri huomiota. Samalla ensimmäinen porukka oli menossa saunaan ja Amalia tietysti vanavedessä matkasi lauteille. Ehkä pahin virhe, näin jälkeenpäin ajatellen.

Amalia halusi melkein samantien pois, kipitti mökkiin ja istui keskelle mökin lattiaa. Ensin ihan normaalisti, mutta pian se alkoi huojua. Tässä vaiheessa huolestuin todella. Hyvin nopeasti se ei enää pysynyt pystyssä ja alkoi selkeästi menettää tajuntaansa. Siinä vaiheessa iski paniikki. Arvasin heti miksi se oli juossut niin kiireellä pois rannasta. Ei ollut mitään käryä eläinlääkäreistä Rääkkylän lähellä, eikä mitään hajua päivystävän numerosta. Muistan edelleen, kun soitin paniikissa numerotiedusteluun, miten onnistuin tartuttamaan paniikkini luurin toisessa päässä olevaan henkilöön, joka alkoi kuulostamaan myös todella hädissään olevalta, kun ensin ei meinannut numeroa löytyä. Lopulta numero löytyi ja mikä onni oli, että päivystävä oli Kiteellä noin 30 kilometrin päässä. Jotain kertoo, ettei päässäni juuri liikkunut mitään, kun nappasin Allun lisäksi kyytiin Hilman, joka nyt vain sattui tulemaan siihen autolle, mutta Neppis jäi mökille muiden kanssa. Nakkasin Amalian etupenkille ja lähdin ajamaan ralli-sitikalla kohti Kiteetä. Matkalla olin jo ihan varma, että koira ehtii kuolla minulle käsiin, kun se ei enää juuri reagoinut mihinkään.

Perille päästyämme juoksin koira kainalossa terveyskeskukseen, jonka yhteydessä eläinlääkäri oli. Hieman ehkä hämmästyneen näköiset hoitajat ohjasivat minut _ulkokautta_ oikealle ovelle. Eläinlääkäri oli tulossa keikalta ja kyllä ne pari minuuttia olivat pitkiä odottaa.. Eläinlääkärin saavuttua koira laitettiin heti tippaan ja en tiedä mitä kaikkea siihen edes pistettiinkään. Muistan, miten käärmeiden kanssa taistelija sai tassuunsa pääkallokuvioisen siteen. (Ihmejuttuja sitä jääkin mieleen :D ) Ilta vietettiin tipassa ja kun vointi hieman koheni, meidät laitettiin tippapussin kanssa kotiin, tai siis takaisin mökille. Seuraavan yön heräsin vähän väliä tarkistamaan onko koira edelleen hengissä. Ei paljon jussia juhlittu.

Kyy oli pistänyt kaulan alueelle. Amalian pää turposi palloksi ja huulet myös olivat turvonneet. Se ei syönyt tai juonut itse, vaan juotin sitä ruutalla ja yritin saada veteen liotettua purkkiruokaa lusikalla alas. Kannoin pissille ja takaisin mökkiin sisälle. Seuraavana aamuna koira jo hieman liikkui, mutta lähdimme kuitenkin takaisin eläinlääkärille, missä siihen tiputettiin lisää nesteitä ja lääkkeitä. Päivän mittaan koira alkoi hieman piristyä, mutta oli edelleen todella kipeä. Kotona jatkettiin kipulääkkeen ja mahalääkkeen kanssa. Koira piristyi parissa päivässä huomattavasti ja noin viikossa pään turvotus oli hävinnyt. Kävimme vielä seuraavalla viikolla verikokeissa tarkistamassa, että veriarvot olivat kunnossa, ettei esimerkiksi munuaisiin ole tullut vaurioita ja onneksi kaikki arvot olivat kunnossa. Ainoastaan kaulanahka oli pitkään löysä, kun se venyi paljon turvotuksesta ja henkisellä puolella pitkään tapauksen jälkeen Amalia säpsähteli maassa olevia keppejä ja risuja, sekä pakeni, jos vaikka heinä töksähti nenään. Sinänsä positiivista, ettei ainakaan nenäänsä ole ihan heti kyyhyn tunkemassa.

Amalian pää juhannusaaton iltana, kun olimme palanneet lääkäristä

Seuraavana päivänä. Tässä näkyy hyvin huulien turvotus.

Koiran pää normikuosissa samana kesänä.

Kunnes...

Perjantai 17.7.2015

Olimme lähteneet normaaliin tapaan aamupäivän lenkille. Työnsin rattaita ja koirat lönkyttelivät normaaliin tapaan hihnoissa, Amalia omaan tyyliinsä joukon viimeisenä hihnanmitan perässä. Olin keskittynyt tytön paimentamiseen, ettei olisi leijansa kanssa ojassa päälaellaan, kun Amalia yht'äkkiä ulahti, ei edes kovasti. Käännyin katsomaan, mikä oli hätänä ja koira ontui toista takatassuaan. Ajattelin tassuun menneen jonkin tikun/piikin ja tunnustelin sen läpi. Mitään en nähnyt. Amalialla on tapana, että se yrittää näyttää, että kaikki on ok, ja nytkin se otti muutaman normaalin askeleen tunnustelun jälkeen, mutta alkoi taas ontua. Parin askeleen jälkeen lakkasi kokonaan varaamasta painoa jalalle. Nostin koiran rattaiden kyytiin ja ajattelin "kaivaa sen tikun pois" pihassa rauhassa. Käveltiin kuitenkin pieni kierros, että ainakin muut saavat tehtyä hätäisimmät tarpeensa ennen pihaan palaamista.

Pihassa koira ei enää edes yrittänyt varata painoa. Mitään jälkeä en tassusta löytänyt, ehkä pienenpieni pistojälki anturassa. Hetken päästä koira ei enää edes yrittänyt liikkua. Silti vieläkään en osannut epäillä kyytä, kun en ollut mitään nähnyt. Ajattelin, että pakko se piikki, tai mikä nyt onkaan, on käydä poistattamassa eläinlääkärillä, kun en viitsi sitä viikonlopuksi jättää liikkumattomaksi. Alkoi hirveä puhelinrumba. Soitin jokaiselle Joensuun yksityiselle ja selitin tilanteen. Juuei, täyttä, ei pysty. Sama kaupungin eläinlääkärillä. Tai ensin meidät luvattiin jo Joensuun päivystysjonoon, mutta kun selvisi, että asumme naapurikunnan puolella, niin ohajttiin etsimään oman kunnan lekuria. Siinä soitellessa Amalian antura alkoi turpoamaan ja koira menemään apaattiseksi. Pikkuhiljaa alkoi pelko hiipiä puseroon. Aloin soitella oman kunnan ja lähikuntien eläinlääkäreitä läpi. Kaikki olivat menossa, tai sitten juttelin vastaajan kanssa. Turvotus alkoi nousta ja koira oli aina vain apaattisempi, mutta kuitenkin reagoi vielä ihan hyvin. Siirryin sisälle ja ajattelin, että nopeasti syötän muksut ja lähdemme vain ajamaan jonnekin ja yritän uudelleen soittaa ja tarjoutua yksityisille, jos ei muuta keksi. Amalialle, tuolle ahneelle possulle, ei kelvannut mikään makupala, ei edes nakki. Silloin on asiat hullusti. Sisällä se vain enää makasi kyljellään. Sitten, kuin pelastavana enkelinä, Viinijärven eläinlääkäri soitti, kun olin jättänyt viestin vastaajaan. Hän olisi takaisin vastaanotolla hetken päästä. Mikä tuuri! Viinijärvi on kuitenkin vielä melko lähellä. Pakkasin porukan autoon ja lähdimme matkaan. Matkalla vielä Liperinkin alli soitti, että olimmeko jo päässet minnekään , että hänkin olisi nyt vapaana, mutta lyhyempi matka oli Viinijärvelle. Mukava kuitenkin, että välitti ja soitti vielä perään. :)

Perillä alettiin tutkimaan, mikä tassussa olisi. Puhelinkierroksen aikana Liperin elli oli epäillyt kyytä, jota en itse meinannut ensin uskoa, kun en mitään nähnyt, mutta samaa epäili Viinijärven elli ja nyt aloin jo uskoa, kun mikään muu tuskin saisi koiraa niin apaattiseksi ja jalkaa niin turvoksiin. Tässä vaiheessa turvotus oli jo noussut reilusti yli kintereen. Taas alkoi tuttu kuvio; koira tippaan ja lääkkeitä perään. Hoito puri hyvin ja Allu alkoi piristyä, kun lääkkeet alkoivat vaikuttaa. Haettiin apteekista taas kipu- ja mahalääkettä.

Amalia vain makoili illan, mutta ruoka jo kelpasi. Allu on ollut aina minusta vähän huono juomaan, joten lisäsin ruokaan vettä, että se saisi nesteitä, jotta munuaiset saisivat töitä, eikä niihin kerääntyisi myrkkyjä. Jalan turvotus oli noussut reiteen asti ja takajalka oli todella kipeä. Sylikyydillä mentiin taas pissille ja takaisin sisään. Seuraavana päivänä koira oli edelleen kipeä, mutta kuitenkin pirteä. Olimme hetken poissa kotoa ja olin iloinen, kun kotiin tullessa löysin koiran sitteristä, vaikka se ei kovin luvallinen paikka ollut, mutta en voinut olla vihainen, kun oli lähtenyt itse liikkeelle. Illemmalla lähdimme vielä pyörähtämään vanhempieni mökillä ja otin koirat mukaan, kun en halunnut jättää potilasta yksin kotiin. Hämmästys olikin suuri, kun koira mökillä liikkui reippaasti ja tutki paikkoja innostuneena.

Takajalka selkeästi hieman vaivasi pari päivää ja reiden sisäpuoli oli hurjan näköinen, kun meni mustaksi, mutta loppujen lopuksi koira toipui todella nopeasti ja päästiin muuten todella helpolla, kun vertaa ensimmäiseen tälliin. Kävimme taas seuraavalla viikolla verikokeissa arvot tarkistamassa, tälläkin kertaa kaikki kunnossa. Mietin, että oli kuin kohtalon ivaa, kun olimme vajaa kuukausi sitten  terveystarkastuksessa kakki arvot katsoneet. Pääasia, että koira on nyt taas kunnossa ja toivotaan, että vanha sanonta "ei kahta ilman kolmatta" ei pidä nyt tässä tapauksessa paikkaansa!

Miks aina mie...

Normijalka ja pökkelöjalka

Oireiden ilmeneminen oli kyllä hyvin erilaista riippuen kyyn pistokohdasta. Kaulan alueelle tulleessa pistossa koira alkoi olla tajuton noin puolessa tunnissa ja alle tunti tapahtuneesta olimme jo tipassa. Tassuun tulleessa pistossa olimme reilu kaksi tuntia piston jälkeen vasta tekemässä lähtöä kotoa, jolloin koira kyllä oli jo todella apaattinen, mutta kuitenkin tajuissaan. Paraneminenkin oli huomattavasti nopeampaa jälkimmäisessä tapauksessa, kun myrkky ei päässyt verenkiertoon tassusta yhtä hyvin, mitä kaulasta.

Lopuksi haluan vielä kiittää juhannusaattona 2010 Kiteellä päivystänyttä eläinlääkäriä ja Viinijärven eläinlääkäriä Kaisaa Amalian hyvästä hoidosta! 

Jos vaikka sattuu, että he tämän näkevät. :)

Huolta ja iloa pääsiäisviikolla

Onpahan ollut lähes koko tunneskaala käytössä tällä pääsiäisviikolla! Alkuviikosta voin sanoa, että säikähdin todella pahasti Amalian kanssa! Tiistaina Allu volahti porsastellessaan yksinään keittiössä ja paineli leivinuunin alle. Ihmettelin, mikä ihme sille tuli ja olin katsovinani ensin, että toisesta kulmahampaasta olisi lohjennut pala. Koira kuitenkin liikkui suht' normaalisti ja nappasin sen mukaan aksatreeneihin, jossa tehtiin muiden vuoroja odotellessa muutamia hassuja tokoliikkeitä ja koira teki innolla. En sitten kummemmin huolestunut, kunnes illalla oltuamme hetken kotona koira vaikutti selkeästi kipeältä. Aloin huolestua, mikä voisi olla kipeä ja kopeloin koiran monta kertaa läpi, eikä se aristanut mitään kohtaa. Kolusin kuitenkin lääkekaapin läpi ja kirosin, kun mikään ei ollut enää järissään. Löysin yhden lääkkeen ja olin jo annostusohjeita etsimässä, kunnes tajusin sen olevan antibiootti. Eikun jatkamaan etsintöjä ja onnekseni löysin kuitenkin kipulääkkeen, joka olisi järissään vielä kuukauden päivät.

Aamulla koira oli pirteämpi ja liikkui hyvin, joten en niin murehtinut. Iltapäivällä kotiin tultuani koira oli kuitenkin todella huonona. Se vapisi ja tutisi paikallaan. Yksityinen lekuri oli enää auki, mutta ei toivoakaan, että sinne olisi saanut aikaa, ei edes samalle viikolle. Sain koiralle kuitenkin äipältä kipulääkettä pahimpaan ja aloin taas käydä koiraa läpi. Siinä tunnustellessani luultavasti laukaisin selässä jonkin noidannuolen/krampin, kun koira lakkasi liikkumasta kokonaan. Se vain tärisi ja tutisi paikallaan, eikä takajalat ottaneet päälle. Voin sanoa, että säikähdin kunnolla! Ensimmäisenä mielessä mikäs muu kuin mäyräkoirahalvaus. Itku kurkussa soitin päivystävälle, joka soitti meille apteekkiin kipulääkettä ja lihasrelaksanttia. Aiemmin antamani kipulääke alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa ja pahin tutina hävisi, mutta koira ei halunnut liikkua lainkaan, eikä jalat kantaneet kunnolla. Hain lääkkeet ja annoin samatien lihasrelaksanttia. Tunti lääkkeen antamisen jälkeen koira oli jaloillaan. HUH! Kylläpä olo huojentui! Kipulääkettä jatkettiin kuurina ja liikuntaa rajoitettiin muutama päivä, mutta nyt pomo on ollut jo parina päivänä lenkillä mukana, eikä kipeytymisen merkkejä ole ollut havaittavissa. Pitkä aika olikin Amalian edellisestä rempasta ja toivotaan, ettei ihan heti uutta tule!

Neppis hoitaa <3

Pari päivää meni potilasta hoitaessa ja pitkäperjantai agilitykisoissa talkoillessa ja haaveillessa, että ehkä mekin vielä jokin kaunis päivä päästään kisoihin asti! Lauantaina olikin sitten toisenlaiset kisat, nimittäin Kertulla elämänsä toiset kauneukilpailut, jotka menivätkin aivan huikeasti! Kauhulla odotin, miten kehä tulisi sujamaan, kun paikanpäälle päästyämme koiran jalathan eivät koskettaneet maata seuraavaan tuntiin, olihan sitä autossa pitänyt olla paikallaan niin kamalan kauan ja olihan siellä paikanpäällä ihan hirveästi ihmis- ja koirakavereita, joita olisi pitänyt kaikkia päästä moikkaamaan! Keskityttiin siinä ennen kehää lähinnä rauhoittumaan ja kokeiltiin, pystyikö alustalla ottamaan raviaskeleita ollenkaan.

Yllättäen kehässä käpälät koskivatkin alustaa, vaikka välillä meinasi nostaa laukalle ja aika hyvin pystyttiin myös seisomaan paikallaan ja meidät päästettiinkin jatkamaan paras narttu -kehään, jossa toinen koira oli valioluokan narttu, jonka kanssa Kerttu olisi luultavasti halunnut leikkiä, kun edellä kävely ei oikein ottanut onnistuakseen. Tuomari totesikin meille hyvin kauniisti, ettei ihan vielä ole valmis isoon kehään ja sijoitti meidät toiseksi. Ja koska ensimmäiseksi sijoittunut oli jo valio, niin meille napsahti eka serti! WOW! Ja arvostelu oli taas huikea: "Very good type, excellent propertion in body, very good coat, good angulation in front and rear, needs better feet and the carriage of ears, excellent tail, very good movement". Kylläpä oli hihnanjatkea pollea pienestä podengosta! Kertulle kaikista parasta oli kuitenkin, että kehän laidalla oli monia samanhenkisiä kavereita, joiden kanssa sai hiukka rällätä, vaikka ahdamieliset ihmiset eivät päästäneetkään vapaana juoksemaan... Illalla kotona olikin hyvin onnellinen väsynyt podengo -ja emäntä..

Kuva: Hanna-Leena Kujala

Nyt kun Kertulla on alkanut kuulo ja ymmärrys kohdata, ja metsät alkavat olla sulia, niin nyt olen uskaltanut päästää pikkulikan juoksemaan metsälenkeillä ja näin purkamaan enintä energiaa. Kyllä saa metsälenkit podengosta aika hyvin enimmät mehut irti, kun koira painaa sammaleet pöllyten pitkin kankaita! On se vaan ilo katsoa onnellisena juoksevaa koiraa!

"Ossuuko, ossuuko, ossuuko..."

 Montako päätä mahtuu yhteen hirven jälkeen?

Hilmaa ei paljoa mahan kastuminen haitanunt, kun hajujen perässä mentiin..

Äijät kävi kylässä

Viime viikonloppuna meillä olivat hoidossa aiemminkin täällä blogissa seikkailleet yorkkipojat Samppa ja Eevertti. Pikkupojista olikin kasvanut kesän mittaan aika äijiä, ainakin omasta mielestään..

Pojat kävivät muistelemassa eloa meillä jo viikolla, kun aiemmalla visiitillä etenkin Eevertille oli ilmaantunut näitä äijän oireita. Poitsu sisällä hieman rähähteli meidän tytöille, mutta tämä johtui lähinnä äärimmäisestä mustasukkaisuudesta ja omistajien vartioinnista. Tämä visiitti sujui jo huomattavasti paremmin kuin edellinen. Ulkona ei mitään ongelmaa, mutta sisällä Eevertti asettui omistajiensa jalkojen juureen vartoimaan. Tosin pienen yorkin arvovalta meillä karisi hyvin nopeasti, kun mäykyt jaskat nakkasivat pikkupojan ärhentelyistä ja menivät tyynesti poikien omistajien luo tervehtimään ja oleilemaankin. Erityisesti Kerttua Eevertti yritti pomottaa, kun oli Eevertin mielestä huomattavasti alempana arvoasteikossa, mutta joka kerta Hilma-poliisi tuli väliin seisomaan ja teki Eevertille hyvin selväksi, ketkä talossa määräävät...lattiatasolla siis.. ;) Oli mielenkiintoista seurata sitäkin, että mäykyt eivät vastanneet ärinään ärinällä vaan näyttivät pelkällä olemuksellaan arvovaltansa, myös poliisi. Poikien vaikutusvalta meillä oli asetettu oikealle tasolle, ja ärinätkin loppuivat siten hyvin lyhyeen.

Kun hain pojat meille torstaina kaikki sujui ilman mitään ongelmia. Kun ei ollut omistajat paikalla, ei ollut mitä vartioida, eikä tarvinnut ketään puolustaa. Mutta yksi asia poikien piti tehdä; niiden piti merkata reviiriä. Ja voi että ne merkkasivatkin reviiriä ihan urakalla. Meille ei todellakaan ole tulossa ihan heti (ikinä) urosta. Toisaalta mitä muuta voi odottaa, kun tuo kaksi nuorta urosta, joilla on alkaneet hormonit hyrrätä, neljän nartun keskelle? Niinpä sitten tällä kertaa riitti hieman toisenlaista pissirallia..

Kokonaisuudessaan viikonloppu meni kivuttomasti. Hieman oli ruokahalut kadoksissa, mutta nekin löytyivät sunnuntaina, jolloin pojat olivat taas jo kuin kotonaan. Etenkin Kertulla oli kivaa, kun sai Sampasta rälläyskaverin ja minä olin tyytyväinen, kun podengo sai kunnolla purkaa virtaansa koirakaveriin! Nyt minä vain odotan vapaata iltaa, että pääsen siivoamaan kunnolla ja luuttuamaan lattiat vähintään kolmesti...

Viime viikolla poikettiin myös eläinlääkärillä Neppiksen ja Himmin kanssa. Neppiksellä oli tiukassa yksi tikinpätkä, jota halusin näyttää, mutta koska kuitenkin on itsestään sulava, jätettiin tiukassa istunut tikki sittenkin vaan sulamaan pois. Hilmalle käytiin sitten se ekinokokkoosi(menikö oikein?)lääkitys. Minulle selvisi viime viikolla, että mennäänkin Ruotsin kautta. (Eihän sitä voi heti tajuta, että Kiiruna on Ruotsissa, eihän?) Olin jo onnessani, että kun mentäisi suoraan Norjaan, niin ei tarvita lääkityksiä, mutta Ruåttin kautta mennessä tarvitaankin. Sitten tämmöinen uuno ulkomaanmatkojen ensikertalainen yritti epätoivoisesti ottaa tolkun, miten lääkitys hoidetaan. Yksi vaihtoehto olisi ilmeisesti ollut laittaa lääkitys Ruotsissa, tai sitten lääkitä kahdesti 28 vrk ennen rajan ylitystä. Päätin pelata varman päälle ja otattaa tuon tuplalääkityksen, niin eipähän ainakaan jäädä rajalle ruikuttamaan! Näyttelyn aikataulukin tuli...sunnuntaina viisi käpsyä...meinaa alkaa jänskättää...

Paluu arkeen

Nyt on mamma- ja kesälomat lomailtu ja takana on ensimmäinen työviikko. Kyllä on töihinpaluu iltaisin tuntunut silmäluomissa. Emännällä tuntuu olevan vaikeinta tottua uuteen rytmiin, koirat ja muksu sisäistivät rytmin muutamassa päivässä. Tänä aamuna, kun olisi saanut nukkua hieman pidempään, nahkavekkari pomppasi pystyyn 6.55 ja koirat olivat kahdeksalta norkoilemassa aamuevästä. Noh, toisaalta parempi näin, kuin että taas ensi viikko haettaisi uudestaan rytmiä. Uuden rytmin huono puoli on lenkkien uudelleensijoittuminen päivään, kun ennen tehtiin aina se pitkä lenkki aamupäivästä, niin nyt se on siirtynyt iltapäivään, kun emäntä ei saa peräänsä tarpeeksi aikaisin ylös sängystä, että ehdittäisi pitkä lenkki heittämään. Tämä kostautuu iltapäivällä kotiin tullessa, kun jaloissa riekkuu kolme mäykkyä ja yksi podengo lentää ympäri kämppää.. Mietin jo, että jos takapihalle tasoittaisi alueen, jonka keskelle laittaisi semmoisen napakelkkatyylisen moottoroidun vivun, jonka päässä olisi viehe, niin saisikohan sillä podengon virrat purettua...

Neppispeppikseltä olisi saanut poistaa tikit viime viikonloppuna, mutta tikkejä katsoessani päätin jättää homman eläinlääkärille. Sen verta tiukassa näyttivät olevan. Heti maanantaina varailin aikaa ja sainkin sen heti tiistaiaamulle. Hyvä, että jätinkin homman lekurille, kun sen verran tiukassa tuntuivat olevan, vaikka olivatkin itsestäänsulavia. Ja muutenkin mielellään kuulin elänlääkärin mielipiteen haavasta. Haava oli siisti ja hyvin parantunut, vaikka nyt tietysti tikkien nyhtämisen jälkeen punoitti aikalailla. Muutama päivä suihkuteltiin ja puhdistettiin rupea, toivotaan vielä, ettei onnistu enää tulehtumaan, mutta kyllä tässä voiton puolella ollaan!

Tiistaina oli myös meidän treenipäivä. Hilma kulki hyvin hyppyradalla, ja homma näyttää kerta kerralta paremmalta, mutta ne kepit, ne kepit... Niitä on kotipihassa kokeiltu jahuta, mutta siitä ei tule yhtään mitään. Koira ei kuule kuin nenäänsä. Minä en ymmärrä mitkä piipertäjät kulkevat meidän koirien aitauksessa, kun koira ei tajua kuin hajut. Aitauksen ulkopuolella en edes uskalla yrittää, kun tuolla nenän viemisellä koiraa ei enää näe, jos sen erehtyy irti päästämään. No mutta hallissa maltettiin hetki keskittyä ja mentiinkin pari kertaa ihan onnistuneesti, mutta sitten ei koira jaksanut enää keskittyä. Keskittymiskyvytön koira ja väsynyt ohjaaja ei ole paras mahdollinen yhdistelmä ja seurauksena onkin turhautunutta sivistyssanojen säestämää rävellystä. Pitäisi käydä hallilla useammin, mutta varsinkin tämän viikon jälkeen en taas tiedä, että missä välissä. No pidetään tavoitteena päästä Himmin kanssa kisaamaan vielä tänä vuonna, mutta saas ny nähä..

Yksi tavoite Himmin kanssa ollaan saamassa tavoitettua. Ollaan nimittäin lähdössä Norjaan koiranäyttelyyn lokakuun alussa. Hieman jänskättää, osaanko minä siellä käyttäytyä oikein, mutta jospa ne nykivät kehään, jos vaan menee idioottina seisomaan numerolappu kourassa kehän laidalle. Pitää nyt hioa näyttelykuvioita kolmisen viikkoa, niin ei jäisi ainakaan siitä kiinni...muuten kyllä taas ei tiedä mitä sieltä tulee, mutta lähdetään ainakin hakemaan sitä kokemusta! Seuraava ulkomaan reissu on sitten varmaan jo helpompi, jos nyt tuon reissun jälkeen huvittaa enää minnekään lähteä.

Itsensä kiusaamista

Tänään oli meillä aksatreenit, joihin mentiin vain Himmin kanssa Neppiksen ollessa sairaslomalla. Koska Neppis körnötti tyytyväisenä yksiössään (jopa ihan oma-aloitteisesti), niin vaivihkaa otin mukaan myös Amalian ja Kertun ja hiivittiin hiljaa pihalle.

Sunnuntain möllien kisaavien rata oli edelleen paikallaan, joten päätimme tehdä sitä, tai ainakin sinnepäin, jos nyt satuin loppupyörityksen oikein muistamaan. Hilma veti sen hyvin. Tosin kepit siitä väliltä skipattiin, mutta nyt mentiin puomilta suoraan oikeaan päähän putkea ja maltettiin kuunnella ja katsoa ohjausta. Kiva piristys sunnuntain jälkeen! Toisella kierroksella tehtiin alokasradan alkua, jossa esteet olivat samoin, kuin kisaavien radalla, mutta hieman eri järjestyksessä, tarkoituksena taas treenata niitä putkenpäiden ohituksia. Ensimmäisellä yrityksellä putkien väärät päät vetivät koiran mukanaan, mutta kun stoppasin virheen jälkeen ja kävelin vain takaisin alkuun, alkoivat Hilmankin korvat löytyä. Pari kertaa vielä varmuuden vuoksi palkkasin koiran putken ohi tultua ja sen jälkeen se toimi kuin unelma! Pari kertaa putkien ohitukset ja loppuun rälläystä, ja koira kulki, kuten piti. Nyt on hyvä fiilis!

Kerttu kävi Himmin vuorojen välillä ihmettelemässä hallin hulinaa. Ensimmäisillä kerroilla, kun Kerttu oli mukana, kahdella radalla pyörivät treenit ja haukkuvat koirat jänskättivät aika lailla, mutta nyt ei enää niinkään. Kerttukin tulee jo halliin samalla innolla kuin mäykyt ja enää ei hirveästi jänskätä. Nytkin kyllä kuunnellaan ja katsotaan tarkkaan mitä radoilla tapahtuu, mutta enää se ei jännitä niin paljoa. Taas hiukka treenailtiin sitä paikallaanoloa ja ohjaajaan keskittymistä, ja vaikka kaikkea piti seurata tarkkaan, niin hienosti sitten muistettiin taas ottaa kontakti emäntään ja istua nätisti. Ainakin hetki. Ilmoitin Kertun agilityn alkeiskurssille, joten ihan hyvä, että paikka on Kertusta jo niin hirmu kiva, mutta siellä maltetaan kuitenkin hieman keskittyäkin. Nyt on kuukausi aikaa saada podengo kunnolla (tai ainakin melkein) hanskaan!

Jätin kamikset halliin, kun ajattelin, että tehdään vielä Amalian kanssa jotain pientä tokoilua. Otettiin parin askeleen seuraamisia, kun koira hötkyää aina niin paljon, että menee aina minusta ohi, eikä katso minun liikkumistani. Alettiinkin saada jo yhteistä säveltä, kunnes oltiin menossa puomin ylösmenon ohi. Koira pysähtyi, katsoi minua, sitten puomia, ja taas minua kysyvästi. Sitkeästi yritin ottaa koiraa mukaan ja pari askelta päästiinkin, kunnes se taas katsoi minua kysyvästi ja sitten puomia. Sydän särkyi. Se halusi aksata. Mentiin kauemmas puomista, otettiin pari askelta seuraamista ja komensin koiran paikkamakuulle siksi aikaa, kun hain tavarat pöydältä. Sitten päätin, että nyt tehdään pätkä koiran para-agilitya! Amalia pääsi tekemään muutamaa estettä, ei hyppyjä, ja voi että se oli onnellinen! Kokeilin myös kepit, joilla pyrin etenemään hitaasti, koska rasittavathan nekin etupäätä. Voi että, se ei ole varmaan ikinä tehnyt keppejä niin hyvin! Se suorastaan vaati minulta vauhtia! Tehtiin pieni pätkä: puomi, putki, kepit, putki, hyppy (pelkät siivekkeet) ja putki. Koira oli suuresti hämmästynyt, kun hypyssä ei ollut rimaa. Otettiin uudestaan ja uskalsin hieman lisätä vauhtia ja voi millä innolla koira kulki! Meinasi tulla tippa linssiin. Ajattelin, että pitikin mennä itseään kiusaamaan! Minulla olisi kisavalmis koira täynnä intoa, mutta en sitä halua kuitenkaan hajottaa. Väkisin tuli mieleen, entä jos? Entäs jos kuitenkin? Pikkusen treeniä ja yhdet kisat...? Amalian olkapää on ollut viime ajat hyvässä kunnossa, eikä se ole ontunut. Ontumista on ilmennyt ainostaan, jos se innostuessaan liikaa tulee pahasti etutassuilleen alas pomppiessaan. Ja hypyistäkin voi tulla pahasti alas. Koira vaikuttaa täysin terveeltä, mutta kun tiedän, ettei ole. Väkisin mietin, käyttäisinkö sen vielä eläinlääkärillä tutkittavana ja kuvattavana, ja kysyisin vielä fysioterapeutiltakin mielipiteen... Mutta kannattaako sitä enää itseään kiusata. Elätellä vielä pientä toivoa, kun kuitenkin ääni takaraivossa sanoo, että ei onnistu. Koira kuitenkin innolla tekee, mitä rakastaa ja Amalia varsinkaan ei herkästi näytä, jos siihen koskee. Ei tässä kuitenkaan taida olla muita vaihtoehtoja kuin vain ajatella järjellä ja lopettaa itsensä kiusaaminen.

Reipas pieni potilas

Maanantaina Neppikseltä viimein päästiin leikkaamaan löytynyt nisäkasvain ja samalla koira steriloitiin uusiutumisen välttämiseksi, koska jokainen juoksu stimuloi kasvua, joten halusin minimoida riskin. Eläinlääkärin pihassa Neppis jo arvasi minne ollaan menossa. Vastahakoisesti, mutta kuitenkin omin jaloin, koiruus kipitti perässä. Käytiin odotellessa vaa'alla (huimat tasan neljä kiloa) ja samalla meidän kätevä emäntä pisti ruokahyllyt uuteen järjestykseen. Päästiin hetken päästä peremmälle vastaanottohuoneeseen ja Neppikselle laitettiin rauhoitusaine. Minä muuten vihaan eniten sitä tunnetta, kun koira valahtaa tajuttomaksi ja koko ajan seuraat rintakehää hengittääkö se vielä vai ei. Amalia kun on erittäin herkkä rauhoitusaineelle, niin aina on pieni pelko takaraivossa, että jos jotain tapahtuu. Neppis on kerran aimmin jouduttu rauhoittamaan, kun kulmahampaat eivät vapaaehtoisesti irronneet nuorena ja silloin kaikki meni hyvin, mutta kuitenkin ahdisti. Siinä pieni nukahti syliin, vaikka hieman hankala oli yrittää olla rauhallinen koira sylissä, kun samalla yritin pitää meidän 1 vee emäntää suht' aloillaan (menee muuten seuraavan kerran ukin ja mummin luo hoitoon...). Neppiksen nukahdettua katsottiin vielä kasvain kimpassa eläinlääkärin kanssa ja koiruus siirtyi leikattavaksi.

Parin tunnin päästä menin hakemaan Neppistä. Boksissa oli pieni käärö tolkun tuolla puolen, joka hieman jaksoi nostaa päätään ääneni kuullessaan, mutta valahti sitten takaisin unille. Kannoin käärön autoon ja lähdettiin kotiin toipumaan. Nostin boksin suoraan meidän makkariin, joka olisi Neppikselle jo valmiiksi Amalian jäljiltä rajattuna toipumistilaksi. Koira nukkui illan. Välillä vaan pää nousi, kun kävin silittelemässä, mutta sitten vaivuttiin taas uneen. Myöhemmin illalla muiden koirien syötyä menin tarjoamaan Neppikselle ruokaa, joka ei kelvannut, kuten eläinlääkäri sanoikin, ettei välttämättä heti maistu. Käytin koiran pihalla ja tarjosin ruokaa kädestä uudestaan ja pienin haukuin alkoi ruoka hävitä. Raikas syystuuli oli nähtävästi piristänyt sen verran, että oli nyt tarpeeksi hereillä syödäkseen. Jännitin hieman, miten kipeä koira olisi, että miten yö sujuisi, mutta yllätykseksi kaikki sujui aivan rauhassa, koko yönä ei kuulunut inahdustakaan.

Väsynyt potilas

 Seuraavana aamuna koira oli yllättävän pirteä. Se nousi samantien kuin minäkin ja ulos kannettuani nuuskutteli pihaa ja käveleksi ympäriinsä, normaalia verkkaisemmin kuitenkin. Nakkasin sille kuitenkin ensimmäisenä kipulääkkeen kitusiin, kun luulen, ettei olotila paras mahdollinen ollut, vaikka pirteänä olikin. Päivän mittaan Neppis aktivoitui yksiössään. Se alkoi valittaa. Se ei valittanut kipua, vaan sitä, että hänet oli niin julmasti yksin jätetty huoneeseen portin taakse. Illemmalla päästin Neppiksen hengailemaan muun porukan kanssa seuraten, miten varsinkin Kerttu-riiviö käyttäytyisi, mutta sekin nähtävästi tajusi Neppiksen olevan kipeä ja käyttäytyi yllättävän rauhallisesti. Meni rauhassa haistelemaan, eikä osoittanut merkkiäkään normaalista riekkumisesta. Tästä rohkaistuneena päästin Neppiksen muun lauman kanssa hengailemaan, kun vain itse olimme paikalla, mutta yöksi Neppis pääsi takaisin yksiöön meidän kanssa. Neppikselle puettiin leikkauksen jälkeen "verkkopuku", ettei kauluria tarvittaisi. Tämä olikin ihan näppärä siihen asti, kunnes koira alkoi hieman enemmän liikkumaan ja illalla Neppis pelastettiin ensimmäisen kerran verkkopussista, kun takakäpälät olivat luiskahtaneet verkkoputkeen.

Pieni verkkokäärme

Tänään koira on ollut todella pirteä, ei nyt ihan normaali itsensä, mutta ei kuitenkaan paljoa vaisumpi. Liikkeen liisäntymisestä kertonee, että koira piti pelastaa verkkopussista kolme kertaa. Oli pakko alkaa miettiä vaihtoehtoisia ratkaisuja. Olen aiemmin kuullut useammalta ihmiseltä, että he ovat laittaneet koiralle leikkauksen jälkeen vauvan bodyn. Onneksi olen tämmöinen hamsteri, että kaikki pitää säilyttää jos vaikka tarvetta vielä olisi, mutta enpä arvannut että pieneksi jääneet vauvanvaatteet pitäisi kaivaa esille näin pian. Kaivoin Neppikselle vanhan bodyn, jonka tuunasin sopivaksi. Neppis muuten käyttää kokoa 68 tai 74. Koiran ilme "kiitti rutkasti..." kertoi kaiken. Pienen totuttelun jälkeen pystyi jo bodyn kanssa elämään. Olin sitten kuitenkin onnistunut valitsemaan sen hölmönmallisen bodyn, jossa ei ole kaula-aukossa neppareita, joten pieni käärme onnistui luikertelemaan siitä pihalle. Ja toisenkin kerran. Ja kolmannen, jonka jälkeen viritin verkkopuvun takaisin niskaan toivoen, että selvitään ensi yöstä ilman, että koira on taas verkkopussissa ja katsotaan aamulla taas uusia patentteja.

Onks ihan pakko...?

No jee jee...

Kaikenkaikkiaan pitää sanoa, että olen todella, todella, todella yllättynyt miten hyvin koira on voinut leikkauksen jälkeen! Minä odotin uikutusta, vaikerrusta ja unettomia öitä, mutta ei. Tämä on mennyt kuin unelma, kerrankin joku menee kuten Strömsössä *koputtaa puuta*. Tätä tahtia kun toivutaan, niin Neppis on taas pian entisellään!

Jäljillä ja rokotuksilla

Kuvat: Henna Matikainen

Tänään (tai no eilisen puolelle) käytiin taas hieman nuuskuttelemassa jälkiä. Kävin eilenillalla vetäisemässä jäljet metsään ja heti aamulla reippaana hommiin! Myös Minttu oli meidän mukana etsimässä sorkkaa ja Mintun emäntää Hennaa saamme kiittää kuvakollaaseista!

Hilmalle tein taas samanpituisen jäljen, kuin viimeksi. Nyt Hilman keskittyminen oli alkumatkan ihan taas jossain muualla. Koira haahuili kaikkien muiden hajujen perässä ja aina välillä ikäänkuin muisti, että "Ainiin, piti jäljestää!" Ensimmäisen makauksen jälkeen koira kuitenkin petrasi ja loppumatka mentiin sitten tarkasti. Onneksi! Pitänee tehdä seuraavaksi hieman lyhyempi jälki, jos se toisi lisää keskittymiskykyä, kun pääsee kaadolle nopeammin. Nyt koira oli huomattavasti innostuneempi sorkasta ja sitä alettiin nuuskuttelun jälkeen repiä ja riepoteltiin koko kävelymatka takaisin autolle. Hyvähyvä!

Amalian ja Neppiksen kohdalla ei mitään uutta. Neppis eteni taas hitaasti, mutta varmasti ja Amalia nupit kaakossa alkumetreistä. Kiittelin Amalian kohdalla itseäni, kun olin vetänyt pätkän jälkeä kunnon ryteikön löpi, niin siinä vaan oksat läiski naamalle. Kertulle vetäisin ihan silkasta mielenkiinnosta muutaman metrin pätkän jälkeä, kun saavuttiin paikalle ja annoin sen muhia sen ajan, minkä mäykyt ja Minttu jäljestivät. Kerttua kiinnosti jälki hirmuisesti ja tytsy nuuhkikin itsensä innokkaasti kaadolle. Sorkka nuuskuteltiin läpi, mutta kuitenkin se jäljen haju kiinnosti huomattavasti enemmän. Reipas pieni mejä-koiran alku!

Kuvat: Henna Matikainen

Iltapäivällä oli varattu aika Kertun ensimmäisille rokotuksille. Mielenkiinnolla odotin, miten piikki saadaan väkkärään osumaan, mutta eläinlääkäri osasi lahjonnan taidon ja Kerttu ei varmaan edes tajunnut, että jotain pistettiin, kun niin innolla mussutti tarjottuja nameja. Tytsy oli reipas koko eläinlääkärireissun ajan. Vaikka hieman jännitti se matka odotusaulasta tutkimushuoneeseen. Aulassa ja toimenpidehuoneessa pystyi tutkimaan paikkoja ja leikkimään, mutta siinä välillä parin metrin matkalla ei pystynyt liikkumaan.. Rokotusten jälkeen mentiin hörppäämään kahvit naapuriin minun työpaikalle, että jos vaikka nyt sattuisi semmoinen ihme, että jokin reaktio tulisi, niin olisi lekuri lähellä. Kahvihuoneessa seurusteltiin innoissaan ihmisten kanssa ja vähänkö niiden ihmisten eväät tuoksuivat hyvältä nenään! Saattoi saada maistiaisen.. ;)

Vielä pitää sanoa, että kylläpä minun sydän särkyi, kun odottelimme omaa vuoroa ja paikalle tuli harmaakuonoinen koiruus, jota Kerttu yritti saada leikkimään. Vanhus oli kuitenkin tullut viimeiselle eläinlääkärireissulleen ja ei jaksanut enää leikkiä. Hyvä etten alkanut itse vollaamaan, kun he valitsivat uurnaa, ja minä mietin, miten hirveä se tilanne on. Sydäntä riipi niiden omistajien puolesta. Mutta turha se on murehtia etukäteen, vaan nauttia jokaisesta päivästä karvakavereiden kanssa!

Yli-innokas lähihoitaja

Amalia sai pienen vekin kuonoon nenän päälle tiistain treeneissä. Haava oli todella siisti ja lähti menemään nätisti umpeen. Puhdistelin haavaa ja laitoin voidetta ja haava näytti todella siistiltä, kunnes keskiviikkoiltana yllätin Himmi-lähihoitajan haavan kimpusta. Hilma oli päättänyt nähtävästi myös hieman auttaa kaveria ja puhdistaa haavaa, mutta jälki ei ollut kaunista. Haava oli levähtänyt totaalisen auki, leveämmälle, kuin mitä se edes oli. Kirosin innokkaan hoitsun auttamisyritykset ja puhdistin haavan taas kunnolla ja laitoin potilaan, ja erityisesti hoitajan, tehotarkkailuun. Koska haava oli nyt niin levällään ja suorastaan häijyn näköinen, niin päätin eilen käydä näyttämässä haavaa eläinlääkärille siitä ohiajaessani hieman antibioottikuuria ajatellen. Amalia on kyllä joutunut syömään ihan tarpeeksi antibiootteja, mutta näillä keleillä halusin kuitenkin minimoida tulehduksen riskin. Saatiinkin antibioottikuuri ja sitten vaan alettiin tunkea nappia naamariin.

Illalla haava alkoi kutittamaan potilasta niin paljon, että sitä alettiin itse hangata tassuilla tai hinkattiin pöydän- ja tuolinjalkoihin ja kaikkiin mahdollisiin kulmiin. Haava näytti taas entistä leveämmältä ja eihän tässä enää muu auttanut, kuin hakea tötterö päähän. Kyllä on nyt meillä maansa myyneen näköinen mäyräkoira! Säälittää katsoa toista, mutta kun näkee, että haava alkaa näyttää jo paremmalta, kun ei itse sitä pääse hankaamaan ja saadaan hoitsu pidettyä kaukana, niin kyllä tuota kestää muutaman päivän katsoa. Paljon nyt vaan ektrarapsutuksia potilaalle, niin kyllä se taas tästä!

Jurppii -ja rankasti!

Voihan pa...hkura!

Jo jokin aika sitten huomasin Neppiksellä rintakehässä pienen patin nisän vieressä. Silloin kuitenkin rauhoittelin itseäni, että kyseessä täytyy olla pieni rasvapatti, kun ei se oikein ole missään kiinni. Minulle kun on eläinlääkäri sanonut, että älä huolehdi niin paljon, rahat säästyy, joten hillitsin normaalisti hysteerisen käyttäytymiseni ja annoin patin olla kuitenkin sitä sivusilmällä seuraten. Nyt sitten huomasimme, että patti on saanut pari kaveria muodostaen pahkuran nisän viereen. Nyt en voinut antaa asian enää olla, joten kiikutin Neppiksen torstaina eläinlääkärille, joka vahvisti epäilykseni tosiksi: kyseessä on maitorauhaskasvain. Tottakai Neppiksellä on juuri juoksut, että ei pääse vielä muutamaan viikkoon leikkaamaan. Onneksi pahkura on kuitenkin vielä pieni, niin tulevaisuus näyttää hyvältä. Jos pahkura olisi yli 3 cm, niin ennuste olisi kuulemma huonompi. Siispä nyt kuumeisesti odotetaan, että Neppis pääsee hoitoon. Leikkauksessa poistetaan pahkura ympäröivine ihoineen ja samalla poistetaan kohtu, että riski uusiutumisesta pienenee. Tuo ei haittaa lainkaan, kun eihän Neppis halostukoira ole. Ja vaikka olisikin, niin kyllä se Neppiksen terveys menisi edelle. Nyt sitten tulee taas Neppikselle määrittelemättömän pituinen treenitauko. Ja mitä minä tästä opin -kannattaa ennemmin katsoa kuin katua, eli tulen taas olemaan normaali hysteerinen itseni, jos jotain koirilla epäilen -ellen tämän jälkeen jopa pahempi! ;)


No sitten vähän iloisempia juttuja. Käytiin tänään (tai itseasiassa eilisen puolella) Mintun kanssa hallilla vähän treenailemassa. Hilmalla kulkee nyt lujaa! Se malttaa keskittyä tekemiseen ja pinkoo innolla radat läpi. Keinu alkaa olla meillä valmis. Siinä edistyttiin melko nopeasti, kun ei ollut liikkeestä moksiskaan, niin laajensin vain keinun liikerataa parilla kerralla ja päästiinkin tekemään koko keinu tuosta vaan. Onhan se semmoinen rämäpää, etten toisaalta ole yllättynyt. Nyt sitten otettiin keinua yksittäisten hyppyjen kanssa ja hyvin sujuu. Kepeillä nyt on tapahtunut jonkinnäköistä edistymistä. Tänään laitoin puolikkaisiin keppeihin ohjurit ja otin käyttöön tiistain treeneissä saamani neuvon, että jokaisen keppivälin kohdalla sanon käskyn, eli koira yhdistää sen pujotteluliikeeseen. Tämä alkoi toimia! Purin osan ohjureista ja edelleen sujui. Kylläpä helpotti itseä, kun edistymistä alkoi tapahtua kepeillä Hilmankin kanssa! Nyt kun vielä saisi sen hyppäämään pituuden JOKA kerta, eikä vain silloin, kun sattuu huvittamaan -silloin kun ei huvita, niin kävelee yli. Muutenpa alkais näyttää aika hyvältä.

Kerttu oli mukana hallilla hengailemassa ja enää ei jännittänyt yhtä paljon kuin tiistaina, olihan siellä huippu Minttu-kaveri! Innolla tytsy tutkiskeli paikkoja ja katseli, mitä se Minttu touhusi. Kokeiltiin tehdä putkikin ja pari kertaa päästiinkin putken läpi. Putki onkin aika tuttu kotoa, kun Kerttu tykkää rällätä meidän pikkuemännän ryömimistunnelissa. Nyt sitten odotellaan, josko talvella olisi pentuagilitykurssia tarjolla!

Kyllä touhuaminen ramasee!

Ruuat raaistuu

Meillä koirat ovat nyt useamman vuoden syöneet NEUfraun ruokia. Varmaan oikea termi olisi märkäruoka(?), vaikka eivät siis markettien mössöä olekaan. Näihin aikanaan siirryttiin, kun vanhempien koira osoittautui allergiseksi mm. varastopunkille ja he tilasivat ensimmäisen satsin, josta minä myös otin pötkön kokeeksi ja sille tielle jäätiin. Minä olen ollut erittäin tyytyväinen ruokiin! Yksinkertaisesti minusta koirien elimistö käyttää huomattavasti paremmin hyödykseen ns. puhtaan ruuan, kuin kuivamuonan, minkä olen päätellyt mm. "sen itsensä" määrässä. Välillä, kun syötin Amalialle Royal Caninin vatsavaivaruokaa, niin sitä itseään taas riitti. Eikä koirillamme ole ollut mitään puutostiloja (älynpuutokseen tuskin mikään ruoka auttaa... (ehhehe..)), vaan turkit kiiltää ja koirat ovat energisiä, Hilma välillä liiankin. Olen myös saanut NEUfraulta erittäin hyviä neuvoja ruokintaan mm. Amalian haimatulehduksen jälkeen ja tuota mahapapanaa ei ole oikeastaan tarvittu. (Amalialla siis tuppasi vatsahapot heittelehtimään.) Kuitenkin minua on suuresti kiinnostanut raakaruokinta. Minun käsitykseni mukaan ruokaa kypsennettäessä ruuan ravintoaineet kärsivät/katoavat, korjatkaa jos olen väärässä, joten minun logiikallani koiran elimistö saisi raa'asta ruuasta vielä enemmän irti, kuin kypsennetystä.

Raakaruokinta on tuntunut kuitenkin joltakin lähellä ydinfysiikkaa olevalta, joten minua on arveluttanut oma osaamiseni, että osaanko antaa oikeita määriä eri ainesosia ja saavatko koirat kaikki tarpeelliset ravintoaineet ruuasta. Lueskelin jonkin verran asiasta, mutta silti en ollut ihan varma itsestäni, joten tyydyin syöttämään NEUta, joka on hyvää ruokaa. Tämä kuitenkin muuttui käydessäni hakemassa täydennystä pakastimeen uudesta Sohvin Valinnasta. Siinä ruokaa tilatessani ilmaisin ääneen kiinnostukseni raakaruokintaa kohtaan ja pian siirryttiinkin vastapäiselle pakasteelle. Minulle esiteltiin valmisaterioita, joihin ei tarvitse lisätä enää mitään, vaan pötkössä oli kaikki tarpeellinen. Loistavaa! Vähänniinkuin Neu, mutta raakana, juuri mitä olin kaivannut! Kokeeksi otin ensin muutaman pötkön Murren Murkinaa, että katsotaan, miten ruoka lähtee maistumaan.

Aloin syöttää ruokaa NEUn rinnalla. Koirat iskivät hakkina kiinni ruokaan, tosin harvasta ne nirsoilevatkaan, mutta jotenkin näytti, että tuo murkina oli ihan sairaan hyvää! Eihän se sitten auttanut kuin muutama päivä myöhemmin hakea lisää tuota herkkua. Ostin viime reissulla myös mielipiteitä jakanutta hanhea, kun ajattelin, että onko muka olemassa jokin ruoka, jota mäyräkoirat, ainakaan meidän, eivät söisi. Ja sekään ei ollut sellainen. Neppis veti kupista sen napaan ensimmäisenä. Amaliasta en ole ihan varma, huomasiko se edes, että kupissa piti olla jotain erikoista. Ainoastaan Hilman kohdalla oli aluksi havaittavissa samanlainen mässytysreaktio kuin kaurapuurossa ja ruokaa analysoitiin astetta tarkemmin, mutta koska se oli kupissa, se oli syötävää. Sinne hävisivät hanhet ja kupit nuoltiin puhtaiksi!

Ainakin ensivaikutelma raakaruuasta on ollut erittäin hyvä. Hieman jännitin, mitä Amalian vatsahapot sanovat, mutta olen valinnut naudan mahaa sisältäviä tuotteita, ja Allunkin maha on voinut hyvin. Nyt vaan syödään parit viimeiset NEUT pakkasesta ja jatkossa tarkoitus olisi laittaa vain raakaa kuppiin!

Ällömärkää! sanoi mäyräkoira

Pari viime viikkoa kelit ovat olleet loistavat! Aurinko on paistanut päivittäin, useasti pilvettömältä taivaalta. Olemmekin nautiskelleet kevätauringosta lenkeillä täällä vaaramaisemissa. Tällä viikolla kevätauringon vaikutus on jo selkeästi havaittavissa ja lumet ovat alkaneet sulaa teiltä muodostaen märkiä ja märempiä taipaleita.

Kaksi kolmesta tappijalasta poukkoilevat kuin vauhkot gasellit noiden suurten missisippien ympärillä aiheuttaen välillä hihnanjatkeelle lähes hermojen menetyksen. Pikkuvarvaskaan ei saisi kastua! Olenkin monesti todennut meidän suurille metsästäjille, että sitä peuraa pitäisi varmaan pystyä ajamaan kelissä kuin kelissä.. No onhan se tietysti ällöä, kun maavara on niin pieni, niin massuhan siinä myös kastuu. Ei olis minustakaan niin hirmu kiva..Onneksi tiet ovat myös nopesti alkaneet kuivua, ja toivotaan, että tämä paikottainen märkyys menisi nopeasti ohi! Toivotaan myös, että kesäkin on yhtä aurinkoinen!

Vaaramaisema matkan varrelta

Pari viikkoa sitten Neppiksen rokotusten yhteydessä teetin samalla vauhdilla Amalialle terveystarkastuksen. Oli aika vauhdikas reissu, kun kolmen koiran ja muksun kanssa pakkauduttiin eläinlääkärin vastaanotolle. Onneksi päästiin samantien valtaamaan hoitohuone, jossa pystyin laskemaan koirat irti enimpien hihnojen sotkeutumisten estämiseksi. Eläinlääkärin annettua koirille nameja Hilma tapitti ellin perässä koko ajan tai vaihtoehtoisesti nuohosi kaikki nurkat herkkuja etsiessään. Neppikselle pikaisesti piikki peppuun ja sitten Amalia pöydälle.

Sitä on itse alkanut tulla niin vainoharhaiseksi koiran sairastelujen jälkeen, niin terveenä ollessakin pitää testata, että onhan koira kunnossa! Toisaalta muutama vuosi sitten sattuneella kyyn puremalla voi olla kauaskantoisempiakin seurauksia, joten mielelläni tarkistutan veriarvot, kun ne on viimeksi katsottu 1,5 vuotta sitten haimatulehduksen yhteydessä. Ja alkaahan tuo lähestyä uhkaavasti veteraani-ikääkin. (Onpas aika mennyt nopesti, vähän liiankin..) Päällisin puolin kaikki oli kunnossa ja koira varmaan ensimmäistä kertaa ihannepainossaankin. Verikokeen tulokset lupasin soittaa maanantaina, mutta enhän minä tietenkään muistanut. Muistin ne vasta viikon päästä, mutta ajattelin, että olisi sieltä varmasti soitettu, jos niissä jotain hälyttävää olisi ollut. Ja eihän niissä ollutkaan mitään. Arvot olivat todella hyvät, paikoin jopa erinomaiset! Todella hyviä uutisia ja toivotaan, että erinomaisina ne pysyvätkin! *koputtaa puuta*