The Fabulous Five

Taas on hihnanjatke laiskotellut eikä ole malttanut pysähtyä päivittämään koiruuksien kuulumisia, joten otetaanpa tähän semmoinen loppuvuoden pläjäys, mitä on syyskuun jälkeen tehty.

Ensimmäisenä on tietysti pakko mainita Amalia-armas, joka syyskuussa kymppiveesynttäreidensä aikaan taas sairasteli. Ilokseni voin kertoa, että vanha jäärä on aikalailla oma luupäinen itsensä. Syksyllä ensin lepäiltiin ja pikkuhiljaa Amalia pääsi pienille lenkeille ja pikkuhiljaa lenkin pituutta kasvatettiin normaaleihin kilometrilukemiin. Kuitenkin minusta on tullut armollisempi vanhaa leidiä kohtaan ja Amalian ei ole enää pakko lähteä mukaan pitkille lenkeille, jos hänen korkeuttaan ei huvita, mutta sen verran pakotetaan pihalle, ettei ihan kokonaan muumioidu leivinuunin alle. Nyt varsinkin kylmemmillä ilmoilla tuntuu olkapää välillä pihalla vihoittelevan ja on se itsellekin mukavampi, että kaikilla on siellä pihalla kivaa.

Äly ja väläys, eli Neppis ja Hilma ovat tassutelleet menossa mukana normaalisti. Välillä Neppis on saanut jäädä pitämään Allulle seuraa sinne leivinuunin alle, mutta yleensä neiti Nepparikin on ollut mielellään pihalle lähdössä. Tuo ikuinen pikkupentukin täyttää tänä vuonna jo pyöreitä. Mihin tämä aika oikein katoaa??

Hilma nyt puolestaan on aina lähdössä mukaan säässä kuin säässä ja täytyy tunnustaa, että välillä nautin, kun pääsee oikein reippaille lenkeille aktiivisimman kaksikon, Hilman ja Kertun, kanssa. Himmimimmi lenkkeilyn ohessa metsästää edelleen hiiriä. Ja pas*aa. Molemmat yhtä kivoja kaivaa nielusta pois. Välillä siinä sitten miettii, että antaisko mieluummin vaan nielasta. Mäyräkoirien kanssa ollaan siis eletty melko aktiivista hiljaiseloa, joskus otan mukaan hallille hieman hömpöttelemään jonkinlaista aksantynkää.

Kertun kanssa oltiin hieman aktiivisempia ja käytiin lokakuussa kisaamassa kotihallissa, mutta niistä kisoista ei kyllä jäänyt jälkipolville paljon kerrottavaa. Kisojen alla käytiin mölleissä, joista saatiin kisaavien radalla toivoa antava voittonolla, mutta varsinaisissa kisoissa napsahti pitkästä aikaa reikäpäävaihde päälle ja kolmen radan aikana hieman kerrattiin mm., että se ohjaajakin on sitten mukana siellä kentällä, miten niille kontakteille pysähdyttiin ja juostaanko niitä ratatyöntekijöitä moikkaamaan. Marraskuun lopulla Kepa aloittikin juoksunsa, joten ei päästy enää toisiin kotikisoihin kirmaamaan. Loppuvuosi kulutettiinkin energiaa sitten ihan vain lenkkipoluilla.

Meidän leveä kuljetus

 Tapahtui sitä näillä nurkilla jotain jännääkin loppuvuonna. Keskitalven hiljaiseloon toi heti joulun jälkeen vauhtia pieni Portugalin lapsi, joka ristiýtyi Unnaksi, ja jonka myötä katastrofikvartetti kasvoi fabulous fiveksi Tämä pieni riiviö on Kertun jonkinasteinen serkku (Kepan äidin veljen lapsenlapsi) ja hän matkusti lämpimästä Portugalista kylmään Suomeen Tapaninpäivänä Hanna-Leenan matkassa. Hieman  mietitytti, miten pahasti raukkaparka järkyttyy, kun joutuu tänne itään lumipenkkojen keskelle, mutta tämä pieni reipas tyttönen osoitti pelkoni turhaksi tunkemalla päänsä lumihankeen heti kotipihassa. Riiviöpentu on osoittautunut todella reippaaksi ja rohkeaksi pennuksi, joka on Kertun tapaan aina iloinen. (Tai niinhän ne taitaa kaikki kakarat olla.) Tässä vajaan kuukauden aikana ollaan tutkiskeltu maailmaa ja onpa kakara päässyt pari kertaa Kepan matkassa hallillekin ihmettelemään. Ainakin jonkin verran kakara pääsee varmasti hallillekin, mutta erityisesti toivon, (jos uskaltaa ääneen sanoa,) että tästäkin kasvaa sprintteri, joka pääsee Kertun rinnalla kirmaamaan kulmille nousevalle vinttikoiraradalle maastojen lisäksi. *sormet ristiin*

Välillä vähän ramaseekin

Blogin päivittymisestä ei taas uskalla mitään luvata, mutta instagramiin laittelen lähinnä koirien kuvia, eli jos haluaa koirien kuulumisia kurkkia, löytyy instasta nimellä @hannapaivinen

Kertun ensimmäiset aksatulokset!

Viikko sitten aksakisattiin Kertun kanssa viisi starttia PoKSin kentän kuoppajaisissa, lauantaina kaksi starttia ja sunnuntaina kolme. Etukäteen arvelin, että josko viisi starttia viikonloppuna saisi podengon jossain vaiheessa hieman keskittymään ja ihan kivastihan se sitten menikin.

Lauantaina ensimmäinen rataantutustuminen oli yhdeksältä. Kisapaikalla koira keräili kierroksia tuttuun tapaansa. Olimme mini1-ryhmän viimeisenä, joten siinä kerkesi kierroksia kasata lisää toisten suorituksia seuratessa. Otinkin sitten tylyn linjan ja odotellessa jokaisesta riekkumisesta käytiin hallin nurkan takana jäähyllä. En tiedä oliko sillä vaikutusta, mutta ensimmäisessä startissa pikkupopo jollain tasolla kuuntelikin. Tosin kierroksia oli koneessa rutkasti. Aavistuksen holtittomasti ja pitkillä kaarroksilla mentiin rataa eteenpäin, mutta kuitenkin puhtaasti suorittaen, kunnes radan puolivälin kieppeillä putken väärä pää imaisi pienen podengon. Jatkettiin loppurata yhtä holtittomasti, mutta puhtaasti, loppuun asti.

Toiselle radalle lähdettiin ihan ihan hyvillä mielin, kun Kepa oli jollain tasolla hanskassa. Meno oli kyllä kuitenkin ihan yhtä holtitonta. Kontaktit roiskittiin ja pari kertaa käskyt menivät kuuroille korville, niin että sujahdettiin ensin parin esteen ohi. Lopulta kuitenkin päästiin kaikki esteet oikeassa järjestyksessä ja oikeinpäin maaliin ihanneajassa  15 virhepisteellä ja saatiin meidän ensimmäinen tulos aksakisoista! WUHUU! Nauroinkin, että se oli meille kuin henkinen nolla. Tämän jälkeen Kerttu pääsi lataamaan akkuja seuraavaan päivään.

Kuva: Tuuli Komulainen

Kuva: Tuuli Komulainen

Kuva: Roosa Tykkyläinen

Kuva: Roosa Tykkyläinen

Sunnuntaina aloitettiin hypärillä. Mukava tapa saada kroppa hereille ja koiran kierrokset sinne tuhannen kieppeille. Taas lähdettiin radalle vauhdilla ja hypäri sujuikin mukavasti, kunnes, jostain syystä, koira kiertää suoralla linjalla olevan hypyn ohi ja sujahtaa putkeen. En tiedä mitä tein. Myöhemmin samalla radalla koira sujahtaa suoraan nenän edessä olevan putkenpään sijaan ristikkäiseen päähän. En tiedä oliko minun kroppa niin solmussa, vai tekikö pieni popo vain itsenäisiä päätöksiä.

Sunnuntain toien rata oli taas normaali agirata. Sillä jo tiesin, että en millään ehdi ohjaamaan suoran hyppypätkän jälkeen putkesta kepeille ja siihen se kosahtikin. Keppien aloituksessa sitten käytiinkin hieman kehityskeskustelua ja totaalirauhoituksen jälkeen kepit lähtivät rullaamaan ja loppuratakin sujui. Lopputuloksena 20 virhepistettä ihanneajassa.

Viikonlopun viimeiselle radalle lähdettiin taas hyvillä mielin, vaikka radanrakennuksen aikana kauhulla katsoin, kun näytti, että oli taas pitkän reunan mitalta hyppyjä, joka päättyisi hyppyrykelmään. Olin tulkinnut väärin ja rataantutustumisessa rata tuntui tehtävissä olevalta. Rata sujuikin hyvin, kunnes Kerttu ilmeisesti bongasi A:lta kentän laidalla seisovan tutun ratatyöntekijän, roiskaisi kontaktin yli ja juoksi iloisesti moikkaamaan. Hetken siinä hypittyään ja minun huudeltua koira malttoi palata radalle ja loppurata sujui mallikkaasti. Tosin hylky oli noin 10 cm päässä, kun Kerttu olisi halunnun mennä uudestaan A:lle, mutta sai suunnan viime hetkellä käännettyä. Maalissa luulin, että oltiin hyllytetty, mutta kuitenkin menin katsomaan tuloslistoja ja ensin luulin, että siinä on joku virhe, kun meitä ei siellä listan alareunassa näy. Sitten aloin tavaamaan listaa uudelleen ja suureksi hämmästyksekseni meidän nimet komeili siellä ykkössijalla. WAU! Ihanneaikakin kesti tutun moikkaamisen, vaikka minusta se aika tuntui ikuisuudelta siellä radalla. Vitonen tuli kontaktin roiskaisusta.

Kuva: Roosa Tykkyläinen

Kuva: Roosa Tykkyläinen

Kyllä antoivat nämä kisat toivoa tulevaan, että kyllä se meillä joku päivä vielä sujuu, mutta kyllä tuli kehityskohteitakin, kuten nuo kontaktit, jotka huoletta roiskittiin keinua lukuunottamatta. Nyt vaan lisätreeniä ja katsetta seuraaviin karkeloihin!

Kisoja ja kesälomaa

Minulla oli hieno ajatus, että kesälomalla sitä sitten on aikaa kirjoitella tapahtumista reaaliajassa, mutta niin se vaan loma tuli ja loma meni, joten kirjoitetaanpa nyt tämmöinen elokuun kooste.

Luhtisaalistus

Heti kesäloman alkajaisiksi heinä-elokuun vaihteessa oli Kertulla maastojuoksukisat Hyvinkäällä, joihin lähdettiin jahtaamaan sitä viimeistä sertiä. Edellisenä päivänä kurvailtiin mutkien kautta tuttuun majapaikkaan Vantaalle mummin pahnoille. Matkalla koukattiin jo kisapaikalla vaihtamassa Dogsterin kojulla koppa, jota oli odotettu Irlannista saapuvaksi useampi tovi. Koppaan saatiin viimeiset hienosäädöt ja pystyi hyvillä mielin jäämään odottamaan seuraavan päivän kisaamista, kun oli varakoppakin kohdillaan.

Tällä kertaa oltiin lähtöjen alkupäässä ja tie vei Vantaalta Hyvinkäälle aikaisin aamulla udun läpi. Kun oltiin pitkästä aikaa kisaamassa etelämmässä, niin Kertun kasvattajamamma Hanna-Leena saapui myös paikalle ja Kerttu oli haljeta onnesta! Kyllä ne on vaan rakkaita Kertulle nuo tutut ihmiset, vaikka ei taas pitkään aikaan ole nähnytkään. Aamulähdöissä on se hyvä puoli, että omaa vuoroa ei tarvitse odotella niin pitkään, mutta muuten en kyllä ole yhtään aamu(lähtöjen)ihminen. Ensimmäiset jännät paikat oli tarkastupisteellä, kun koppa ei tarkastajan mielestä nyt ihan täysin istunut Kepan päähän, kuitenkin päästi meidän juoksemaan, mutta patisti hakemaan Dogsterin kojulta uudet säädöt ennen mahdollista finaalia. Lähdöstä Kerttu ampaisi matkaan tuttuun tapaansa kuin tykin suusta, mutta matkan edetessä juoksu oli jotenkin omituista; koira kompasteli vähän väliä ja himmaili ihan ihmeellisesti. Ei kyllä suoraan sanoen ollut mikään hyvä juoksu, ei normaalia Kerttua. Siinäpä sitten jännityksellä odotettiin pisteitä. Lopulta pisteet saatiin ja Kepa oli alkuerien ykkönen 211 pisteellä. Sinänsä ihan hyvin, mutta ajattelin vain, että finaalissa pitää juosta sitten ihan hemmetin hyvät pisteet, jos sertiä mielitään.

Lähdettiin huilaamaan ja odottelemaan iltapäivän finaaleja, kun hetkeä myöhemmin iskee mieletön ukkoskuuro. Vettä tulee kuin saavista varmaan lähemmäs tunnin ajan ja jyrisee ihan kunnolla. Istuttiin sitten Hanna-Leenan kanssa autossa kahvittelemassa ja mielenkiinnolla odotettiin, miten tulee käymään, pystytäänkö kisoja jatkamaan edes niin, että kaikki alkuerät saataisi juostua loppuun. Pahimman kuuron tauottua vettä edelleen tihkui taivaalta, mutta loppujen lopuksi onneksi kisoja pystyttiin jatkamaan. Iltapäivällä koitti siis finaalilähtöjen vuoro ja tällä kertaa päästiin tarkastupisteeltä jatkamaan ilman huomautuksia. Lähdöstä Kerttu ampaisi kunnon apinanraivolla matkaan. Nyt rataa oli muutettu ja koirien kurvattua kulman taakse en nähnyt yhtään mitä tapahtui. Ihmettelin suuresti, kun Kerttu hävisi ensimmäisenä kulman taakse, mutta juoksukaveri tuli esiin ensin. Ja hetken päästä tultuaan näkyviin veti ihan kunnon mukit kyljelleen. Sitkeästi jatkoi matkaa, mutta meno oli jotenkin puutuneen näköistä loppua kohti ja loppusuoralla hetken näytti siltä, että juoksee suoraan minun luokse, eikä vieheelle, mutta onneksi  koukkasi matkalla kuitenkin vieheen kautta. Kun päästiin pois radalta, Hanna-Leena kertoi Kertun vetäneen ihan kunonn tuplavoltit kerien heti lähdön jälkeen, siis silloin kun oli minun näkymättömissä. Ei ihmekään, jos loppusuoralla vähän puudutti. Jäähdyttelylenkin jälkeen käytin kaiken varmuuden vuoksi Kertun eläinlääkärin tarkastuksessa, kun oli kuulemma ollut voltti sen verta hurjan näköinen. Onneksi mitään vakavampaa ei löytynyt, mutta hieman aristi niskaansa, joten valjaat otettiin lähipäiviksi käyttöön. Muuten koira oli kyllä ihan oma iloinen itsensä.

Väliaika, kahvia ja pullaa!

Palkintojenjakoa odotellessa omat odotukset eivät siis olleet kovinkaan suuret. Hieman kyllä olin yllättynyt yhteispisteistä 434, eli finaalijuoksu oli parempi kaatumisista huolimatta, mutta silti harmittavasti viimeinen serti jäi 16 pisteen päähän! No mutta onneksi meillä on vielä aikaa. Ensimmäistä kertaa näissä kisoissa kisakirjan mukana palautettiin tuomarien arvostelulomake, johon yksi tuomareista oli hyvin tiivistänyt finaalijuoksun "teki Vireenit" Ei ollut meidän päivä Hyvinkäällä, en tiedä oliko matkaväsymystä vai mitä. En osaa ottaa maastoon tai rataprofiiliin kantaa, en ole vielä niin pätevä arvioimaan niitä. Kuitenkin viikonloppuna oli ollut käsittääkseni todella paljon kompurointeja ja kaatumisia ja valitettavasti yhden italiaanon jalka oli napsahtanut poikki, joten emme olleet kompurointien kanssa yksin ja olen vain tyytyväinen, että ei käynyt pahemmin!

Kaatuilusta huolimatta Kerttu juoksi pienten popojen toiseksi!

Illalla pieni podengo oli hyvin, hyvin väsynyt

Agilitykisat 7.8.2016

Viikkoa myöhemmin kisattiin Kertun kanssa agilitykisoissa kotikulmilla naapuriseura PoKSin kisoissa. Olin jo etukäteen arveluut, että tulen niin katumaan aksakisoihin osallistumista viikko juoksukisojen jälkeen, ja oikeastaan niinhän siinä sitten lopulta kävi. Ensimmäinen rata kulki mukavasti, koira kulki ohjauksessa ja meno oli suht sujuvaa, kunnes sitten matkalla oli ihan pakko käydä moikkaamassa yleisöä. No mutta kaikenkaikkiaan se oli aika semmonen hyvä hylly, kontaktit olivat hienoja ja kepit menivät puhtaasti. Yleensä Kertulla kierrokset ovat korkeimmillaan ensimmäisellä radalla, nyt ne nousivat loppua kohti. Toiselle radalle lähdin hieman holtittoman eläimen kanssa. Heti parin esteen jälkeen Kepa valitsi ihan oman rataprofiilin ja suoritus päättyi hylkyyn ennen kuin kerkesi kunnolla alkaakaan. Kuitenkin sain koiran jollain tasolla hanskaan ja rata räpellettiin loppuun. Kontaktit olivat kyllä ihan hirveitä, mutta kepeille mentiin edelleen puhtaasti melko kovastakin vauhdista, että jos jotain positiivista siltä radalta haetaan. Viimeisellä radalla, hypärillä, lähdöstä spurttasi vanha tuttu reikäpää. Kaksi estettä ja satasta kentän takalaitaa, missä hetki härvellettiin ihan omiaan. Siinä vaiheessa ohjaajalta loppui huumori ja otsaan napsahti metrinen sarvi. Poistuimme takavasemmalle.

Kaikki radat olivat minusta kivoja ja semmoisia Kertun kanssa tehtävissä olevia. Hieman on kieltämättä tuskastuttavaa, kun kisatilanteessa kierrokset paukkuvat yli, kun treeneissä dorkailusta on päästy eroon. (Paitsi toissapäivänä, kun edellisistä treeneistä oli pari viikkoa, mutta sekin hölmöily loppui, kun kerran kannettiin hallista pihalle.) Se nyt vaan pitää nähtävästi totutella kisatilanteisiin ja ottaa tiukempi linja, eli heti ensimmäisestä rälläilystä sylikyydillä maaliin. Jospa se siitä. Nythän olisi reilun parin viikon päästä "kisatreeniä" tarjolla viiden startin verran, kunhan ei vain juoksujaan aloittaisi.

Ja sitten vaan lomailua

Aksakisoista olikin hyvä sitten suoraan kurvata möksälle rentoutumaan. Muutama päivä ihan vaan olla (tai miten sen nyt ottaa neljän koiran ja kahden lapsen kanssa...). Koiratkin pääsivät rauhassa tallustelemaan metsässä ja oli tarjolla useampaa rapsuttajaa. Hieman Kerttu tarjosi eräänä päivänä ylimääräisiä sydämentykytyksiä, kun huomasi hakkuualueen reunalla autotien ja sitä pitkin kiitävän auton, ja sehän piti ottaa kiinni! Pysähtyihän tuo kun pukamiensa pohjasta karjaisi "EIII!!" ja niin varmaan pysähtyi muukin liike lähitienoolla. Tämän jälkeen Kerttu olikin taas hihnan jatkeena, mutta kun hetkeksi laskin hihnasta irti koiran mutustaessa mustikoita ja käänsin selkäni, niin koira katosi kuin ilmalaiva Saharaan. Hetken sain huudella, kunnes koira tulee takaisin pusikoiden läpi kieli vyön alla. Kyllä kerkesi kaikki kauhukuvat käydä mielessä, kun lähti hihna perässään, mutta onneksi palautui hihnoineen kaikkineen. Minun ääni tosin jäi sille metäsreissulle. Niinpä Kerttu pääsi jakamaan mäyristen kohtalon ja ulkoili jatkossa hihnassa.Onneksi oli hihnassa myös pari viikkoa myöhemmin metsässä kotikulmilla, kun haukka sujahti parin metrin päästä ohi ja sehän olisi myös pitänyt saada ottaa kiinni. Miten lie olisi tuossa takaa-ajossa käynyt jos olisi irti ollut.. Näissä merkeissä loma oikeastaan sujuikin, pihalla seikkailtiin aina kun ei satanut, veteraaniosasto kun ei juuri arvosta tassujen kastumista. Märkään metsäänkään ei ole suurta hinkua. Kuitenkin sateisesta elokuusta huolimatta päästiin useammat seikkailut tekemään.

Jos ei muuten ollut märkää, niin sitten Kepa kasteli itsensä vapaaehtoisesti..

Uitettu popo.

Tyttöjen iso ystävä

Märkää oli

Hilmaa ei tosin haitannut

mutta Amalia oli sitä mieltä, että voisin tunkea kameran jonnekin ja päästää hänen korkeutensa sisälle.

Lenkeillä vanha jäärä sai välillä tassutella omaan tahtiinsa perässä. Jostain syystä tassut toimivat paremmin, kun ei ollut hihna pannassa..

Viime viikolla lähdettiin pyörähtämään oman seuran mätsärissä, kun arvelin hieman näyttää mäykyillekin elämää kotikontujen ulkopuolella. Hilma ja Kerttu pääsivät osallistumaan kehään ja vetraaniosasto virkistäytymään. Ei kyllä oltu harjoitueltu yhtään, edellisen kerran oltiin kehässä Narvassa ja se kyllä näkyi, ja kauas. Hilma on vielä omasta mielestään niin tiineenä, NIIN tiineenä, että oli kuin olisi vetänyt perässään viikon vanhaa lahnaa. Kerttu puolestaan oli oma energinen itsensä ja malttoi jopa hetkittäin pysyä paikallaan. Molemmat saivat esiintymisistään siniset nauhat, ihan ansaitusti. Hetken olinkin sitten pienessä pulassa, kun molemmat olisi pitänyt saada näytille pienten aikuisten sinisten kehään. Onneksi treenikaveri oli omaa kehää odottassaan hetken joutavana ja tarttui rohkeasti hullun podengon hihnaan. Hilma ei ollut sen yhteistyöhaluisempi kuin aiemminkaan, joten ei todellakaan oltu jatkossa, mutta Kerttupa esiintyi hienosti Kaisan kanssa, varmaan paremmin kuin minun kanssa, ja olivat lopulta sinisten kolmansia! Pitänee jättää nämä esittämishommat jatkossa muille.

Taas jäi luultavasti yli puolet kirjoittamatta, mitä oli loman mittaan ajatellut, mutta tulihan tuota tekstiä ihan riittävästi. Jatkossa luultavasti edelleen tasaisen epätasainen tiedotusväli. :D

Kisakokemusta

Viime viikon lauantaina kisattiin Kertun kanssa toisissa virallisissa agilitykilpailuissa PoKSin kisoissa. Pari viikkoa aiemmin olimme käyneet samaisella kentällä kisatreenissä kokeilemassa aksaamista vieraassa paikassa ja silloin podengo pysyi melko hyvin hanskassa, mutta lauantaina totesin, että vieraskoreus oli aikalailla kadonnut. Ei onneksi enää mitään samanlaisia reikäpääralleja tullut, mitä pääsiäisenä kotikisoissa, mutta kuten Kertun kasvattaja Hanna-Leena kauniisti sanoi, oli enemmän vauhtia, mitä korvia.

Ensimmäisellä radalla oli taas kaikkea jännää ympärillä, mutta kuitenkin melko hyvin rata saatiin läpi kompuroitua, eikä tullut kuin yksi Kertun itsenäinen kunniakierros kentän ympäri kesken radan. Muuten kyllä "pikkuisen" meni kaarrokset pitkiksi ja esteiden jälkeen katse eksyi useammin ihan muualle kuin ohjaajaan. Saatiin ekalle radalle Kertun ehkä kaikkien aikojen toinen lentokeinu, josta ei jäänyt onneksi traumoja, vaan heti perään korjattiin keinu tekemällä este rauhassa.

Toisella radalla keinu otettiinkin sitten varman päälle, ehkä vähän turhankin rauhallisesti. Radan alkupuolisko oli hyvä yhteen ylimääräiseen hyppyyn asti, jonka jälkeen homma hieman levisi käsiin ja loppupätkällä paikoin pistettiin ranttaliksi. Mutta ei onneksi pahasti, mitä nyt suoritettiin putki ulkokautta ja semmoista pientä kivaa.

Viimeisenä lähdettiin hypärille. Sehän kosahti toisella esteellä, kun Kepa päätti suorittaa renkaan hyppäämällä renkaan ja telineen välistä. Eikun vähän pakkia ja uudella vauhdilla päästiin hyvin kepeille saakka, mutta sitten meillä hajosi kepit ihan totaalisesti. Mitä lie uutta ollut kepeissä kolmannella radalla, kun piti niitä nuuskutella ja sitten keppien vieressä seisoi joku ihme heebo, joka myös piti käydä tietysti tutkimassa tarkemmin. Ihme hiippareita päästävätkin aksakentille pienen podengon mielestä. Kun kepit ei neljännelläkään yrityksellä onnistuneet, jätin homman sikseen ja lähdettiin loppusuoralle. Ja millainen loppusuora se olikaan! Se oli just sitä parasta aksaa, mitä Kepan kanssa voi olla! Siinä oli just sitä flowta muutaman esteen verran! Ehkä vielä joku päivä saadaan sitä koko radan verran.

Oikea kisatilanne oli taas tiestyti ihan eri, mitä treeneissä, tai silloin kisatreeneissä. Hälinää ympärillä on moninkertaisesti ja sitten se oma jännitys. Mietin edellisenä iltana, että mites kun ei jännitä vielä yhtään, mutta kummasti se oksennus hiipi kurkkua kohti aamun tunteina. Oma hermostuneisuus varmasti tarttuu koiraan ja videoita katsoessa huomaan olevani ihan täys urpå. Käskyt tulevat auttamattomasti myöhässä, kuten esimerkiksi lentokeinulla jarru tulee melkein siinä kohdassa, kun koira on jo hyppäämässä keinun päästä. Hienosti. Tai huomaan liikkuvani kuin etana tervassa. Monessa kohtaa katsoin, että milleköhän päiväkävelylle olen tuonne aksakentälle lähtenyt. Jalkoihin kyllä tarvitsisi liikettä ja mietinkin jo ihan vakavasti, että pitäisköhän alkaa taas hieman lenkkeillä näin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kaikkia hulluja ajatuksia sitä tämä agilityn harrastaminen tuokin ihmisen päähän. Ja kisakokemusta, sitä tarvitaan. Mutta nyt taas hetkeksi keskitytään vuorostaan maastojuoksuun ja aksakisoja katsellaan loppukesästä.

Olipas kiva, että kisoissa oli kuvaaja! Muutama otos radoilta, kuvat Roosa Tykkyläinen, kiitos kuvista! :)

Hei meillä pysytään jo paikallaan lähdössä!

Nuo minun kädet :D Pientä jännitystä ilmassa... :'D

Ensin ohi...

...ja sitten läpi

Ihmeiden aika ei ole ohi

Käytiin tänään hallilla tekemässä nopsaan pienet omatoimitreenit lauantain virallisia agilitykisoja ajatellen. Auton mittari näytti 25,5 astetta plussaa, joten pyrähdykset olivat todellakin pieniä. Kertun kanssa hinkattiin vielä vähän keppien aloitusta ja kaiken hökeltämisen keskellä saatiin muutama onnistuminenkin aikaan. Kisat ovat kotikulmalla Joensuussa, niin ajatuksena on ihan vaan lähteä hakemaan kisakokemusta vieraammista paikoista ja etenkin, kun kisat ovat ulkokentällä, tuo se oman jännitysmomenttinsa. Käytiin samaisella kentällä kyllä parisen viikkoa sitten kisatreenissä kokeilemassa pysyykö koira edes hallin tontilla ja yllättävän hyvin koiralla oli korvat päässä. Lauantaina nähdään vieläkö podengo on yhtä vieraskorea... ;)

Tänään pääsivät myös mäyriäiset aksaamaan. Tiedättehän tunteen, kun jonkin koiran kanssa homma vaan toimii. Ihan kuin koira lukisi ajatukset. On vaan niin mielettömän hyvä flow. Amalia <3. Veteraani kulki edelleen kuin ajatus. Pieni hypytön pätkä, jolla tehtiin jotain leijeröinnintapaisia, jolla mielessäni itse ajattelin, että juuei tule onnistumaan, niin koira tekee kerralla juuri niin kuin tarkoitan. Oikeastaan vain kävelin kentän keskellä ohjaamassa ja Amalia kävi tekemässä. Ja miten koira oli niin täysillä tekemässä, jokaisen pikkupätkän jälkeen vaati lisää. Oih, tuli taas ihan ikävä aktiiviaikoja. Tuon flown kun saavuttaisi muidenkin kanssa..

Neppis teki omaan tunttuun tyyliinsä; nenä maassa tänttäränttärrää! Taskumäyriäinen viipotti menemään minkä tassuistaan pääsi ja välillä teki ohjauksen mukaan ja välillä nenä tuppasi viemään mennessään. Pientä radanpätkää mentiin ihan intopinkeenä!

Ja sitten Hilma. Hieman aluksi pörrättiin putkia ja hyppyjä. Pysähdyttiin hetkeksi keppien kulmalle ja sain päähäni ihan piruuttani huikata koiralle "kepit!". Ja mitä tekee Hilma? Lähtee pujottelemaan alkupätkän puhtaasti. Jäin haavi auki katsomaan. Lopulla rytmi menee sekaisin, mutta hei, Hilma ei ole tehnyt keppejä piiiiiiiitkään aikaan ja silloinkin ohjureiden kanssa alkukin oli yhtä sähläystä. Päätin sitten kokeilla samalla "old school"-tyylillä, miten Amalian kanssa aikanaan kepit opeteltiin, eli namin kanssa pujotellen. Ja se toimi!! Olen mielestäni joskus aiemminkin kokeillut keppejä noin, mutta silloin se meni vielä pahemmaksi sähläämiseksi. Nyt pujottelu oli suht' sujuvaa, vaikka vähän sitä kättä tuijoteltiinkin. Onkohan tässä kuukausien aikana pieni musta mäyriäinen on tehnyt mielikuvaharjoitteita ja oli nyt sisäistänyt ajatuksen? Olin suuresti hämmästynyt tästä edistysaskeleesta ja vaikka olenkin jo melkein haudannut ajatuksen Hilmiksen kanssa kisaamisesta, niin sieltä se sitten taas putkahti, entäpä jos sittenkin...saas nähdä...

Vuosittaisten kilpailuiden satoa ja ne ensimmäiset agilitykilpailut

Ei taas ole malttanut pysähtyä kirjoittamaan, mutta päivitelläänpäs viimein hieman.

Tammikuussa tuli ilmoitettua Kerttu mukaan parin yhdistyksen vuosittaiseen kilpailuun viime vuotisen maastojuoksumenestyksen perusteella, ja ei huonommin kisoissa mennytkään. Kerttu sijoittui Suomen Portugalinpodengot ry:n Vuoden Metsästäjä -kisassa neljänneksi ja sitten Kerttu oli treeniseuramme Pohjois-Karjalan Seurakoirat ry:n Vuoden Maastojuoksija! Ja yllärinä vielä tuli tunnustus Helsingin Vinttikoirakerhon kisassa, jossa Kerttu oli Vuoden Maastokoira rodussaan! Ei huonosti! Jännittäessäni sijoitusta Vuoden Maastojuoksija -kisassa PoKSin vuosikokouksessa tajusin, että olishan me voitu tietysti osallistua näyttelypuolellekin, kun jokainen saatu valionarvo muistettiin ja niitähän tuli viime vuonna kaksin kappalein, mutta ehkä me nyt kestämme tämän.. :D

PoKS ry:n Vuoden Maastojuoksija

Liekkö maastojuoksusta saadut tunnustukset nousset pienen podengon hattuun, kun vauhtia tuntui olevan aksakentällä enemmän, mitä ohjaaja pystyi käsittelemään. Ilmoitin Kertun ensimmäisiin virallisiin agilitykisoihin, jotka käytiin kotihallissa pitkäperjantaina. Jo viikolla meno oli täysin päätöntä. Minulla oli treeneissä pitkästä aikaa se reikäpääpodengo, joka vaan rälläsi menemään. Treenien jälkeen olo oli hieman epätoivoinen ja pakko oli käydä itsenäisesti treenaamassa. Ja taas meno oli jotain käsittämätöntä. Vielä oli sitten pakko käydä seuraavan päivänä pikkupikku pätkä, joka jo sujui hieman paremmin, mutta ei kuitenkaan ollut kovinkaan lupauksia antava. En tiedä mistähän tuuli, kun ei mitään erikoista (tietääkseni) ollut sattunut...

Kisapäivänä oltiin hyvissä ajoin paikalla ja kerettiin useammat lenkit heittää, joiden toivoin hieman purkavan podengon energiaa. Niin, ainahan kaikkea toivoa saa.. Ensimmäisen radan rataantutustumisen jälkeen radasta oli hyvä fiilis, mutta kun pääsimme lähtöön ja käskin podengon liikkeelle, niin ensimmäinen ajatus oli vain, että voi pska. Heti ensimmäisistä askelista näin, että sieltähän on sitten se reikäpää tulossa. Ei koiraan mitään tatsia. Jotenkin sain muutaman esteen menemään holtittoman podengon kanssa, kunnes ensin vedettiin pitkät kaarrokset ikään kuin vähän käynnistellen. Sitten suoritettiin A, pariin otteeseen. Kontaktille sain vielä pysähtymään, mutta sitten lähti lapasesta. Koira veti vaan onnellisena rallia suorittaen täysin vapaavalintaisen radan. Hetken aikaa huudeltuani kuuroille korville lähdin kävelemään maalilinjalle ja ihme kyllä, kaiken rälläämisensä keskellä koira huomasi ohjaajan poistumisen ja tuli luokse vähän sen näköisenä, että "voi patka, ny se suuttu..." Tämä oli kyllä oikeasti just sitä Youtube-matskua, mutta videot pysynevät omissa arkistoissa vielä piiiiiitkään.

Toisella radalla meno ei ollut enää ihan niin vallatonta. Vielä radan alussa vedettiin kaarrokset hieman pitkiksi ja heittettiin ylimääräisiä kierroksia esteiden ympäri, mutta radan loppupuoliskolla podengon kuulo palasi ja loppu meni kuin vettä vaan. Koko rata saatiin mentyä läpi ja vieläpä esteet suurinpiirtein oikeassa järjestyksessä. Viimeisenä olevalle hyppyradalle lähtiessä olikin jo hyvä fiilis. Hypärillä olimme taas tiimi. Podengo kulki oikeanlaisella raivolla käskyjä kuunnellen. Keppien aloitus meni uusiksi ja sitten lopulta minä idiootti menin takaaleikkaamaan sillä seurauksella, että koira otti ratkaisevan askeleen tuomaria kohti, joutui renkaan väärällä puolelle ja hyppäsi renkaan läpi takaisinpäin kattomaan, että mihin se emäntä oikein jäi. Olis vaan pelata varman päälle ja mennä toiselta puolelta estesarjaa.

Mutta vaikka kaikilla radoilla hyllytettiin, niin kisojen jälkeen oli hyvä fiilis, kun hypäri meni niin hyvin! Kaikki radat olivat tehtävissä, kun vain podengolla kuulo pelaa. Nyt sitten pitäisi hakea kokemusta erilaisista paikoista, mutta pitää miettiä, mihin asti sitä kehtaa lähteä rälläämään. Ja ei tartte miettiäkään kisoja, joissa on alle kolme rataa, että saapi pikkuneiti purettua virtansa ensimmäisillä kierroksilla :D

Nyt kuitenkin keskittyminen on maastojuoksun puolella, kun saimme kutsun Suomi Cup -kutsukilpailuun, joka juostaan jo toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna. Uusi koppa tuli jo ja slipperitkin taiteilin, kunpa vielä pääsisi ne testaamaankin ennen tositoimia! Jännitystä siis ilmassa!

YouTube-matskua

Kertun ensimmäisissä mölleissä tuli tuttujen kanssa naureskeltua, että tää olis kyllä niiiiiin semmosta YouTube-matskua, kun podengo lensi reikäpäänä ympäri kenttää välillä hyppien putkien päällä ja välillä piti moikata ratahenkilöitä. Virhepisteitä ei varmaan edes laskettu. Näin jälkeenpäin ajatellen, olisi ihan oikeasti kyllä pitänyt kuvata silloinen meno, niin näkisi myöhemmin, että sitä on ihan oikeasti edistynytkin.

Pitkään olenkin onnistunut välttelemään treenien kuvaamista. Sen verran traumaattinen kokemus oli aikanaan, kun ryhmäliikunnanohjaajakoulutuksessa kaikkien ohjaus kuvattiin ja sitten kaikkien kurssilaisten kesken mietittiin porukassa, että mitähän se Hanna tekee nyt tässä väärin, tai entäs tuossa. Mutta eilen treeneissä vaan kulki niin hyvin, että päätin treenien lopussa ottaa videopätkän meidän radasta, ihan vain, että näytän Kertun kasvattajalle, missä ollaan aksassa menossa, mutta kyllä minä nyt rohkaistun laittamaan sen ihan julkiseen esitykseen tännekin, joten tässäpä meidän eilisistä treeneistä, olkaatten hyvä:

Nyt kun näin meidän suorituksen, niin ihan todella ymmärrän, miksi porukka kuvaa treenejään. Kun pystyin katsomaan videon ensimmäisen kerran, on se pitänyt katsoa toisen ja kolmannen ja ja ja... Kyllä se vaan näyttää erilaiselta kuin mikä fiilis on radalla. Ensimmäiseksi tuli mieleen, että ei se näytä niin vauhdikkaalta, miltä se radan aikana tuntuu ja huomasinkin useamman kohdan, joihin vauhtia saisi varmasti lisää; ohjaaja on mm. myöhässä käskyjensä kanssa. Irtoamista selkeästi pitää vielä treenata, että saadaan vauhtia hypyille menoihin ja keppien jälkeen ei ehkä ajan kanssa aleta enää katsomaan, että tuleekohan tästä nyt sitä palkkaa vai ei.

Mutta jotain positiivistakin: KEPIT! Ja vielä että puhtaasti putkesta kepeille! Vähäks oon pollea! Jatkossa pitää ottaa kuvaaminen tavaksi, koska kyllä tuosta selkeästi oppii ja näkee, missä on parannettavaa, kun ei sitä tuolla radalla juostessa aina huomaa.

Ja yhtä asiaa minä kyllä erityisesti jäin miettimään: oonko minä oikeesti noin helevetin kovaääninen??? :D

Aksakuulumiset

Päivitetäänpäs näin alkaneen vuoden kunniaksi meidän agilitykuulumiset, kun huomasin, että viimeksi olen niistä heinäkuussa niistä höpissyt. Monesti on kyllä mielessä ollut, että pitäisi tästä ja tästä kirjoittaa, mutta ei ole vain saanut aikaiseksi. Paljon on silläkin saralla tapahtunut, että mistäköhän sitä aloittaisi.

Syksyn paras onnistumisen elämys tuli kyllä ehdottomasti kepeillä Kertun kanssa. Niitä tehtiin aina treeneissä kerran viikossa ja kivasti edistyttiin, mutta välillä sitten tuli takapakkia, jolloin ajattelin, että ei /kele, nyt ota itteäs niskasta kiinni ja raahaa se ahteri sinne hallille useammin. Eikä se vaatinut kuin alle kuukauden yksi-kaksi ektratreeniä viikossa, kun Kepan kepit oli valmiit. Siis fiilis oli ihan huikea! Ensimmäistä kertaa minulla on koira, joka pujottelee kepit sujuvasti ja itsenäisesti. Tällä hetkellä harjoitellaan sitä, että osattaisi jarruttaa hieman keppien alkuun, ettei menisi pitkäksi. Aika hyvin alkaa jo kepit radalla sujua, varsinkin, kun jätettiin etupalkka pois, niin malttaa pujotella ne kepit ihan loppuun asti, kun ei ole niin kiire nakkikipolle.

Muutenkin radalla kulkee hyvin. Yhteistyö sujuu, kunhan vain ohjaaja muistaa ohjata. Edelleenkin ohjaajalla välillä unohtuu, että se ei ole mäykky, vaan kaksi kertaa nopeampi tykinkuula, joka sinkoaa putkestakin ulos semmoisella raivolla, että pitää kyllä olla just eikä melkein oikeassa paikassa ohjaamassa. Vielä välillä tulee hölmöjä virheitä, mutta kyllä minä olen vaan niin fiiliksissä tuon höyrypersuksen kanssa treenaamisesta ja etenkin edistymisestä.

Edellisen päivityksen jälkeen olen käynyt koko konkkaronkan kanssa kaksissa agilitymölleissä, eikä ollenkaan hullummin ole mennyt. Molemmilla kerroilla spurttailin seitsemän lähtöä katastrofikvartetin kanssa. Vateraaniosasti sai rallatella putkirallissa ja voi sitä onnea, mikä koirista huokui! Amalia oli taas se suuri mahtava agilitynakki, joka se oli ennen loukkaantumistaan ja Neppis tykitti suurella sydämellä niin kovaa, kuin pienet tassut vain kantoivat! <3 Pitäisi ottaa veteraanit useamminkin hallille ihan vain puuhastelemaan jotain pientä.

Kertun kanssa pingottiin molemmissa mölleissä kolme rataa, eli muut paitsi kisaavien rata. Toisissa mölleissä jo oltiin edistytty ensimmäisiin nähden ja radat olivat ehjempiä, eikä enää tullut semmoisia joutavia hölmöilyjä, nyt tuli enää vain "hyviä hyllyjä", kuten kisaavat varmaan niitä kutsuisivat, vaikka hylsyjä noilla radoilla ei jaettukaan. Hirmuisen hyviä ratoja, joissa yleensä ohjaaja teki sitten kuitenkin jonkun ratkaisevan virheen. Hyvällä fiiliksellä mentiin, vaikkei vielä sitä nollaa ole irronnut.

Hilmalla puolestaan on ollut varmaa tekemistä, vaikka treeniä ei ole ollut paljoa. Molemmissa mölleissä kaksi rataa ja jos nyt en väärin muista, niin aika puhdasta nollaa, yksi vitonen taisi olla. Viimeisissä mölleissä Hilma voittikin sitten Joa:n vuoden 2015 minien Möllicupin, eli keräsi eniten pisteitä neljässä osakilpailussa. Kyllä minä olin aikas ylpeä mustasta tappijalasta!

Viimeisten möllien aksaajat ja palkintosaalis. Itse möllicupin voittaja näyttää niiiiiiiin innostuneelta! :D

Hilma olisi kyllä hirmuisen pätevä, mutta kun ne kepit. Edelleen. En minä vain tiedä, miten ne ei uppoa tuohon umpiluuhun. Pitäisi vaan käydä useammin hallilla ja tehdä ennen kaikkea lyhyttä pätkää ja saada varmoja onnistumisia. Ollaan jo saatu ohjureita purettua. Ja sitten laitettua takaisin. Selkeästi liika jankkaaminen saa korvat lukkoon ja yht'äkkiä koira ei ole ikinä keppejä nähnytkään! Huoh. Minä ajattelin, että vielä tänä keväänä, vielä viimeisen kerran, yritetään saada ne kepit taottua tuohon päähän. Jos ei nyt onnistu, niin sitten me vaan rallatellan mölleissä. Eihän se nopeudessa muille mineille pärjää, mutta olisi se mukava muutama virallinenkin startti kirmata, kun se on muuten osaa!

Ja tämän vuoden tavoite? Lyhyesti: Hilman kepit ja Joa:n viralliset kisat maaliskuussa 2016 -ainakin Kertun kanssa.

Odottamassa...

Draivi päällä

Nonni, ei ihan vuotta ole ehtiny kulua edellisestä päivityksestä.. :D Paljonhan tässä on keretty puuhastella, mistähän sitä aloittaisi..

Keskitalvi meillä viettettiin hiljaiseloa, mikä teki ihmeen hyvää jälkeenpäin ajatellen melko tiukankin vuoden jälkeen. Vaikka kyllä teki tekevälle ihmiselle tiukkaa tunnustaa oma rajallisuutensa, niin kyllä minä nautin siitä, ettei ollut mitään ylimääräisiä velvoitteita, vaan sai ihan vaan rauhassa öhnöttää kotona. Teki gutaa.

Alkuvuodesta aloitettiin emännän (ja koirien) kuntokuuri ja lähinnä vain lenkkeiltiin. Pikkuhiljaa vaan pidemmälle ja pidemmälle. Mietin lenkkeillessä jotain tutkimusta, jossa oli todettu, että vaunulenkit kuluttavat kaikista vähiten kaloreita näistä lasten kanssa touhuiluista. Tuon tutkimuksen vaunulenkkejä ei varmaan oltu tehty vaaramaisemissa, joissa talvella ei hiekkaa teillä näy ja keväisin hiekkatie muuttuu mutavelliksi, johon vaunut uppoaa silleen kivasti. Mutta en valita, maisemat on huikeita ja mäet tuntuu kankuissa.:D

Kertun kanssa palattiin aksakentille helmi-maaliskuun vaihteen kieppeillä, jos nyt oikein muistan. Nyt en edes ottanut mäykyille treenipaikkaa, vaan ajattelin keskittyä ihan vaan Kepan kisakuosiin saamiseen. Viiden kuukauden jälkeen alku oli jotain aivan järkyttävää häsellystä. Muu ryhmä oli tietysti edistynyt sinä aikana, niin oltiin vähän hukassa. Olisihan sitä voinut jotain käydä tekemässä siinä viiden kuukauden aikana, mutta toisaalta kyllä se totaalinen treenitaukokin teki hyvää motivaatiolle. Homma alkoi kunnolla rullaamaan, kun vaihdoimme treeniryhmää huhtikuun alussa. Siirryimme enemmän omantasoiseen ryhmään ja yht´äkkiä vaan palaset alkoivat loksahdella paikoilleen! Radat/treenit sopivat meille ja yhteistyö podengon kanssa alkoi taas kulkea. Pikkuhiljaa olemme kesän mittaan edistyneet ja se kisaaminen tuntuu jopa ihan mahdolliselta tulevaisuudessa. Edelleen välillä podengon pälli meinaa levitä, kun pääsee hallille, mutta heti kun se vaan alkaa keskittyä, niin kyllä se on taitava! Vielä, kun saisi ohjaajan synkronoitua podengon liikkeisiin...

Tämän kesän hittilaji Kertun kanssa on ollut kyllä maastojuoksu. Kävimme pareissa treeneissä kokeilemassa suostuuko podengo juoksemaan kisakoppa päässä, ja kun ei koppa vauhtia hidastanut, niin ilmoitun Kertun ensimmäisiin maastojuoksukisoihin Mikkeliin 14.6. Ajoin kisoja edeltävänä iltana Ristiinaan mökille, että ei tarvitsisi lähteä niin aikaisin ajamaan. Kertun kasvattajamamma Hanna-Leena tuli möksälle kanssa ja lähti kisoihin mukaan jännittämään. Ja olipas muuten jännää, heti aamusta asti.. Ensimmäinen jännityksen paikka oli jo, että ehditäänkö ilmoittautumiseen ajoissa, kun jostain syystä (niin kuin minulla aina) aamun aikataulutus hieman petti. Ehdittiin ilmoittautumiseen ja jäi vielä kaksi minuuttia ylimääräistä aikaa! No mutta eläinlääkärin tarkastuksen jälkeen alkoi alkuerien odottelu. Mukana oli kolme pientä popoa, joten kaksi juoksisi parina ja kolmas yksin. Arvonnassa Kerttu pääsi juuri tuohon parijuoksuun, mitä jännitin suuresti, kun Kerttuhan tulisi juoksemaan ensimmäistä kertaa ikinä toisen koiran kanssa. Kaverista huolimatta malttoi sitten kuitenkin keskittyä juoksemiseen ja alkuerästä pisteitä mukavat 204. Kerttu pääsi parinsa kanssa finaaliin, jota odoteltiin sitten toinen tovi. Finaalijuoksu menikin sitten jo paljon paremmin, josta ropisi pisteitä 227, eli se oli jo sertijuoksua. Ensimmäisten kisojen yhteispisteet 431 jäivät 19 pistettä sertirajasta, mutta ei huono kisauran aloitus ollenkaan!

Toiset maatojuoksukisat juostiin Iisalmessa 4.7. Mukana oli neljä popoa, eli kaksi paria. Lähetyspaikalta ei juuri nähnyt muuta kuin että koira lähti vieheen perään ja tuli maaliin, joten jännitystä riitti, kunnes pisteet tulivat näkyviin tulostaululle. Ja mitkä pisteet! 265! Kerttu pääsi popoista ainoana finaaliin, jonka siis juoksi yksin ja se meni vielä pisteen paremmin, eli yhteispisteet olivat huikeat 531! Sillä irtosi ensimmäinen juoksuserti ja nuo pisteet olivat myös parhaat pisteet kaikista koirista! Kisojen pienin ja suurimmat pisteet.. :)

Kuva Krista Nukari

Kuva Krista Nukari

Kuva Krista Nukari

Iisalmesta alkoikin sitten meidän superviikko, kun viikkoa myöhemmin olimme Laukaan näyttelyssä viimeistä sertiä metsästämässä. Tuomarina Vitor Veiga, joka tykkäsi Kertusta ainakin vuosi sitten suuresti. Hieman (tai vähän enemmänkin) hermostutti, kun kuulin, että kaikki kolme olivat narttuja. Avoimen luokan kilpakumppani olikin sitten valioitunut edellisenä päivänä ja junnuluokan narttu oli poissa, joten tsäänssit olivat sitten jo aika hyvät! Kylläpä meinasi sitten itku päästä, kun kehäsihteeri ilmoitti: eri sa!, mikä siis samantien tiesi valioitumista! Vielä paras narttu kehässä Kerttu sijoittui ensimmäiseksi ja kun uroksia ei ollut ollenkaan, oli Kerttu vielä kaupan päälle rotunsa paras! Kepan kanssa on kyllä nyt hyvä draivi! :)

Superviikon jälkeen hymyilyttää (tai no Kerttuahan hymyilyttää aina..)

Superviikon virallinen pönötyskuva :D

Mäykyt nyt ovat olleet hieman telakalla siinä mielessä, ettei meillä ole vakituista yhteistä harrastusta. Ollaan kyllä järjestetty mäyräkoirille puuhaa Joensuussa Katin kannsa, johon meidän mäyriäiset ovat päässeet myös luonnollisesti osallistumaan. Rallytokon kokeilukerralla minua puraisikin taas se horroksessa ollut tokokärpänen ja hirveästi tekisi mieli Amalian kanssa liikkeet opetella, kun käyty tokokoulutus antoi hyvän pohjan jo rallytokon liikkeille, että vähällä työllä voisi saada koiran valmiiksi ja rallytokossa ei taida olla hyppyjä ja spurtteja, jotka kävisivät Amalian olkapäähän. Kunhan nyt taas viimeismmästä tällistä (tästä lisää myöhemin) toipuu.

Tämä vuosi on ollut myös vähän huomaamattakin mejä-välivuosi. Koska Hilma on vaan niin hakki sen riistan perään, niin en ole enää suurta paloa kokeisiin pääsemiseen tuntenut. Neppiksen kanssa tekisi mieli kokeilla koetuloksen saamista, ja voihan olla, että vielä innostun, mutta nyt vaan en ole iteseäni metsään asti jäljen tekoon saanut. Nyt on vaan pääasiassa mäykkyjen keskitytty lenkkeilyyn ja kuoppien kaivamiseen. :)

Hilma. Se aita on siellä toisella puolella.

Pistä toiset asialle ja tee ite perässä. Pyh.

 

 

 

 

 

 

 

 

 Noh, varmaan puolet jäi kirjoittamatta, mitä ajattelin, ja miljoona kirjoitusvirhettä jäi, mutta onpahan blogi taas päivitetty! :D