The Fabulous Five

Taas on hihnanjatke laiskotellut eikä ole malttanut pysähtyä päivittämään koiruuksien kuulumisia, joten otetaanpa tähän semmoinen loppuvuoden pläjäys, mitä on syyskuun jälkeen tehty.

Ensimmäisenä on tietysti pakko mainita Amalia-armas, joka syyskuussa kymppiveesynttäreidensä aikaan taas sairasteli. Ilokseni voin kertoa, että vanha jäärä on aikalailla oma luupäinen itsensä. Syksyllä ensin lepäiltiin ja pikkuhiljaa Amalia pääsi pienille lenkeille ja pikkuhiljaa lenkin pituutta kasvatettiin normaaleihin kilometrilukemiin. Kuitenkin minusta on tullut armollisempi vanhaa leidiä kohtaan ja Amalian ei ole enää pakko lähteä mukaan pitkille lenkeille, jos hänen korkeuttaan ei huvita, mutta sen verran pakotetaan pihalle, ettei ihan kokonaan muumioidu leivinuunin alle. Nyt varsinkin kylmemmillä ilmoilla tuntuu olkapää välillä pihalla vihoittelevan ja on se itsellekin mukavampi, että kaikilla on siellä pihalla kivaa.

Äly ja väläys, eli Neppis ja Hilma ovat tassutelleet menossa mukana normaalisti. Välillä Neppis on saanut jäädä pitämään Allulle seuraa sinne leivinuunin alle, mutta yleensä neiti Nepparikin on ollut mielellään pihalle lähdössä. Tuo ikuinen pikkupentukin täyttää tänä vuonna jo pyöreitä. Mihin tämä aika oikein katoaa??

Hilma nyt puolestaan on aina lähdössä mukaan säässä kuin säässä ja täytyy tunnustaa, että välillä nautin, kun pääsee oikein reippaille lenkeille aktiivisimman kaksikon, Hilman ja Kertun, kanssa. Himmimimmi lenkkeilyn ohessa metsästää edelleen hiiriä. Ja pas*aa. Molemmat yhtä kivoja kaivaa nielusta pois. Välillä siinä sitten miettii, että antaisko mieluummin vaan nielasta. Mäyräkoirien kanssa ollaan siis eletty melko aktiivista hiljaiseloa, joskus otan mukaan hallille hieman hömpöttelemään jonkinlaista aksantynkää.

Kertun kanssa oltiin hieman aktiivisempia ja käytiin lokakuussa kisaamassa kotihallissa, mutta niistä kisoista ei kyllä jäänyt jälkipolville paljon kerrottavaa. Kisojen alla käytiin mölleissä, joista saatiin kisaavien radalla toivoa antava voittonolla, mutta varsinaisissa kisoissa napsahti pitkästä aikaa reikäpäävaihde päälle ja kolmen radan aikana hieman kerrattiin mm., että se ohjaajakin on sitten mukana siellä kentällä, miten niille kontakteille pysähdyttiin ja juostaanko niitä ratatyöntekijöitä moikkaamaan. Marraskuun lopulla Kepa aloittikin juoksunsa, joten ei päästy enää toisiin kotikisoihin kirmaamaan. Loppuvuosi kulutettiinkin energiaa sitten ihan vain lenkkipoluilla.

Meidän leveä kuljetus

 Tapahtui sitä näillä nurkilla jotain jännääkin loppuvuonna. Keskitalven hiljaiseloon toi heti joulun jälkeen vauhtia pieni Portugalin lapsi, joka ristiýtyi Unnaksi, ja jonka myötä katastrofikvartetti kasvoi fabulous fiveksi Tämä pieni riiviö on Kertun jonkinasteinen serkku (Kepan äidin veljen lapsenlapsi) ja hän matkusti lämpimästä Portugalista kylmään Suomeen Tapaninpäivänä Hanna-Leenan matkassa. Hieman  mietitytti, miten pahasti raukkaparka järkyttyy, kun joutuu tänne itään lumipenkkojen keskelle, mutta tämä pieni reipas tyttönen osoitti pelkoni turhaksi tunkemalla päänsä lumihankeen heti kotipihassa. Riiviöpentu on osoittautunut todella reippaaksi ja rohkeaksi pennuksi, joka on Kertun tapaan aina iloinen. (Tai niinhän ne taitaa kaikki kakarat olla.) Tässä vajaan kuukauden aikana ollaan tutkiskeltu maailmaa ja onpa kakara päässyt pari kertaa Kepan matkassa hallillekin ihmettelemään. Ainakin jonkin verran kakara pääsee varmasti hallillekin, mutta erityisesti toivon, (jos uskaltaa ääneen sanoa,) että tästäkin kasvaa sprintteri, joka pääsee Kertun rinnalla kirmaamaan kulmille nousevalle vinttikoiraradalle maastojen lisäksi. *sormet ristiin*

Välillä vähän ramaseekin

Blogin päivittymisestä ei taas uskalla mitään luvata, mutta instagramiin laittelen lähinnä koirien kuvia, eli jos haluaa koirien kuulumisia kurkkia, löytyy instasta nimellä @hannapaivinen

Kertun ensimmäiset aksatulokset!

Viikko sitten aksakisattiin Kertun kanssa viisi starttia PoKSin kentän kuoppajaisissa, lauantaina kaksi starttia ja sunnuntaina kolme. Etukäteen arvelin, että josko viisi starttia viikonloppuna saisi podengon jossain vaiheessa hieman keskittymään ja ihan kivastihan se sitten menikin.

Lauantaina ensimmäinen rataantutustuminen oli yhdeksältä. Kisapaikalla koira keräili kierroksia tuttuun tapaansa. Olimme mini1-ryhmän viimeisenä, joten siinä kerkesi kierroksia kasata lisää toisten suorituksia seuratessa. Otinkin sitten tylyn linjan ja odotellessa jokaisesta riekkumisesta käytiin hallin nurkan takana jäähyllä. En tiedä oliko sillä vaikutusta, mutta ensimmäisessä startissa pikkupopo jollain tasolla kuuntelikin. Tosin kierroksia oli koneessa rutkasti. Aavistuksen holtittomasti ja pitkillä kaarroksilla mentiin rataa eteenpäin, mutta kuitenkin puhtaasti suorittaen, kunnes radan puolivälin kieppeillä putken väärä pää imaisi pienen podengon. Jatkettiin loppurata yhtä holtittomasti, mutta puhtaasti, loppuun asti.

Toiselle radalle lähdettiin ihan ihan hyvillä mielin, kun Kepa oli jollain tasolla hanskassa. Meno oli kyllä kuitenkin ihan yhtä holtitonta. Kontaktit roiskittiin ja pari kertaa käskyt menivät kuuroille korville, niin että sujahdettiin ensin parin esteen ohi. Lopulta kuitenkin päästiin kaikki esteet oikeassa järjestyksessä ja oikeinpäin maaliin ihanneajassa  15 virhepisteellä ja saatiin meidän ensimmäinen tulos aksakisoista! WUHUU! Nauroinkin, että se oli meille kuin henkinen nolla. Tämän jälkeen Kerttu pääsi lataamaan akkuja seuraavaan päivään.

Kuva: Tuuli Komulainen

Kuva: Tuuli Komulainen

Kuva: Roosa Tykkyläinen

Kuva: Roosa Tykkyläinen

Sunnuntaina aloitettiin hypärillä. Mukava tapa saada kroppa hereille ja koiran kierrokset sinne tuhannen kieppeille. Taas lähdettiin radalle vauhdilla ja hypäri sujuikin mukavasti, kunnes, jostain syystä, koira kiertää suoralla linjalla olevan hypyn ohi ja sujahtaa putkeen. En tiedä mitä tein. Myöhemmin samalla radalla koira sujahtaa suoraan nenän edessä olevan putkenpään sijaan ristikkäiseen päähän. En tiedä oliko minun kroppa niin solmussa, vai tekikö pieni popo vain itsenäisiä päätöksiä.

Sunnuntain toien rata oli taas normaali agirata. Sillä jo tiesin, että en millään ehdi ohjaamaan suoran hyppypätkän jälkeen putkesta kepeille ja siihen se kosahtikin. Keppien aloituksessa sitten käytiinkin hieman kehityskeskustelua ja totaalirauhoituksen jälkeen kepit lähtivät rullaamaan ja loppuratakin sujui. Lopputuloksena 20 virhepistettä ihanneajassa.

Viikonlopun viimeiselle radalle lähdettiin taas hyvillä mielin, vaikka radanrakennuksen aikana kauhulla katsoin, kun näytti, että oli taas pitkän reunan mitalta hyppyjä, joka päättyisi hyppyrykelmään. Olin tulkinnut väärin ja rataantutustumisessa rata tuntui tehtävissä olevalta. Rata sujuikin hyvin, kunnes Kerttu ilmeisesti bongasi A:lta kentän laidalla seisovan tutun ratatyöntekijän, roiskaisi kontaktin yli ja juoksi iloisesti moikkaamaan. Hetken siinä hypittyään ja minun huudeltua koira malttoi palata radalle ja loppurata sujui mallikkaasti. Tosin hylky oli noin 10 cm päässä, kun Kerttu olisi halunnun mennä uudestaan A:lle, mutta sai suunnan viime hetkellä käännettyä. Maalissa luulin, että oltiin hyllytetty, mutta kuitenkin menin katsomaan tuloslistoja ja ensin luulin, että siinä on joku virhe, kun meitä ei siellä listan alareunassa näy. Sitten aloin tavaamaan listaa uudelleen ja suureksi hämmästyksekseni meidän nimet komeili siellä ykkössijalla. WAU! Ihanneaikakin kesti tutun moikkaamisen, vaikka minusta se aika tuntui ikuisuudelta siellä radalla. Vitonen tuli kontaktin roiskaisusta.

Kuva: Roosa Tykkyläinen

Kuva: Roosa Tykkyläinen

Kyllä antoivat nämä kisat toivoa tulevaan, että kyllä se meillä joku päivä vielä sujuu, mutta kyllä tuli kehityskohteitakin, kuten nuo kontaktit, jotka huoletta roiskittiin keinua lukuunottamatta. Nyt vaan lisätreeniä ja katsetta seuraaviin karkeloihin!

Kisoja ja kesälomaa

Minulla oli hieno ajatus, että kesälomalla sitä sitten on aikaa kirjoitella tapahtumista reaaliajassa, mutta niin se vaan loma tuli ja loma meni, joten kirjoitetaanpa nyt tämmöinen elokuun kooste.

Luhtisaalistus

Heti kesäloman alkajaisiksi heinä-elokuun vaihteessa oli Kertulla maastojuoksukisat Hyvinkäällä, joihin lähdettiin jahtaamaan sitä viimeistä sertiä. Edellisenä päivänä kurvailtiin mutkien kautta tuttuun majapaikkaan Vantaalle mummin pahnoille. Matkalla koukattiin jo kisapaikalla vaihtamassa Dogsterin kojulla koppa, jota oli odotettu Irlannista saapuvaksi useampi tovi. Koppaan saatiin viimeiset hienosäädöt ja pystyi hyvillä mielin jäämään odottamaan seuraavan päivän kisaamista, kun oli varakoppakin kohdillaan.

Tällä kertaa oltiin lähtöjen alkupäässä ja tie vei Vantaalta Hyvinkäälle aikaisin aamulla udun läpi. Kun oltiin pitkästä aikaa kisaamassa etelämmässä, niin Kertun kasvattajamamma Hanna-Leena saapui myös paikalle ja Kerttu oli haljeta onnesta! Kyllä ne on vaan rakkaita Kertulle nuo tutut ihmiset, vaikka ei taas pitkään aikaan ole nähnytkään. Aamulähdöissä on se hyvä puoli, että omaa vuoroa ei tarvitse odotella niin pitkään, mutta muuten en kyllä ole yhtään aamu(lähtöjen)ihminen. Ensimmäiset jännät paikat oli tarkastupisteellä, kun koppa ei tarkastajan mielestä nyt ihan täysin istunut Kepan päähän, kuitenkin päästi meidän juoksemaan, mutta patisti hakemaan Dogsterin kojulta uudet säädöt ennen mahdollista finaalia. Lähdöstä Kerttu ampaisi matkaan tuttuun tapaansa kuin tykin suusta, mutta matkan edetessä juoksu oli jotenkin omituista; koira kompasteli vähän väliä ja himmaili ihan ihmeellisesti. Ei kyllä suoraan sanoen ollut mikään hyvä juoksu, ei normaalia Kerttua. Siinäpä sitten jännityksellä odotettiin pisteitä. Lopulta pisteet saatiin ja Kepa oli alkuerien ykkönen 211 pisteellä. Sinänsä ihan hyvin, mutta ajattelin vain, että finaalissa pitää juosta sitten ihan hemmetin hyvät pisteet, jos sertiä mielitään.

Lähdettiin huilaamaan ja odottelemaan iltapäivän finaaleja, kun hetkeä myöhemmin iskee mieletön ukkoskuuro. Vettä tulee kuin saavista varmaan lähemmäs tunnin ajan ja jyrisee ihan kunnolla. Istuttiin sitten Hanna-Leenan kanssa autossa kahvittelemassa ja mielenkiinnolla odotettiin, miten tulee käymään, pystytäänkö kisoja jatkamaan edes niin, että kaikki alkuerät saataisi juostua loppuun. Pahimman kuuron tauottua vettä edelleen tihkui taivaalta, mutta loppujen lopuksi onneksi kisoja pystyttiin jatkamaan. Iltapäivällä koitti siis finaalilähtöjen vuoro ja tällä kertaa päästiin tarkastupisteeltä jatkamaan ilman huomautuksia. Lähdöstä Kerttu ampaisi kunnon apinanraivolla matkaan. Nyt rataa oli muutettu ja koirien kurvattua kulman taakse en nähnyt yhtään mitä tapahtui. Ihmettelin suuresti, kun Kerttu hävisi ensimmäisenä kulman taakse, mutta juoksukaveri tuli esiin ensin. Ja hetken päästä tultuaan näkyviin veti ihan kunnon mukit kyljelleen. Sitkeästi jatkoi matkaa, mutta meno oli jotenkin puutuneen näköistä loppua kohti ja loppusuoralla hetken näytti siltä, että juoksee suoraan minun luokse, eikä vieheelle, mutta onneksi  koukkasi matkalla kuitenkin vieheen kautta. Kun päästiin pois radalta, Hanna-Leena kertoi Kertun vetäneen ihan kunonn tuplavoltit kerien heti lähdön jälkeen, siis silloin kun oli minun näkymättömissä. Ei ihmekään, jos loppusuoralla vähän puudutti. Jäähdyttelylenkin jälkeen käytin kaiken varmuuden vuoksi Kertun eläinlääkärin tarkastuksessa, kun oli kuulemma ollut voltti sen verta hurjan näköinen. Onneksi mitään vakavampaa ei löytynyt, mutta hieman aristi niskaansa, joten valjaat otettiin lähipäiviksi käyttöön. Muuten koira oli kyllä ihan oma iloinen itsensä.

Väliaika, kahvia ja pullaa!

Palkintojenjakoa odotellessa omat odotukset eivät siis olleet kovinkaan suuret. Hieman kyllä olin yllättynyt yhteispisteistä 434, eli finaalijuoksu oli parempi kaatumisista huolimatta, mutta silti harmittavasti viimeinen serti jäi 16 pisteen päähän! No mutta onneksi meillä on vielä aikaa. Ensimmäistä kertaa näissä kisoissa kisakirjan mukana palautettiin tuomarien arvostelulomake, johon yksi tuomareista oli hyvin tiivistänyt finaalijuoksun "teki Vireenit" Ei ollut meidän päivä Hyvinkäällä, en tiedä oliko matkaväsymystä vai mitä. En osaa ottaa maastoon tai rataprofiiliin kantaa, en ole vielä niin pätevä arvioimaan niitä. Kuitenkin viikonloppuna oli ollut käsittääkseni todella paljon kompurointeja ja kaatumisia ja valitettavasti yhden italiaanon jalka oli napsahtanut poikki, joten emme olleet kompurointien kanssa yksin ja olen vain tyytyväinen, että ei käynyt pahemmin!

Kaatuilusta huolimatta Kerttu juoksi pienten popojen toiseksi!

Illalla pieni podengo oli hyvin, hyvin väsynyt

Agilitykisat 7.8.2016

Viikkoa myöhemmin kisattiin Kertun kanssa agilitykisoissa kotikulmilla naapuriseura PoKSin kisoissa. Olin jo etukäteen arveluut, että tulen niin katumaan aksakisoihin osallistumista viikko juoksukisojen jälkeen, ja oikeastaan niinhän siinä sitten lopulta kävi. Ensimmäinen rata kulki mukavasti, koira kulki ohjauksessa ja meno oli suht sujuvaa, kunnes sitten matkalla oli ihan pakko käydä moikkaamassa yleisöä. No mutta kaikenkaikkiaan se oli aika semmonen hyvä hylly, kontaktit olivat hienoja ja kepit menivät puhtaasti. Yleensä Kertulla kierrokset ovat korkeimmillaan ensimmäisellä radalla, nyt ne nousivat loppua kohti. Toiselle radalle lähdin hieman holtittoman eläimen kanssa. Heti parin esteen jälkeen Kepa valitsi ihan oman rataprofiilin ja suoritus päättyi hylkyyn ennen kuin kerkesi kunnolla alkaakaan. Kuitenkin sain koiran jollain tasolla hanskaan ja rata räpellettiin loppuun. Kontaktit olivat kyllä ihan hirveitä, mutta kepeille mentiin edelleen puhtaasti melko kovastakin vauhdista, että jos jotain positiivista siltä radalta haetaan. Viimeisellä radalla, hypärillä, lähdöstä spurttasi vanha tuttu reikäpää. Kaksi estettä ja satasta kentän takalaitaa, missä hetki härvellettiin ihan omiaan. Siinä vaiheessa ohjaajalta loppui huumori ja otsaan napsahti metrinen sarvi. Poistuimme takavasemmalle.

Kaikki radat olivat minusta kivoja ja semmoisia Kertun kanssa tehtävissä olevia. Hieman on kieltämättä tuskastuttavaa, kun kisatilanteessa kierrokset paukkuvat yli, kun treeneissä dorkailusta on päästy eroon. (Paitsi toissapäivänä, kun edellisistä treeneistä oli pari viikkoa, mutta sekin hölmöily loppui, kun kerran kannettiin hallista pihalle.) Se nyt vaan pitää nähtävästi totutella kisatilanteisiin ja ottaa tiukempi linja, eli heti ensimmäisestä rälläilystä sylikyydillä maaliin. Jospa se siitä. Nythän olisi reilun parin viikon päästä "kisatreeniä" tarjolla viiden startin verran, kunhan ei vain juoksujaan aloittaisi.

Ja sitten vaan lomailua

Aksakisoista olikin hyvä sitten suoraan kurvata möksälle rentoutumaan. Muutama päivä ihan vaan olla (tai miten sen nyt ottaa neljän koiran ja kahden lapsen kanssa...). Koiratkin pääsivät rauhassa tallustelemaan metsässä ja oli tarjolla useampaa rapsuttajaa. Hieman Kerttu tarjosi eräänä päivänä ylimääräisiä sydämentykytyksiä, kun huomasi hakkuualueen reunalla autotien ja sitä pitkin kiitävän auton, ja sehän piti ottaa kiinni! Pysähtyihän tuo kun pukamiensa pohjasta karjaisi "EIII!!" ja niin varmaan pysähtyi muukin liike lähitienoolla. Tämän jälkeen Kerttu olikin taas hihnan jatkeena, mutta kun hetkeksi laskin hihnasta irti koiran mutustaessa mustikoita ja käänsin selkäni, niin koira katosi kuin ilmalaiva Saharaan. Hetken sain huudella, kunnes koira tulee takaisin pusikoiden läpi kieli vyön alla. Kyllä kerkesi kaikki kauhukuvat käydä mielessä, kun lähti hihna perässään, mutta onneksi palautui hihnoineen kaikkineen. Minun ääni tosin jäi sille metäsreissulle. Niinpä Kerttu pääsi jakamaan mäyristen kohtalon ja ulkoili jatkossa hihnassa.Onneksi oli hihnassa myös pari viikkoa myöhemmin metsässä kotikulmilla, kun haukka sujahti parin metrin päästä ohi ja sehän olisi myös pitänyt saada ottaa kiinni. Miten lie olisi tuossa takaa-ajossa käynyt jos olisi irti ollut.. Näissä merkeissä loma oikeastaan sujuikin, pihalla seikkailtiin aina kun ei satanut, veteraaniosasto kun ei juuri arvosta tassujen kastumista. Märkään metsäänkään ei ole suurta hinkua. Kuitenkin sateisesta elokuusta huolimatta päästiin useammat seikkailut tekemään.

Jos ei muuten ollut märkää, niin sitten Kepa kasteli itsensä vapaaehtoisesti..

Uitettu popo.

Tyttöjen iso ystävä

Märkää oli

Hilmaa ei tosin haitannut

mutta Amalia oli sitä mieltä, että voisin tunkea kameran jonnekin ja päästää hänen korkeutensa sisälle.

Lenkeillä vanha jäärä sai välillä tassutella omaan tahtiinsa perässä. Jostain syystä tassut toimivat paremmin, kun ei ollut hihna pannassa..

Viime viikolla lähdettiin pyörähtämään oman seuran mätsärissä, kun arvelin hieman näyttää mäykyillekin elämää kotikontujen ulkopuolella. Hilma ja Kerttu pääsivät osallistumaan kehään ja vetraaniosasto virkistäytymään. Ei kyllä oltu harjoitueltu yhtään, edellisen kerran oltiin kehässä Narvassa ja se kyllä näkyi, ja kauas. Hilma on vielä omasta mielestään niin tiineenä, NIIN tiineenä, että oli kuin olisi vetänyt perässään viikon vanhaa lahnaa. Kerttu puolestaan oli oma energinen itsensä ja malttoi jopa hetkittäin pysyä paikallaan. Molemmat saivat esiintymisistään siniset nauhat, ihan ansaitusti. Hetken olinkin sitten pienessä pulassa, kun molemmat olisi pitänyt saada näytille pienten aikuisten sinisten kehään. Onneksi treenikaveri oli omaa kehää odottassaan hetken joutavana ja tarttui rohkeasti hullun podengon hihnaan. Hilma ei ollut sen yhteistyöhaluisempi kuin aiemminkaan, joten ei todellakaan oltu jatkossa, mutta Kerttupa esiintyi hienosti Kaisan kanssa, varmaan paremmin kuin minun kanssa, ja olivat lopulta sinisten kolmansia! Pitänee jättää nämä esittämishommat jatkossa muille.

Taas jäi luultavasti yli puolet kirjoittamatta, mitä oli loman mittaan ajatellut, mutta tulihan tuota tekstiä ihan riittävästi. Jatkossa luultavasti edelleen tasaisen epätasainen tiedotusväli. :D