The Fabulous Five

Taas on hihnanjatke laiskotellut eikä ole malttanut pysähtyä päivittämään koiruuksien kuulumisia, joten otetaanpa tähän semmoinen loppuvuoden pläjäys, mitä on syyskuun jälkeen tehty.

Ensimmäisenä on tietysti pakko mainita Amalia-armas, joka syyskuussa kymppiveesynttäreidensä aikaan taas sairasteli. Ilokseni voin kertoa, että vanha jäärä on aikalailla oma luupäinen itsensä. Syksyllä ensin lepäiltiin ja pikkuhiljaa Amalia pääsi pienille lenkeille ja pikkuhiljaa lenkin pituutta kasvatettiin normaaleihin kilometrilukemiin. Kuitenkin minusta on tullut armollisempi vanhaa leidiä kohtaan ja Amalian ei ole enää pakko lähteä mukaan pitkille lenkeille, jos hänen korkeuttaan ei huvita, mutta sen verran pakotetaan pihalle, ettei ihan kokonaan muumioidu leivinuunin alle. Nyt varsinkin kylmemmillä ilmoilla tuntuu olkapää välillä pihalla vihoittelevan ja on se itsellekin mukavampi, että kaikilla on siellä pihalla kivaa.

Äly ja väläys, eli Neppis ja Hilma ovat tassutelleet menossa mukana normaalisti. Välillä Neppis on saanut jäädä pitämään Allulle seuraa sinne leivinuunin alle, mutta yleensä neiti Nepparikin on ollut mielellään pihalle lähdössä. Tuo ikuinen pikkupentukin täyttää tänä vuonna jo pyöreitä. Mihin tämä aika oikein katoaa??

Hilma nyt puolestaan on aina lähdössä mukaan säässä kuin säässä ja täytyy tunnustaa, että välillä nautin, kun pääsee oikein reippaille lenkeille aktiivisimman kaksikon, Hilman ja Kertun, kanssa. Himmimimmi lenkkeilyn ohessa metsästää edelleen hiiriä. Ja pas*aa. Molemmat yhtä kivoja kaivaa nielusta pois. Välillä siinä sitten miettii, että antaisko mieluummin vaan nielasta. Mäyräkoirien kanssa ollaan siis eletty melko aktiivista hiljaiseloa, joskus otan mukaan hallille hieman hömpöttelemään jonkinlaista aksantynkää.

Kertun kanssa oltiin hieman aktiivisempia ja käytiin lokakuussa kisaamassa kotihallissa, mutta niistä kisoista ei kyllä jäänyt jälkipolville paljon kerrottavaa. Kisojen alla käytiin mölleissä, joista saatiin kisaavien radalla toivoa antava voittonolla, mutta varsinaisissa kisoissa napsahti pitkästä aikaa reikäpäävaihde päälle ja kolmen radan aikana hieman kerrattiin mm., että se ohjaajakin on sitten mukana siellä kentällä, miten niille kontakteille pysähdyttiin ja juostaanko niitä ratatyöntekijöitä moikkaamaan. Marraskuun lopulla Kepa aloittikin juoksunsa, joten ei päästy enää toisiin kotikisoihin kirmaamaan. Loppuvuosi kulutettiinkin energiaa sitten ihan vain lenkkipoluilla.

Meidän leveä kuljetus

 Tapahtui sitä näillä nurkilla jotain jännääkin loppuvuonna. Keskitalven hiljaiseloon toi heti joulun jälkeen vauhtia pieni Portugalin lapsi, joka ristiýtyi Unnaksi, ja jonka myötä katastrofikvartetti kasvoi fabulous fiveksi Tämä pieni riiviö on Kertun jonkinasteinen serkku (Kepan äidin veljen lapsenlapsi) ja hän matkusti lämpimästä Portugalista kylmään Suomeen Tapaninpäivänä Hanna-Leenan matkassa. Hieman  mietitytti, miten pahasti raukkaparka järkyttyy, kun joutuu tänne itään lumipenkkojen keskelle, mutta tämä pieni reipas tyttönen osoitti pelkoni turhaksi tunkemalla päänsä lumihankeen heti kotipihassa. Riiviöpentu on osoittautunut todella reippaaksi ja rohkeaksi pennuksi, joka on Kertun tapaan aina iloinen. (Tai niinhän ne taitaa kaikki kakarat olla.) Tässä vajaan kuukauden aikana ollaan tutkiskeltu maailmaa ja onpa kakara päässyt pari kertaa Kepan matkassa hallillekin ihmettelemään. Ainakin jonkin verran kakara pääsee varmasti hallillekin, mutta erityisesti toivon, (jos uskaltaa ääneen sanoa,) että tästäkin kasvaa sprintteri, joka pääsee Kertun rinnalla kirmaamaan kulmille nousevalle vinttikoiraradalle maastojen lisäksi. *sormet ristiin*

Välillä vähän ramaseekin

Blogin päivittymisestä ei taas uskalla mitään luvata, mutta instagramiin laittelen lähinnä koirien kuvia, eli jos haluaa koirien kuulumisia kurkkia, löytyy instasta nimellä @hannapaivinen

Kertun ensimmäiset aksatulokset!

Viikko sitten aksakisattiin Kertun kanssa viisi starttia PoKSin kentän kuoppajaisissa, lauantaina kaksi starttia ja sunnuntaina kolme. Etukäteen arvelin, että josko viisi starttia viikonloppuna saisi podengon jossain vaiheessa hieman keskittymään ja ihan kivastihan se sitten menikin.

Lauantaina ensimmäinen rataantutustuminen oli yhdeksältä. Kisapaikalla koira keräili kierroksia tuttuun tapaansa. Olimme mini1-ryhmän viimeisenä, joten siinä kerkesi kierroksia kasata lisää toisten suorituksia seuratessa. Otinkin sitten tylyn linjan ja odotellessa jokaisesta riekkumisesta käytiin hallin nurkan takana jäähyllä. En tiedä oliko sillä vaikutusta, mutta ensimmäisessä startissa pikkupopo jollain tasolla kuuntelikin. Tosin kierroksia oli koneessa rutkasti. Aavistuksen holtittomasti ja pitkillä kaarroksilla mentiin rataa eteenpäin, mutta kuitenkin puhtaasti suorittaen, kunnes radan puolivälin kieppeillä putken väärä pää imaisi pienen podengon. Jatkettiin loppurata yhtä holtittomasti, mutta puhtaasti, loppuun asti.

Toiselle radalle lähdettiin ihan ihan hyvillä mielin, kun Kepa oli jollain tasolla hanskassa. Meno oli kyllä kuitenkin ihan yhtä holtitonta. Kontaktit roiskittiin ja pari kertaa käskyt menivät kuuroille korville, niin että sujahdettiin ensin parin esteen ohi. Lopulta kuitenkin päästiin kaikki esteet oikeassa järjestyksessä ja oikeinpäin maaliin ihanneajassa  15 virhepisteellä ja saatiin meidän ensimmäinen tulos aksakisoista! WUHUU! Nauroinkin, että se oli meille kuin henkinen nolla. Tämän jälkeen Kerttu pääsi lataamaan akkuja seuraavaan päivään.

Kuva: Tuuli Komulainen

Kuva: Tuuli Komulainen

Kuva: Roosa Tykkyläinen

Kuva: Roosa Tykkyläinen

Sunnuntaina aloitettiin hypärillä. Mukava tapa saada kroppa hereille ja koiran kierrokset sinne tuhannen kieppeille. Taas lähdettiin radalle vauhdilla ja hypäri sujuikin mukavasti, kunnes, jostain syystä, koira kiertää suoralla linjalla olevan hypyn ohi ja sujahtaa putkeen. En tiedä mitä tein. Myöhemmin samalla radalla koira sujahtaa suoraan nenän edessä olevan putkenpään sijaan ristikkäiseen päähän. En tiedä oliko minun kroppa niin solmussa, vai tekikö pieni popo vain itsenäisiä päätöksiä.

Sunnuntain toien rata oli taas normaali agirata. Sillä jo tiesin, että en millään ehdi ohjaamaan suoran hyppypätkän jälkeen putkesta kepeille ja siihen se kosahtikin. Keppien aloituksessa sitten käytiinkin hieman kehityskeskustelua ja totaalirauhoituksen jälkeen kepit lähtivät rullaamaan ja loppuratakin sujui. Lopputuloksena 20 virhepistettä ihanneajassa.

Viikonlopun viimeiselle radalle lähdettiin taas hyvillä mielin, vaikka radanrakennuksen aikana kauhulla katsoin, kun näytti, että oli taas pitkän reunan mitalta hyppyjä, joka päättyisi hyppyrykelmään. Olin tulkinnut väärin ja rataantutustumisessa rata tuntui tehtävissä olevalta. Rata sujuikin hyvin, kunnes Kerttu ilmeisesti bongasi A:lta kentän laidalla seisovan tutun ratatyöntekijän, roiskaisi kontaktin yli ja juoksi iloisesti moikkaamaan. Hetken siinä hypittyään ja minun huudeltua koira malttoi palata radalle ja loppurata sujui mallikkaasti. Tosin hylky oli noin 10 cm päässä, kun Kerttu olisi halunnun mennä uudestaan A:lle, mutta sai suunnan viime hetkellä käännettyä. Maalissa luulin, että oltiin hyllytetty, mutta kuitenkin menin katsomaan tuloslistoja ja ensin luulin, että siinä on joku virhe, kun meitä ei siellä listan alareunassa näy. Sitten aloin tavaamaan listaa uudelleen ja suureksi hämmästyksekseni meidän nimet komeili siellä ykkössijalla. WAU! Ihanneaikakin kesti tutun moikkaamisen, vaikka minusta se aika tuntui ikuisuudelta siellä radalla. Vitonen tuli kontaktin roiskaisusta.

Kuva: Roosa Tykkyläinen

Kuva: Roosa Tykkyläinen

Kyllä antoivat nämä kisat toivoa tulevaan, että kyllä se meillä joku päivä vielä sujuu, mutta kyllä tuli kehityskohteitakin, kuten nuo kontaktit, jotka huoletta roiskittiin keinua lukuunottamatta. Nyt vaan lisätreeniä ja katsetta seuraaviin karkeloihin!

Amalia armas 10 vee!

Viime perjantaina 16.9. meidän luupäiden kuningatar, hänen arvoisa jääräpäisyytensä, Amalia armas täytti kokonaiset 10 vuotta! <3

Olisipa hienoa kirjoittaa, miten hyväkuntoinen ja virkeä eläkeläinen meillä on, mutta kun koira oli viikkoa ennen ja viikko jälkeen synttäreidensä kipulääkekuurilla ja pakkolevossa, niin niin ei pysty kirjoittamaan. Totta puhuen viikkoa ennen syntymäpäivää synkimmällä hetkellä en ollut varma päästäänkö edes syntymäpäiviä viettämään. Kuitenkin vanhan jäärän katse pysyi terävänä ja häntä jaksoi heilua vaikeinpanakin päivänä, niin toivon kipinä eli koko ajan, että ehkä tästäkin vielä selvitään.

Kun olimme kotiutuneet Kertun kanssa Nuukajuoksuista sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, pidin seuraavan päivän huilia. Kuitenkin käytiin koirien kanssa normaalisti lenkillä ja Amalia liikkui normaalisti. Illalla kuitenkin aloin kiinnittää huomiota takatassun lupsuttamiseen. Kun kaveritkin alkoivat osallistua talkoisiin, aloin tutkia tarkemmin. Takatassusta löytyi pieni kraateri. Puhdistelin tassun ja yritin (huonolla menestyksellä) saada koiran olemaan nuolematta tassua. Seuraavana päivänä soitin eläinlääkäriajan Amalialle ja samalla Neppis pääsi rokotusten uusintaan. Aika saatiin keskiviikolle. Tiistai-iltana minun piti kuitenkin käydä hakemassa kipulääkkeet, kun takatassu vaikutti koko ajan kipeämmältä ja kaapissa olevat olivat viettäneet synttäreitään jo hyvän aikaa sitten. Yö tuntui pitkältä seuraavaan päivään, vaikka tilanne ei ollut akuutti, niin kipeää koiraa oli tuskaista katsella. Keskiviikkona päästiin lääkäriin ja eläinlääkäri totesi Allun tassussa olevan furunkuloosin. Kun nostin Amalian alas pöydältä koira vingahti, mutta liikkui kuitenkin normaalisti.Aloitettiin antibioottikuuri ja kipulääkettä jatkettiin rinnalla. Seuraava päivä meni lepäillessä, mutta kun tulen perjantaina kotiin, niin koira seisoo vain paikallaa selkä köyryssä eikä suostu liikkumaan. Kannan käymään pihalla tarpeillaan ja kannan sisälle. Alan soitella eläinlääkäreitä ja perjantaina klo 16.30 sainkin yhden hoitajan langanpäähän ja hieman pähkättiin tilannetta. Aikoja ei tietenkään enää ollut, mutta päädyttiin jatkamaan kipulääkitystä ja pitämään levossa. Seuraavana päivänä koira vaikutti todella kipeältä, joten päädyin soittamaan päivystävälle. Amalialla on kerran aiemminkin ollut vastaavaa ongelmaa, jolloin määrättiin lihasrelaksanttia ja tätä osasin nyt pyytää päivystävältä, jos vaikka samalla kuurilla selvittäisi. Nyt hoito ei vaikuttanut yhtä nopeasti kuin viimeksi. Edelleen kannoin koiran pihalle ja sisälle ja pyrin pitämään levossa. Siellä se vaan öhnötti punkassaan BOTin toppaloimi niskassa. Häkittämiselle ei ollut tarvetta, kun koira ei yksinkertaisesti liikkunut. Ainoastaan ruokakupille tuli suosiolla, mikä nyt toisaalta oli hyvä merkki, että ruoka maistui.

Veteraaniosasto ei ollut järin ilahunut eläinlääkärireissusta.

Neppiksen saatua rokotuksen Neppis oli täysin valmis poistumaan ovesta.

Viikonloppu oli pitkä ja sitten pitikin miettiä, miten seuraavan viikon järjestelisi, mutta onneksi pystyin ottamaan koiran mukaan töihin, jotta voisin hieman vahtia menoa. Toimistolla koira vaikuttikin hieman pirteämmältä. Jaksoi piipata kuin palovaroitin, josta on patterit lopussa. Ja kun se ei auttanut, vaihdettiin äänensävy hieman käskevämmäksi, että hänen korkeutensa olisi vapautettu vankilastaan. Hiljalleen viikon mittaan koira alkoi hieman liikuskella, vaikka edelleen pääsääntöisesti kuljettiin sylikyydillä, mutta hieman pihalla jo tassuteltiin. Syntymäpäivänä käytiin yhdessä Amalian kanssa hakemassa Sohvin Valinnasta Allulle synttärilahjaksi BOTin mäyräkoiran verkkoloimi (toppaloimi kun tuntui hieman turhan lämpimältä), sekä tietysti herkkuja, joita sai toimistolla rouskutella. Päivä päivältä Amalia liikkui enemmän ja selkeästi lämmin loimi auttoi. Alkuviikosta meinasin saada slaagin, kun ulkoa sisälle tullessa neiti spurttasi portaat yläkertaan, kun en ollut juuri sillä hetkellä häntä nostamassa. Toisaalta olin iloinen, kun pystyi koko ajan paremmin liikkumaan, mutta toisaalta olin kauhuissani, ettei nyt vaan jotain rytkähtäisi.

Neppiksellä oli ikävä, kun Amalia oli päivän pois. (Neppiksen selkä ei oikeasti ole kalju, vaikka kuvassa siltä näyttääkin...)

Jos tälle antais mukin, ne se niin kolistelis sillä noita kaltereita.

Tällä hetkellä Amalia voi ihan hyvin. Pari päivää on mennyt ilman kipulääkkeitä ja pikkuhiljaa uskalletaan hieman alkaa tassutella takapihan ulkopuolellakin. Hieman jäi epäselväksi, mikä tarkalleen kipuilun aiheutti, oliko se lihasperäistä, vai onko häikkää jossain syvemmällä. Eräänä iltana varovasti hieroin koiraa, niin kyljessä tuntui olevan kipeä kohta, jota Amalia aristi, mutta hieroessa painautui vasten, kuin ymmärtäen, että se auttaisi. Nyt pitänee Amalia viedä taas fysioterapeutille kopeloitavaksi, jos hän löytäisi lihasjännitteitä tms. Amalia tulee myös saamaan oman "banaanipuvun", kun ilmat viilenevät ja lämmin selkeästi auttaa, niin vartalonmyötäisemmän banaanipuvun uskaltaisi jättää ehkä päälle kotoa poistuessakin. Hieman myös olen miettinyt jatkotutkimuksia, mutta se luultavasti edellyttäisi eläinlääkärireissua jo hieman kauemmas. Vielä en tiedä uskaltaako täysin huokaista, mutta tällä hetkellä näyttää kohtalaisen hyvältä.

Kertusta FI KVA-M!

Jos joku olisi minulle muutama vuosi sitten sanonut, että minun ensimmäinen käyttövalio tulee vinttikoirien maastojuoksusta, olisin varmaan nauranut räkäisesti.


Reilu viikko sitten 4.9. juostiin Laihialla Pohjanmaan Nuukajuoksut, joissa samalla kisattiin Suomen Portugalinpodengot ry:n maastomestaruudesta. Koska matkaa kotoa kisapaikalle Suomen leveimmästä kohdasta tulee pikkasta vajaa 500 km, päätin lähteä matkaan edellisenä päivänä, vaikka hetken yötä myöten ajaminenkin kävi mielessä. En ollut koskaan ajanut täältä idästä Vaasaan, joten reitti ei ollut tuttu ja ajattelinkin matkalla, että olipa hyvä, että päätin lähteä edellisenä päivänä, koska olisin yöllä varmaankin nukahtanut rattiin. Kuopion kautta ajaessa reitti oli todella ankea, yhtä Varkaudentietä melkein 500 km! Jossain vaiheessa tuntui, että tie ei lopu ikinä. Matkalla piti piristäytyä useamman kerran ja yksi pit stop sattui Keiteleellä Lossisaari-nimiseen paikkaan, johon kyllä kannatti pysähtyä! Mahtavat paikanpäällä paistetut pullat ja muut olivat kyllä piristävää vaihtelua ketjuhuoltsikoiden tarjonnalle. Pitäisi kyllä ottaa tavaksi pysähtyä useammin näihin pieniin kahviloihin, kun voi yllättyä hyvin iloisesti!

Kannattaa pysähtyä!

Länttä lähestyessä, kun matkaa oli vajaa oli vajaa 200 km, ajattelin pysähtyä seuraavalle huoltsikalle vielä yhdelle pyäshdykselle. Noh, se seuraava huoltsikka tuli vastaan n. 10 km ennen majapaikkaa. Vaasaa lähestyessä jossain vaiheessa kyltteihin alkoi ilmestyä ruotsinkieltä. Kun tekstit alkoivat olla ensin ruotsiksi ja alla suomeksi, alkoivat kämmenet hieman hikoamaan ja pää alkoi kaivella ruotsin perussanastoa jostain muistin syövereistä. Huoltsikalla pysähtyessä nuori myyjä heitti hyvin iloisen "Hejhej!!" (joka tuntui olevan perustervehdys tuolla suunnalla Suomea), johon päätin äkkiä vastata oikein levveesti "Terrrve!", jolloin myyjälle lienee heti selvää, mitä kieltä hää puhhuu. Totesin tämän tervehdyksen hyvin toimivaksi muissakin asiakaspalvelutilanteissa sillä suunnalla. Hotelliin kirjautuminenkin sujui jouhevasti, vaikka selkeästi respan äidinkieli lienee ollut ruotsi. Majoituin Kertun kanssa Hotelli Valloniaan Mustasaaressa. Todella mukava rauhallinen paikka, jossa oli iloisena yllätyksenä varattu oma makuualusta lemmikille! Todella mukava lisä majoitukseen! Illalla lähdin hakemaan hieman palasta. Hotellin vieressä oli parikin pizzeriaa, mutta mieli teki hampurilaista, joten suuntasin ABC:lle, josta semmoisen ainakin saisi. Liekö tervehdykseni vai olemukseni vai sekä-että aiheuttanut sen, että myyjä antaessaan piipparia kysyi, että tiedänkö mikä tämä on? Hieman hymyilytti. No mutta hetkeä myöhemmin tämä juntti-einari seisoi limpparimuki kädessään linjastolla ja etsi hanaa, josta sitä juotavaa saisi. Aikani pällisteltyäni huomasin mukien vieressä kosketusnäytön, jossa pyöri Pepsi-mainos, jolloin minulla välähti, ja selkeästi avukseni tulossa ollut myyjä pystyi kääntymään takaisin. Aika hi-tec! Osattuani vielä hakea ruuat piipparin piipittäessä suuntasin takaisin hotelliin, jonne tie vei mystisesti 4 km pitempää reittiä kuin tullessa (tulomatka oli 2 km), otettiin loppuilta Kertun kanssa vain ihan rennosti ja valmistauduttiin seuraavan päivän koitokseen. Tosin en tiedä Kepan unen määrästä, kun kolme kertaa yöllä heräsin siihen, kun pieni podengo istuu sängyllä tyynyn vieressä, tuijottaa minua intensiivisesti ja heiluttaa iloisesti häntäänsä. Kolmannen herätyksen jälkeen boksin uksi meni kiinni.

Lähti se aamu käyntiin tälläkin

Aamulla sai heräillä rauhassa, kun kisapaikalla tarvitsi olla vasta kymmeneltä ja matkaakin oli hieman päälle 30 km. Aamupalalle ei kuitenkaan ehtinyt, mutta yllättävät hyvin sai itsensä hereille huoneesta löytyneen pikakahvin avulla. Tie vei aakeiden laakeiden peltojen ohi aakealle laakealle kisapellolle. Kesän kaavan mukaan viikolla oli satanut ja parkkipaikkana ollut pelto oli sen näköinen, kun vielä edellisenä päivänä oli jo kisattu, niin mukvasti Skoda parin paikoin kellui mutavellissä, mutta ei onneksi jäänyt kiinni. Hetkeä myöhemmin paikalle saapuikin traktori päivystämään ja vetämään autoja tarvittaessa pellosta irti. Onnistuneen parkkerauksen jälkeen päästiin suuntaamaan eläinlääkärin tarkastukseen ja odottamaan lähtöparien arvontoja. Totesin pellolla kävellessäni, että tarttee lähteä kumpparikauppaan kuraveden tulviessa superstareihin. Varsinainen kisapelto kuitenkin onneksi näytti pääosin siistiltä, vaikka tietysti aamun juoksut olivat jo jälkeään jättäneet erityisesti kaarteisiin.

Kisaan oli ilmoittautunut seitsemän pientä podengoa ja arvonnoissa Kerttu pääsi juoksemaan parin kanssa. Alkueräjuoksu oli hyvä. Koira ampaisi raivolla matkaan ja tykitti täysillä koko matkan. Hieman jännitti Luhtisaalistuksen kompurointien jälkeen, että miten juoksu kulkisi nyt, mutta kompuroinnista ei näkynyt jälkeäkään. Taitaa peltomaasto olla enemmän se Kepan juttu! Alkuerien jälkeen Kerttu oli kolmas pisteillä 252. Pienet podengot juoksivat todella hienosti ja koko porukka pääsi finaaliin. Finaaleja odotellessa minulle selvisi, että alkuerien järjestys määräisi myös finaalijuoksujen parit, ja että vain mantteleiden värit arvotaan. Hyvä Hanna. Ei mennyt senkään tajuamiseen kuin kaksi kautta. Finaaleja odotellessa sää muuttui aurinkoisesta melko viileäksi ja hetken päästä kuin tämän juoksukauden teemaan sopien jännitettiin, tuleeko se sadekuuro päälle vai ei. Kisojen etenemeistä vielä hidasti mönkijän, jolla viehe aina palautettiin radalle, hajoaminen.

Hitaasti, mutta varmasti finaaalit etenivät sadepilvien uhatessa horisontissa ja lopulta pienet podengotkin pääsivät juoksemaan. Kerttu juoksi eri parin kanssa, mitä alkuerissä, mutta ei Kertulla tunnu olevan juuri vaikutusta kenen kanssa sitä juostaan. Hullun kiilto silmissä Kepa pinkoi vieheen perässä loppuun saakka ilman kompurointeja, joten hyvin ja luottavaisin mielin pystyi jäämään odottelemaan palkintojenjakoa, kun alkueräjuoksukin oli ollut hyvä, niin josko se viimeinen serti sieltä napsahtaisi. Lähdettiin pitkälle jäähdyttelylenkille ja palatessa palkintojenjako olikin jo ehtinyt alkaa! Kiireellä nappasin kameran ja kipitin paikalle vain todetakseni, että vasta alkupuheet olivat menossa, eli ei mikään hengenhätä. Pienet podengot juoksivat viimeisten joukossa, joten loppupisteitä sai jännittää lähes palkintojenjaon loppuun asti. Alkuerien jälkeen pisteet olivat pikkupoilla melko tasaisia, joten mielenkiinnolla odotin myös lopullista järjestystä. Jaettiin sijat 7., 6., 5., 4., 3. ja sitten sijalla 2. Kerttu yhteispisteillä 502 ja se viimeinen serti!!! Sieltä käytiin sitten ylpeänä pokkaamassa valioruusuke kotiinviemisiksi! Voi tuota pientä hullua pinkojaa!

Kuva: Tuija Kotka-Ritavuori

Kuva: Harri Niemi

Kuva: Harri Niemi

Pakollisten valiokuvausten jälkeen lähdettiin kotimatkalle. Nähtävästi tuo Laihia toi reittiä sen verran etelämmäksi, niin kotia ei todella tultu todellakaan samaa reittiä, mitä edellisenä päivänä oli ajaettu. Tajusin tämän jonkin matkaa ajettuani ja hieman mielenkiinnolla aloin vilkuilemaan, että missäköhän päin Suomea mahdetaan olla menossa, ettei vaan Lumia taas vähän jekkuilisi. Edellisenä päivänä kun ilmeni navigointisovelluksessa jonkinlainen bugi, kun ilmoitti aina yhdessä Vaasan liikenneympyrässä "Olet perillä". Vastaan tuli iso Citymarket, josta päätin lähteä hakemaan lisäenergiaa kotimatkaa varten. Ja eihän sitä tietenkään ilikiä keneltäkään kysyä, että voisikohan joku kertoa, missä minä olen, vaan sitten vienosti kassakuitista vilkuilin missä mahdan olla menossa. Olin Seinjoella. Selevä. Tällä suuntavaistolla se ei hirveästi sanonut mitään. Lähdin kuitenkin jatkamaan Lumian osoittamaa tietä ja samalla Kertun kasvattaja Hanna-Leena navigoi kotona koneella ja antoi suuntavinkkejä, ettei Lumia vahingossa johdattaisi minua Turkuun. Lopulta Lumia johdatti minut kotiin asti Jyväskylän ja Varkauden kautta. Tuo reitti olikin yötä myöten ajaessa fiksumpi, kun ei olisi Kuopion reitillä ollut montaa paikkaa siihen aikaan enää auki. Vaikka reissu oli ajomatkaltaan ehkä raskain tähänastisista kisamatkoista, niin kyllä Länteen voisi lähteä uudestaankin kisaamaan! Näihin kisoihin päätettiin päättää myös tämän vuoden juoksukausi, jotta voitaisi keskittyä aksaamiseen, josko se rallaaminen siellä aksakentällä hieman vähenisi.
 

Myöhemmin kuulin, että järjestäjät olivat jakaneet tuon Podengoyhdistyksen mestaruuden väärin, koska ykkönen ei ollut yhdistyksen jäsen, palkinto kuuluikin Kertulle, joten Kerttu on myös Suomen Portugalinpodengot ry:n Maastomestari vm 2016!! (Hieman odottelin mestaruusmanttelia, että olisi saatu kuvakin mukaan, mutta lisäillään kuva sitten vaikka myöhemmin.)

Kisoja ja kesälomaa

Minulla oli hieno ajatus, että kesälomalla sitä sitten on aikaa kirjoitella tapahtumista reaaliajassa, mutta niin se vaan loma tuli ja loma meni, joten kirjoitetaanpa nyt tämmöinen elokuun kooste.

Luhtisaalistus

Heti kesäloman alkajaisiksi heinä-elokuun vaihteessa oli Kertulla maastojuoksukisat Hyvinkäällä, joihin lähdettiin jahtaamaan sitä viimeistä sertiä. Edellisenä päivänä kurvailtiin mutkien kautta tuttuun majapaikkaan Vantaalle mummin pahnoille. Matkalla koukattiin jo kisapaikalla vaihtamassa Dogsterin kojulla koppa, jota oli odotettu Irlannista saapuvaksi useampi tovi. Koppaan saatiin viimeiset hienosäädöt ja pystyi hyvillä mielin jäämään odottamaan seuraavan päivän kisaamista, kun oli varakoppakin kohdillaan.

Tällä kertaa oltiin lähtöjen alkupäässä ja tie vei Vantaalta Hyvinkäälle aikaisin aamulla udun läpi. Kun oltiin pitkästä aikaa kisaamassa etelämmässä, niin Kertun kasvattajamamma Hanna-Leena saapui myös paikalle ja Kerttu oli haljeta onnesta! Kyllä ne on vaan rakkaita Kertulle nuo tutut ihmiset, vaikka ei taas pitkään aikaan ole nähnytkään. Aamulähdöissä on se hyvä puoli, että omaa vuoroa ei tarvitse odotella niin pitkään, mutta muuten en kyllä ole yhtään aamu(lähtöjen)ihminen. Ensimmäiset jännät paikat oli tarkastupisteellä, kun koppa ei tarkastajan mielestä nyt ihan täysin istunut Kepan päähän, kuitenkin päästi meidän juoksemaan, mutta patisti hakemaan Dogsterin kojulta uudet säädöt ennen mahdollista finaalia. Lähdöstä Kerttu ampaisi matkaan tuttuun tapaansa kuin tykin suusta, mutta matkan edetessä juoksu oli jotenkin omituista; koira kompasteli vähän väliä ja himmaili ihan ihmeellisesti. Ei kyllä suoraan sanoen ollut mikään hyvä juoksu, ei normaalia Kerttua. Siinäpä sitten jännityksellä odotettiin pisteitä. Lopulta pisteet saatiin ja Kepa oli alkuerien ykkönen 211 pisteellä. Sinänsä ihan hyvin, mutta ajattelin vain, että finaalissa pitää juosta sitten ihan hemmetin hyvät pisteet, jos sertiä mielitään.

Lähdettiin huilaamaan ja odottelemaan iltapäivän finaaleja, kun hetkeä myöhemmin iskee mieletön ukkoskuuro. Vettä tulee kuin saavista varmaan lähemmäs tunnin ajan ja jyrisee ihan kunnolla. Istuttiin sitten Hanna-Leenan kanssa autossa kahvittelemassa ja mielenkiinnolla odotettiin, miten tulee käymään, pystytäänkö kisoja jatkamaan edes niin, että kaikki alkuerät saataisi juostua loppuun. Pahimman kuuron tauottua vettä edelleen tihkui taivaalta, mutta loppujen lopuksi onneksi kisoja pystyttiin jatkamaan. Iltapäivällä koitti siis finaalilähtöjen vuoro ja tällä kertaa päästiin tarkastupisteeltä jatkamaan ilman huomautuksia. Lähdöstä Kerttu ampaisi kunnon apinanraivolla matkaan. Nyt rataa oli muutettu ja koirien kurvattua kulman taakse en nähnyt yhtään mitä tapahtui. Ihmettelin suuresti, kun Kerttu hävisi ensimmäisenä kulman taakse, mutta juoksukaveri tuli esiin ensin. Ja hetken päästä tultuaan näkyviin veti ihan kunnon mukit kyljelleen. Sitkeästi jatkoi matkaa, mutta meno oli jotenkin puutuneen näköistä loppua kohti ja loppusuoralla hetken näytti siltä, että juoksee suoraan minun luokse, eikä vieheelle, mutta onneksi  koukkasi matkalla kuitenkin vieheen kautta. Kun päästiin pois radalta, Hanna-Leena kertoi Kertun vetäneen ihan kunonn tuplavoltit kerien heti lähdön jälkeen, siis silloin kun oli minun näkymättömissä. Ei ihmekään, jos loppusuoralla vähän puudutti. Jäähdyttelylenkin jälkeen käytin kaiken varmuuden vuoksi Kertun eläinlääkärin tarkastuksessa, kun oli kuulemma ollut voltti sen verta hurjan näköinen. Onneksi mitään vakavampaa ei löytynyt, mutta hieman aristi niskaansa, joten valjaat otettiin lähipäiviksi käyttöön. Muuten koira oli kyllä ihan oma iloinen itsensä.

Väliaika, kahvia ja pullaa!

Palkintojenjakoa odotellessa omat odotukset eivät siis olleet kovinkaan suuret. Hieman kyllä olin yllättynyt yhteispisteistä 434, eli finaalijuoksu oli parempi kaatumisista huolimatta, mutta silti harmittavasti viimeinen serti jäi 16 pisteen päähän! No mutta onneksi meillä on vielä aikaa. Ensimmäistä kertaa näissä kisoissa kisakirjan mukana palautettiin tuomarien arvostelulomake, johon yksi tuomareista oli hyvin tiivistänyt finaalijuoksun "teki Vireenit" Ei ollut meidän päivä Hyvinkäällä, en tiedä oliko matkaväsymystä vai mitä. En osaa ottaa maastoon tai rataprofiiliin kantaa, en ole vielä niin pätevä arvioimaan niitä. Kuitenkin viikonloppuna oli ollut käsittääkseni todella paljon kompurointeja ja kaatumisia ja valitettavasti yhden italiaanon jalka oli napsahtanut poikki, joten emme olleet kompurointien kanssa yksin ja olen vain tyytyväinen, että ei käynyt pahemmin!

Kaatuilusta huolimatta Kerttu juoksi pienten popojen toiseksi!

Illalla pieni podengo oli hyvin, hyvin väsynyt

Agilitykisat 7.8.2016

Viikkoa myöhemmin kisattiin Kertun kanssa agilitykisoissa kotikulmilla naapuriseura PoKSin kisoissa. Olin jo etukäteen arveluut, että tulen niin katumaan aksakisoihin osallistumista viikko juoksukisojen jälkeen, ja oikeastaan niinhän siinä sitten lopulta kävi. Ensimmäinen rata kulki mukavasti, koira kulki ohjauksessa ja meno oli suht sujuvaa, kunnes sitten matkalla oli ihan pakko käydä moikkaamassa yleisöä. No mutta kaikenkaikkiaan se oli aika semmonen hyvä hylly, kontaktit olivat hienoja ja kepit menivät puhtaasti. Yleensä Kertulla kierrokset ovat korkeimmillaan ensimmäisellä radalla, nyt ne nousivat loppua kohti. Toiselle radalle lähdin hieman holtittoman eläimen kanssa. Heti parin esteen jälkeen Kepa valitsi ihan oman rataprofiilin ja suoritus päättyi hylkyyn ennen kuin kerkesi kunnolla alkaakaan. Kuitenkin sain koiran jollain tasolla hanskaan ja rata räpellettiin loppuun. Kontaktit olivat kyllä ihan hirveitä, mutta kepeille mentiin edelleen puhtaasti melko kovastakin vauhdista, että jos jotain positiivista siltä radalta haetaan. Viimeisellä radalla, hypärillä, lähdöstä spurttasi vanha tuttu reikäpää. Kaksi estettä ja satasta kentän takalaitaa, missä hetki härvellettiin ihan omiaan. Siinä vaiheessa ohjaajalta loppui huumori ja otsaan napsahti metrinen sarvi. Poistuimme takavasemmalle.

Kaikki radat olivat minusta kivoja ja semmoisia Kertun kanssa tehtävissä olevia. Hieman on kieltämättä tuskastuttavaa, kun kisatilanteessa kierrokset paukkuvat yli, kun treeneissä dorkailusta on päästy eroon. (Paitsi toissapäivänä, kun edellisistä treeneistä oli pari viikkoa, mutta sekin hölmöily loppui, kun kerran kannettiin hallista pihalle.) Se nyt vaan pitää nähtävästi totutella kisatilanteisiin ja ottaa tiukempi linja, eli heti ensimmäisestä rälläilystä sylikyydillä maaliin. Jospa se siitä. Nythän olisi reilun parin viikon päästä "kisatreeniä" tarjolla viiden startin verran, kunhan ei vain juoksujaan aloittaisi.

Ja sitten vaan lomailua

Aksakisoista olikin hyvä sitten suoraan kurvata möksälle rentoutumaan. Muutama päivä ihan vaan olla (tai miten sen nyt ottaa neljän koiran ja kahden lapsen kanssa...). Koiratkin pääsivät rauhassa tallustelemaan metsässä ja oli tarjolla useampaa rapsuttajaa. Hieman Kerttu tarjosi eräänä päivänä ylimääräisiä sydämentykytyksiä, kun huomasi hakkuualueen reunalla autotien ja sitä pitkin kiitävän auton, ja sehän piti ottaa kiinni! Pysähtyihän tuo kun pukamiensa pohjasta karjaisi "EIII!!" ja niin varmaan pysähtyi muukin liike lähitienoolla. Tämän jälkeen Kerttu olikin taas hihnan jatkeena, mutta kun hetkeksi laskin hihnasta irti koiran mutustaessa mustikoita ja käänsin selkäni, niin koira katosi kuin ilmalaiva Saharaan. Hetken sain huudella, kunnes koira tulee takaisin pusikoiden läpi kieli vyön alla. Kyllä kerkesi kaikki kauhukuvat käydä mielessä, kun lähti hihna perässään, mutta onneksi palautui hihnoineen kaikkineen. Minun ääni tosin jäi sille metäsreissulle. Niinpä Kerttu pääsi jakamaan mäyristen kohtalon ja ulkoili jatkossa hihnassa.Onneksi oli hihnassa myös pari viikkoa myöhemmin metsässä kotikulmilla, kun haukka sujahti parin metrin päästä ohi ja sehän olisi myös pitänyt saada ottaa kiinni. Miten lie olisi tuossa takaa-ajossa käynyt jos olisi irti ollut.. Näissä merkeissä loma oikeastaan sujuikin, pihalla seikkailtiin aina kun ei satanut, veteraaniosasto kun ei juuri arvosta tassujen kastumista. Märkään metsäänkään ei ole suurta hinkua. Kuitenkin sateisesta elokuusta huolimatta päästiin useammat seikkailut tekemään.

Jos ei muuten ollut märkää, niin sitten Kepa kasteli itsensä vapaaehtoisesti..

Uitettu popo.

Tyttöjen iso ystävä

Märkää oli

Hilmaa ei tosin haitannut

mutta Amalia oli sitä mieltä, että voisin tunkea kameran jonnekin ja päästää hänen korkeutensa sisälle.

Lenkeillä vanha jäärä sai välillä tassutella omaan tahtiinsa perässä. Jostain syystä tassut toimivat paremmin, kun ei ollut hihna pannassa..

Viime viikolla lähdettiin pyörähtämään oman seuran mätsärissä, kun arvelin hieman näyttää mäykyillekin elämää kotikontujen ulkopuolella. Hilma ja Kerttu pääsivät osallistumaan kehään ja vetraaniosasto virkistäytymään. Ei kyllä oltu harjoitueltu yhtään, edellisen kerran oltiin kehässä Narvassa ja se kyllä näkyi, ja kauas. Hilma on vielä omasta mielestään niin tiineenä, NIIN tiineenä, että oli kuin olisi vetänyt perässään viikon vanhaa lahnaa. Kerttu puolestaan oli oma energinen itsensä ja malttoi jopa hetkittäin pysyä paikallaan. Molemmat saivat esiintymisistään siniset nauhat, ihan ansaitusti. Hetken olinkin sitten pienessä pulassa, kun molemmat olisi pitänyt saada näytille pienten aikuisten sinisten kehään. Onneksi treenikaveri oli omaa kehää odottassaan hetken joutavana ja tarttui rohkeasti hullun podengon hihnaan. Hilma ei ollut sen yhteistyöhaluisempi kuin aiemminkaan, joten ei todellakaan oltu jatkossa, mutta Kerttupa esiintyi hienosti Kaisan kanssa, varmaan paremmin kuin minun kanssa, ja olivat lopulta sinisten kolmansia! Pitänee jättää nämä esittämishommat jatkossa muille.

Taas jäi luultavasti yli puolet kirjoittamatta, mitä oli loman mittaan ajatellut, mutta tulihan tuota tekstiä ihan riittävästi. Jatkossa luultavasti edelleen tasaisen epätasainen tiedotusväli. :D

Peltopileet

Jo pari viikkoa sitten 10.7. juostiin Kaakkois-Suomen Vinttikoirakerhon järjestämät Peltopileet Korialla ja olevinaan ei ole kerennyt istua alas kirjoittamaan kisakertomusta, mutta parempi nyt myöhään kuin ei ollenkaan.

Matkaan lähdettiin jo edellisenä päivänä, kun suunnattiin koko koiralauman kanssa hieman lähemmäs möksälle yöpymään, jos vaikka ei olisi olisi kisa-aamuna ihan niin silmät ristissä emännällä. Tosin en nyt tiedä sitten mitä hyötyä tuostakin oli, kun mökillä sattui olemaan samaan aikaan sukulaisia, joiden kanssa meni turistessa ja korttia pelatessa pikkutunneille, joten kisa-aamuna ei ehkä ollut niin levännyt olo, kuin oli etukäteen ajatellut. Onneksi olimme mukana iltapäivän lähdöissä, niin hieman sai kuitenkin nukkua, mutta oli kyllä katastrofin ainekset, kun sattui ensimmäistä kertaa kohdalle kisojen jaottelu aamu- ja iltapäivälähtöihin.

Kisapaikalla oltiin hyvissä ajoin ja pääsi ensimmäisenä testaamaan Skodan maasto-ominaisuudet. Liikenteenohjaajan toteamus "ei se ole niin paha, miltä näyttää" oli varsin mielenkiintoa herättävä. Siinäpä sitten kiivettiin kirjaimellisesti autolla kalliolle kukkulalle ja painovoimaa uhmaten Skoda parkeerattiin kallion rinteeseen. Toivoin vain, että käsijarru pitää... Unohdin päivän aikana painovoiman vaikutuksen, kun huolettomasti etuoven avatessani unohdin, että se ovi muuten tulee ihan samalla vauhdilla takaisin ja niin oli Hannan sormet auton oven välissä. Hienosti. 

Kepalla oli tsiirliiderit mukana. Tosin Amalia varmaan ansaitsi itselleen porttikiellon vinttikoiraihmisten karkeloihin vaatimalla itseään välittömästi vapautettavaksi aina kun poistuin Kertun kanssa autolta...

Kun oli auto saatu parkkiin lähdin käyttämään koiria hieman jaloittelemassa. Onneksi menin edes tuossa välissä. Sitten ilmoittautumaan varsinaiselle kisapaikalle, joka oli sitten joku sata metriä alaspäin. Käytiin eläinlääkärin tarkastuksessa ja katselin hetken kisojen etenemistä, kunnes lähdin autolle odottelemaan omaa vuoroa, johon oli minun matikalla 16 lähtöä aikaa, ei siis todellakaan kiire. Hetken istuttuani päätin kuitenkin ONNEKSI vielä lähteä takaisin kysymään, että miten aikataulu, että onko palkintojenjakoa yms. välissä, kun on nyt tämä aamupäivä-iltapäiväjaottelu, kun sitten siinä taas alas päästyäni lähtöpaikalle taululle käännetään ensimmäisen podengojen lähdön numero.  Tyhmänä kysyin, että siis täh, juokseeks pienet muka nyt ja mies vastaa "Joo, NYT!" En tiedä kumman ilme olisi ollut enemmän näkemisen arvonen, minun sillä hetkellä vai miehen, kun tokaisin vaan "EI HELVETTI!!!" ja lähdin juoksemaan. En sitten tullut huomioineeksi, että alkuerillä ja finaaleilla oli oma numerointi ja iltapäivän alkuerien numerot jatkuivat siitä aamupäivän finaalien jälkeen siitä, mihin oli aamupäivällä alkuerissä päästy. Meinasin totaalisesti hyytyä yrittäessäni spurtata ylämäkeä autolle niin nopeasti kuin vain rapakuntoni salli ja samalla mietin, että missäköhän muut podengoihmiset on! Onneksi yhden kisaajan auto oli melkein vieressä ja hän oli onneksi tullut juuri autolle pitkältä lenkiltä toisenrotuisen koiran kanssa. Siinä yritin sitten jo rinteestä huutaa, että "Meidän lähtö on NYT!" Mutta eipä paljon tainnut puuskutuksen keskeltä ääntä irrota. Lopulta pääsin äänenkantaman päähän ja niin tuli kiire kaverillekin. Hirveällä vauhdilla kisakamat kasaan ja lähdettiin kiirehtimään takaisin alaspäin kohti kisapaikkaa, mutta ensin piti vielä etsiä kolmas podengoihminen. Siellä sitten poukkoiltiin autojen seassa ja kaveri bongasi kolmannen kisaajan auton nopeasti. Hän oli ihan yhtä hämmästynyt kuin mekin. Lopulta sitten pölähdettiin tien leveydeltä yhtenä rintamana koko porukka lähtöpaikalle ja mietittiin kuka se nyt juoksi minkäkin värisissä mantteleissa. Ehdittiin ajoissa, mutta olipahan aikamoinen show! Oltiin muuten varmaan aikamoinen näky, kun poikkoiltiin ympäriinsä kevyessä paniikissa..

Sykkeet ennen alkueriä olivat siis ainakin emännillä korkealla, eikä tällä kertaa pelkästä jännityksestä. Kepa juoksi toisessa lähtöparissa, niin pienen hetken ehti vetää happea. Koitti meidän lähtö ja irti-käskyn kajahtaessa Kerttu ampaisi matkaan. Ja ennakoi ensimmäiseen käännökseen ihan huolella. Ajattelin vaan, että no sillälailla, nytkö se oikominen alkaa. Rata vain kesti ja kesti ja kesti. Lopulta viehe kaartaa vähän matkan päähän ja pysähtyy ja Kepa tulee perässä. En taas juoksusta oikein muuta osannut sanoa, että ainakin se lähti ja tuli loppuun asti. Palatessani lähtöpaikalle kuulin sanottavan, että rata oli 700-750 m pitkä. Ei varmaan ole Kerttu ikinä juossut niin pitkää rataa! Jäähdyttelylenkin ajan jännitettiin pisteitä ja lenkin jälkeen palattiin tulostaululle. Pisteita 245 ja finaaliin! Ei se siis ilmeisesti sitten enemmälti oikonutkaan. Nyt pystyi hetkeksi rauhoittumaan.

Finaaleja odotellessa alkoi toisenlainen jännitys, kun tummia pilviä alkoi kerääntyä taivaalle. Jyrähdykset alkoivat kumahdella ja salamat välähtelivät horisontissa. Jännitettiin, päästäänkö alkuerät juoksemaan loppuun saakka ja mikä olisi lopulta finaalien kohtalo. Ihmeekseen ukkospilvet kiersivät kisapaikan reunoja pitkin, eikä myräkkä tullut päälle, joten kisat jatkuivat tauotta loppuun saakka. Ennen finaaleja olin hieman epäileväinen. Kerttu ei ole koskaan ollut niin rauhallinen ennen lähtöä. Yritettiin odotella vuoroa varjossa auringon paahtaessa. Kepa vain köllötteli rauhassa nurmikolla ja oli olemukseltaan "mitäs tässä, kunhan chillaillaan". Kuulin vielä, että finaalirata olisi ihan yhtä pitkä, joten olin varma, että nyt se kyllä hyytyy matkalle. Puettiin kisavermeet niskaan ja lähtöviivalla saalistaja taas heräsi! Se sinkosi matkaan samalla raivolla kuin aiemmin ja tykitti loppuun saakka! Vieheen pyähtyessä ja luvan saatuani lähdin kävelemään koiran luo. Sitten tapahtui jotain, mitä ei ole ennen tapahtunut: tuomaristo ja ratahenkilöstö alkoi taputtamaan. Hämäännyin täysin. Hetken jo mietin, että apua, lähdinkö koiran luokse sittenkin liian aikaisin, että mokasinko kisan viime metreillä, mutta lähettäjän kehottaessa jatkamaan matkaan tajusin, että nyt muuten tais mennä ihan pirun hyvin! Olipa muuten aika huikea fiilis! Pieni hullu podengo juoksi ensin vastaan, mutta palasi vielä oikein vieheelle innoissaan kuin esitellen "Kato mamma mitä sain kiinni!"

Nyt sitä sitten vielä jännitettiin, millaiset pisteet sieltä olisikaan sitten tulossa! Jännitystä kesti palkintojenjakoon asti ja kun kaikki finaalit oli juostu, palattiin vielä kerran kisapaikalle. Alkuseremonioiden ja ylituomarin puheen jälkeen ylituomari jakoi vielä ylituomarin palkinnon, jonka saatesanoiksi hän sanoi haluavansa antaa sen "päivän sykähdyttävimmästä suorituksesta" ja hän halusi antaa sen Kertulle. Meinasi kuulkaa tulla tippa linssiin. Hetkeä myöhemmin oli sitten varsinainen palkintojenjako ja koska podengot olivat iltapäivän ensimmäiset juoksijat, Kerttu oli vuorossa ensimmäisenä. Heti kärkeen sain kuulla Kertun juosseen päivän parhaat yhteispisteet 505, joilla tuli myös neljäs juoksuserti. On se vaan tuo hullu pieni eläin niiiiiin <3.

Nytpä siis viimeistä sertiä saalistamaan!