Taas voi hengittää!

Mikä on yksi koiraihmisen pahimmista peloista?
-Se, että oma lapsi olisi koirille allerginen.

Mietin, kirjoittaisinko tästä, kun olen päättänyt, etten kirjoita meidän tytöstä näin julkisesti, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa, tämän kerran.

Meidän pikkuneidille ilmestyi pientä ihottumaa syyskuun alkupuolella, joka paheni syyskuun aikana. Kotikonstit, kuten pesuaineen vaihto, eivät auttaneet millään tavoin. Ei auttanut kuin varata aika lääkäriin. Lääkäri oli todella ystävällinen ja tutki rauhassa. Mutta kun mietti ihottuman syytä ja kerroin meillä olevan neljä koiraa, niin tiedättehän sen ilmeen? Mitään ei suoranaisesti sanonut, mutta pieni katse paljasti epäilyksen ja silloin alkoi minua ahdistamaan. Ihottumaa alettiin hoitaa atooppisena, mutta kuitenkin laitettiin lähete allergiatesteihin, joihin mentiin heti seuraavana päivänä.

Odottavan aika on pitkä. Ja vielä kun mentiin lääkärille, joka käy vain muutaman kerran kuukaudessa Itellä, niin odottavan aika oli vielä pidempi. Mietin pääni puhki, mistä ihottuman voi johtua, kun tähän asti mihinkään ei tyttö ole reagoinut. Järkevä minä yritti rauhoitella ja ajattelin, että kun ei tähän asti mitään ole ollut, niin eiköhän se ole vain atooppista. Hysteerinen minä puhui vähän väliä päälle ja mietin, että ainahan se allergia voi puhjeta, vaikka ei ennen ole mitään oireita ollut. Varsinkin, kun molemmin puolin suvussa on allergiaa. Rauhallinen, järkevä minä jäi viikkojen aikana useasti pahasti alakynteen hysteerikon riehuessa. "Kyllä se on allergiaa, pahasti puhjennut koira-allergia." Hysteerikko hyvästeli jo haaveissa olleen uran koirankasvattajana. Heitin jo kirveen kaivoon agilitaamisessa ja hysteerikko oli jo välillä ilmoittamassa, että me jätetään meidän treenipaikat.

Välillä hysteerikko ja järjen ääni neuvottelivat, mihin koirat voisi sijoittaa, jos huonosti käy, kuitenkaan pääsemättä koskaan yhteisymmärrykseen. Mietin myös, miten olen itse joskus suhtautunut epäilevästä "Annetaan koira allergian vuoksi"-ilmoituksiin, mutta entäpä jos se olisi nyt meillä edessä? Mietin sitä helvetillistä tuskaa, jota ihmiset ovat ihan oikeasti joutuneet kokemaan, kun ovat joutuneet luopumaan koiristaan. Mielessäni jo mietin, kenen sukulaisen nurkkiin voisin koirat majoittaa. Tai ei, hysteerikko ei halunnut koiria lähelle, koska ikävä olisi pahempi. Tai ei, hysteerikko halusi ne naapuriin, että saisi koko ajan tietää mitä koirille kuuluu. Tämä kuukauden ajan kestänyt tunteiden vuoristarata on pitänyt sisällään jyrkkiä nousuja, laskuja, tasaisia pätkiä, joilta taas syöksyttiin suoraan suormansilmukoihin. Tuntui, että mitään ei uskaltanut kunnolla suunnitella, vaikka järjen ääni yritti rauhoitella ja luoda suunnitelmia tulevaan.

Mietin myös, että ei taas tätä. Lapsena yksi meidän perheenjäsenistämme sairasteli toistuvasti. Parikin lääkäriä käski hävittämään koirat, koska niistä se johtui, ei ollut vaihtoehtoja. Tuolloin, yli 15 vuotta sitten olimme myös tilanteessa, jossa suunnittelimme jo koirien uudelleen sijoittamista. Olin juuri ostanut ensimmäisen oman koiran ja muistan, miten pahalta se tuntui! Olen kuitenkin kiitollinen meidän äidille, joka ei luovuttanut, vaan haki vielä lisää lääkärien mielipiteitä ja löysikin lääkärin, jolla oli vaihtoehto. Kita- ja nielurisojen leikkaus ja poskionteloiden rassaus lopetti sairastelukierteen kuin seinään ja koirat eivät lähteneet minnekään.

Takaisin tähän päivään. Tänään viimein tuli ratkaisu. Järjen ääni oli ollut oikeassa. Kaikki tulokset negatiivisia. Vastauksia lukiessa tuntui, kun kuukauden ajan koko ajan kiristynyt korsetti olisi auennut kerralla. Nyt pystyy taas hengittämään!