Aksakuulumiset

Päivitetäänpäs näin alkaneen vuoden kunniaksi meidän agilitykuulumiset, kun huomasin, että viimeksi olen niistä heinäkuussa niistä höpissyt. Monesti on kyllä mielessä ollut, että pitäisi tästä ja tästä kirjoittaa, mutta ei ole vain saanut aikaiseksi. Paljon on silläkin saralla tapahtunut, että mistäköhän sitä aloittaisi.

Syksyn paras onnistumisen elämys tuli kyllä ehdottomasti kepeillä Kertun kanssa. Niitä tehtiin aina treeneissä kerran viikossa ja kivasti edistyttiin, mutta välillä sitten tuli takapakkia, jolloin ajattelin, että ei /kele, nyt ota itteäs niskasta kiinni ja raahaa se ahteri sinne hallille useammin. Eikä se vaatinut kuin alle kuukauden yksi-kaksi ektratreeniä viikossa, kun Kepan kepit oli valmiit. Siis fiilis oli ihan huikea! Ensimmäistä kertaa minulla on koira, joka pujottelee kepit sujuvasti ja itsenäisesti. Tällä hetkellä harjoitellaan sitä, että osattaisi jarruttaa hieman keppien alkuun, ettei menisi pitkäksi. Aika hyvin alkaa jo kepit radalla sujua, varsinkin, kun jätettiin etupalkka pois, niin malttaa pujotella ne kepit ihan loppuun asti, kun ei ole niin kiire nakkikipolle.

Muutenkin radalla kulkee hyvin. Yhteistyö sujuu, kunhan vain ohjaaja muistaa ohjata. Edelleenkin ohjaajalla välillä unohtuu, että se ei ole mäykky, vaan kaksi kertaa nopeampi tykinkuula, joka sinkoaa putkestakin ulos semmoisella raivolla, että pitää kyllä olla just eikä melkein oikeassa paikassa ohjaamassa. Vielä välillä tulee hölmöjä virheitä, mutta kyllä minä olen vaan niin fiiliksissä tuon höyrypersuksen kanssa treenaamisesta ja etenkin edistymisestä.

Edellisen päivityksen jälkeen olen käynyt koko konkkaronkan kanssa kaksissa agilitymölleissä, eikä ollenkaan hullummin ole mennyt. Molemmilla kerroilla spurttailin seitsemän lähtöä katastrofikvartetin kanssa. Vateraaniosasti sai rallatella putkirallissa ja voi sitä onnea, mikä koirista huokui! Amalia oli taas se suuri mahtava agilitynakki, joka se oli ennen loukkaantumistaan ja Neppis tykitti suurella sydämellä niin kovaa, kuin pienet tassut vain kantoivat! <3 Pitäisi ottaa veteraanit useamminkin hallille ihan vain puuhastelemaan jotain pientä.

Kertun kanssa pingottiin molemmissa mölleissä kolme rataa, eli muut paitsi kisaavien rata. Toisissa mölleissä jo oltiin edistytty ensimmäisiin nähden ja radat olivat ehjempiä, eikä enää tullut semmoisia joutavia hölmöilyjä, nyt tuli enää vain "hyviä hyllyjä", kuten kisaavat varmaan niitä kutsuisivat, vaikka hylsyjä noilla radoilla ei jaettukaan. Hirmuisen hyviä ratoja, joissa yleensä ohjaaja teki sitten kuitenkin jonkun ratkaisevan virheen. Hyvällä fiiliksellä mentiin, vaikkei vielä sitä nollaa ole irronnut.

Hilmalla puolestaan on ollut varmaa tekemistä, vaikka treeniä ei ole ollut paljoa. Molemmissa mölleissä kaksi rataa ja jos nyt en väärin muista, niin aika puhdasta nollaa, yksi vitonen taisi olla. Viimeisissä mölleissä Hilma voittikin sitten Joa:n vuoden 2015 minien Möllicupin, eli keräsi eniten pisteitä neljässä osakilpailussa. Kyllä minä olin aikas ylpeä mustasta tappijalasta!

Viimeisten möllien aksaajat ja palkintosaalis. Itse möllicupin voittaja näyttää niiiiiiiin innostuneelta! :D

Hilma olisi kyllä hirmuisen pätevä, mutta kun ne kepit. Edelleen. En minä vain tiedä, miten ne ei uppoa tuohon umpiluuhun. Pitäisi vaan käydä useammin hallilla ja tehdä ennen kaikkea lyhyttä pätkää ja saada varmoja onnistumisia. Ollaan jo saatu ohjureita purettua. Ja sitten laitettua takaisin. Selkeästi liika jankkaaminen saa korvat lukkoon ja yht'äkkiä koira ei ole ikinä keppejä nähnytkään! Huoh. Minä ajattelin, että vielä tänä keväänä, vielä viimeisen kerran, yritetään saada ne kepit taottua tuohon päähän. Jos ei nyt onnistu, niin sitten me vaan rallatellan mölleissä. Eihän se nopeudessa muille mineille pärjää, mutta olisi se mukava muutama virallinenkin startti kirmata, kun se on muuten osaa!

Ja tämän vuoden tavoite? Lyhyesti: Hilman kepit ja Joa:n viralliset kisat maaliskuussa 2016 -ainakin Kertun kanssa.

Odottamassa...