Mäykkyjen ja podengon matkassa: Kisakokemusta

Viime viikon lauantaina kisattiin Kertun kanssa toisissa virallisissa agilitykilpailuissa PoKSin kisoissa. Pari viikkoa aiemmin olimme käyneet samaisella kentällä kisatreenissä kokeilemassa aksaamista vieraassa paikassa ja silloin podengo pysyi melko hyvin hanskassa, mutta lauantaina totesin, että vieraskoreus oli aikalailla kadonnut. Ei onneksi enää mitään samanlaisia reikäpääralleja tullut, mitä pääsiäisenä kotikisoissa, mutta kuten Kertun kasvattaja Hanna-Leena kauniisti sanoi, oli enemmän vauhtia, mitä korvia.

Ensimmäisellä radalla oli taas kaikkea jännää ympärillä, mutta kuitenkin melko hyvin rata saatiin läpi kompuroitua, eikä tullut kuin yksi Kertun itsenäinen kunniakierros kentän ympäri kesken radan. Muuten kyllä "pikkuisen" meni kaarrokset pitkiksi ja esteiden jälkeen katse eksyi useammin ihan muualle kuin ohjaajaan. Saatiin ekalle radalle Kertun ehkä kaikkien aikojen toinen lentokeinu, josta ei jäänyt onneksi traumoja, vaan heti perään korjattiin keinu tekemällä este rauhassa.

Toisella radalla keinu otettiinkin sitten varman päälle, ehkä vähän turhankin rauhallisesti. Radan alkupuolisko oli hyvä yhteen ylimääräiseen hyppyyn asti, jonka jälkeen homma hieman levisi käsiin ja loppupätkällä paikoin pistettiin ranttaliksi. Mutta ei onneksi pahasti, mitä nyt suoritettiin putki ulkokautta ja semmoista pientä kivaa.

Viimeisenä lähdettiin hypärille. Sehän kosahti toisella esteellä, kun Kepa päätti suorittaa renkaan hyppäämällä renkaan ja telineen välistä. Eikun vähän pakkia ja uudella vauhdilla päästiin hyvin kepeille saakka, mutta sitten meillä hajosi kepit ihan totaalisesti. Mitä lie uutta ollut kepeissä kolmannella radalla, kun piti niitä nuuskutella ja sitten keppien vieressä seisoi joku ihme heebo, joka myös piti käydä tietysti tutkimassa tarkemmin. Ihme hiippareita päästävätkin aksakentille pienen podengon mielestä. Kun kepit ei neljännelläkään yrityksellä onnistuneet, jätin homman sikseen ja lähdettiin loppusuoralle. Ja millainen loppusuora se olikaan! Se oli just sitä parasta aksaa, mitä Kepan kanssa voi olla! Siinä oli just sitä flowta muutaman esteen verran! Ehkä vielä joku päivä saadaan sitä koko radan verran.

Oikea kisatilanne oli taas tiestyti ihan eri, mitä treeneissä, tai silloin kisatreeneissä. Hälinää ympärillä on moninkertaisesti ja sitten se oma jännitys. Mietin edellisenä iltana, että mites kun ei jännitä vielä yhtään, mutta kummasti se oksennus hiipi kurkkua kohti aamun tunteina. Oma hermostuneisuus varmasti tarttuu koiraan ja videoita katsoessa huomaan olevani ihan täys urpå. Käskyt tulevat auttamattomasti myöhässä, kuten esimerkiksi lentokeinulla jarru tulee melkein siinä kohdassa, kun koira on jo hyppäämässä keinun päästä. Hienosti. Tai huomaan liikkuvani kuin etana tervassa. Monessa kohtaa katsoin, että milleköhän päiväkävelylle olen tuonne aksakentälle lähtenyt. Jalkoihin kyllä tarvitsisi liikettä ja mietinkin jo ihan vakavasti, että pitäisköhän alkaa taas hieman lenkkeillä näin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kaikkia hulluja ajatuksia sitä tämä agilityn harrastaminen tuokin ihmisen päähän. Ja kisakokemusta, sitä tarvitaan. Mutta nyt taas hetkeksi keskitytään vuorostaan maastojuoksuun ja aksakisoja katsellaan loppukesästä.

Olipas kiva, että kisoissa oli kuvaaja! Muutama otos radoilta, kuvat Roosa Tykkyläinen, kiitos kuvista! :)