Tänään oli meillä aksatreenit, joihin mentiin vain Himmin kanssa Neppiksen ollessa sairaslomalla. Koska Neppis körnötti tyytyväisenä yksiössään (jopa ihan oma-aloitteisesti), niin vaivihkaa otin mukaan myös Amalian ja Kertun ja hiivittiin hiljaa pihalle.
Sunnuntain möllien kisaavien rata oli edelleen paikallaan, joten päätimme tehdä sitä, tai ainakin sinnepäin, jos nyt satuin loppupyörityksen oikein muistamaan. Hilma veti sen hyvin. Tosin kepit siitä väliltä skipattiin, mutta nyt mentiin puomilta suoraan oikeaan päähän putkea ja maltettiin kuunnella ja katsoa ohjausta. Kiva piristys sunnuntain jälkeen! Toisella kierroksella tehtiin alokasradan alkua, jossa esteet olivat samoin, kuin kisaavien radalla, mutta hieman eri järjestyksessä, tarkoituksena taas treenata niitä putkenpäiden ohituksia. Ensimmäisellä yrityksellä putkien väärät päät vetivät koiran mukanaan, mutta kun stoppasin virheen jälkeen ja kävelin vain takaisin alkuun, alkoivat Hilmankin korvat löytyä. Pari kertaa vielä varmuuden vuoksi palkkasin koiran putken ohi tultua ja sen jälkeen se toimi kuin unelma! Pari kertaa putkien ohitukset ja loppuun rälläystä, ja koira kulki, kuten piti. Nyt on hyvä fiilis!
Kerttu kävi Himmin vuorojen välillä ihmettelemässä hallin hulinaa. Ensimmäisillä kerroilla, kun Kerttu oli mukana, kahdella radalla pyörivät treenit ja haukkuvat koirat jänskättivät aika lailla, mutta nyt ei enää niinkään. Kerttukin tulee jo halliin samalla innolla kuin mäykyt ja enää ei hirveästi jänskätä. Nytkin kyllä kuunnellaan ja katsotaan tarkkaan mitä radoilla tapahtuu, mutta enää se ei jännitä niin paljoa. Taas hiukka treenailtiin sitä paikallaanoloa ja ohjaajaan keskittymistä, ja vaikka kaikkea piti seurata tarkkaan, niin hienosti sitten muistettiin taas ottaa kontakti emäntään ja istua nätisti. Ainakin hetki. Ilmoitin Kertun agilityn alkeiskurssille, joten ihan hyvä, että paikka on Kertusta jo niin hirmu kiva, mutta siellä maltetaan kuitenkin hieman keskittyäkin. Nyt on kuukausi aikaa saada podengo kunnolla (tai ainakin melkein) hanskaan!
Jätin kamikset halliin, kun ajattelin, että tehdään vielä Amalian kanssa jotain pientä tokoilua. Otettiin parin askeleen seuraamisia, kun koira hötkyää aina niin paljon, että menee aina minusta ohi, eikä katso minun liikkumistani. Alettiinkin saada jo yhteistä säveltä, kunnes oltiin menossa puomin ylösmenon ohi. Koira pysähtyi, katsoi minua, sitten puomia, ja taas minua kysyvästi. Sitkeästi yritin ottaa koiraa mukaan ja pari askelta päästiinkin, kunnes se taas katsoi minua kysyvästi ja sitten puomia. Sydän särkyi. Se halusi aksata. Mentiin kauemmas puomista, otettiin pari askelta seuraamista ja komensin koiran paikkamakuulle siksi aikaa, kun hain tavarat pöydältä. Sitten päätin, että nyt tehdään pätkä koiran para-agilitya! Amalia pääsi tekemään muutamaa estettä, ei hyppyjä, ja voi että se oli onnellinen! Kokeilin myös kepit, joilla pyrin etenemään hitaasti, koska rasittavathan nekin etupäätä. Voi että, se ei ole varmaan ikinä tehnyt keppejä niin hyvin! Se suorastaan vaati minulta vauhtia! Tehtiin pieni pätkä: puomi, putki, kepit, putki, hyppy (pelkät siivekkeet) ja putki. Koira oli suuresti hämmästynyt, kun hypyssä ei ollut rimaa. Otettiin uudestaan ja uskalsin hieman lisätä vauhtia ja voi millä innolla koira kulki! Meinasi tulla tippa linssiin. Ajattelin, että pitikin mennä itseään kiusaamaan! Minulla olisi kisavalmis koira täynnä intoa, mutta en sitä halua kuitenkaan hajottaa. Väkisin tuli mieleen, entä jos? Entäs jos kuitenkin? Pikkusen treeniä ja yhdet kisat...? Amalian olkapää on ollut viime ajat hyvässä kunnossa, eikä se ole ontunut. Ontumista on ilmennyt ainostaan, jos se innostuessaan liikaa tulee pahasti etutassuilleen alas pomppiessaan. Ja hypyistäkin voi tulla pahasti alas. Koira vaikuttaa täysin terveeltä, mutta kun tiedän, ettei ole. Väkisin mietin, käyttäisinkö sen vielä eläinlääkärillä tutkittavana ja kuvattavana, ja kysyisin vielä fysioterapeutiltakin mielipiteen... Mutta kannattaako sitä enää itseään kiusata. Elätellä vielä pientä toivoa, kun kuitenkin ääni takaraivossa sanoo, että ei onnistu. Koira kuitenkin innolla tekee, mitä rakastaa ja Amalia varsinkaan ei herkästi näytä, jos siihen koskee. Ei tässä kuitenkaan taida olla muita vaihtoehtoja kuin vain ajatella järjellä ja lopettaa itsensä kiusaaminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti