Kovan onnen Amalia

Hieman ohimennen edellisessä tekstissä mainitsin, että Amalialle taas sattui. Vaikka Allu on porukan rauhallisin, niin silti sille tuntuu sattuvan aina eniten. Jotenkin se on varmaan aina vaan väärässä paikassa väärään aikaan. Loppujen lopuksi varmaan aika harvaa koiraa pistää kyy. Vielä harvempaa kahdesti. Kirjoitanpa nyt myös siitä ensimmäisestä tapauksesta, kun en ole sitä tainnut aiemmin tehdä, kun oireet poikkesivat melkolailla johtuen pistokohdasta.

Juhannusaatto 2010

Toisin kuin nyt silloin oli kuuma. Olimme mökillä, sauna oli laitettu tulille ja grilli lämpiämään. Siinä ruokaa odotellessa ajattelin viilentää koiria käyttämällä ne uimassa. Päästin koirat rannassa hetkeksi irti ja menin niiden kanssa rantaveteen kahlaamaan. Amalia kastautui yhtä vastahakoisesti kuin aina, ja hetken kahlaamisen jälkeen se juoksi rannalle ja poikkesi noin metrin verran heinikkoon,eikä tuttuun tapaansa suostunut tulemaan pois. Yht'äkkiä se hyppäsi ilmaan ja juoksi mökkiin. Ajattelin sen vaan pakoilevan uimista, enkä kiinnittänyt asiaan juuri huomiota. Samalla ensimmäinen porukka oli menossa saunaan ja Amalia tietysti vanavedessä matkasi lauteille. Ehkä pahin virhe, näin jälkeenpäin ajatellen.

Amalia halusi melkein samantien pois, kipitti mökkiin ja istui keskelle mökin lattiaa. Ensin ihan normaalisti, mutta pian se alkoi huojua. Tässä vaiheessa huolestuin todella. Hyvin nopeasti se ei enää pysynyt pystyssä ja alkoi selkeästi menettää tajuntaansa. Siinä vaiheessa iski paniikki. Arvasin heti miksi se oli juossut niin kiireellä pois rannasta. Ei ollut mitään käryä eläinlääkäreistä Rääkkylän lähellä, eikä mitään hajua päivystävän numerosta. Muistan edelleen, kun soitin paniikissa numerotiedusteluun, miten onnistuin tartuttamaan paniikkini luurin toisessa päässä olevaan henkilöön, joka alkoi kuulostamaan myös todella hädissään olevalta, kun ensin ei meinannut numeroa löytyä. Lopulta numero löytyi ja mikä onni oli, että päivystävä oli Kiteellä noin 30 kilometrin päässä. Jotain kertoo, ettei päässäni juuri liikkunut mitään, kun nappasin Allun lisäksi kyytiin Hilman, joka nyt vain sattui tulemaan siihen autolle, mutta Neppis jäi mökille muiden kanssa. Nakkasin Amalian etupenkille ja lähdin ajamaan ralli-sitikalla kohti Kiteetä. Matkalla olin jo ihan varma, että koira ehtii kuolla minulle käsiin, kun se ei enää juuri reagoinut mihinkään.

Perille päästyämme juoksin koira kainalossa terveyskeskukseen, jonka yhteydessä eläinlääkäri oli. Hieman ehkä hämmästyneen näköiset hoitajat ohjasivat minut _ulkokautta_ oikealle ovelle. Eläinlääkäri oli tulossa keikalta ja kyllä ne pari minuuttia olivat pitkiä odottaa.. Eläinlääkärin saavuttua koira laitettiin heti tippaan ja en tiedä mitä kaikkea siihen edes pistettiinkään. Muistan, miten käärmeiden kanssa taistelija sai tassuunsa pääkallokuvioisen siteen. (Ihmejuttuja sitä jääkin mieleen :D ) Ilta vietettiin tipassa ja kun vointi hieman koheni, meidät laitettiin tippapussin kanssa kotiin, tai siis takaisin mökille. Seuraavan yön heräsin vähän väliä tarkistamaan onko koira edelleen hengissä. Ei paljon jussia juhlittu.

Kyy oli pistänyt kaulan alueelle. Amalian pää turposi palloksi ja huulet myös olivat turvonneet. Se ei syönyt tai juonut itse, vaan juotin sitä ruutalla ja yritin saada veteen liotettua purkkiruokaa lusikalla alas. Kannoin pissille ja takaisin mökkiin sisälle. Seuraavana aamuna koira jo hieman liikkui, mutta lähdimme kuitenkin takaisin eläinlääkärille, missä siihen tiputettiin lisää nesteitä ja lääkkeitä. Päivän mittaan koira alkoi hieman piristyä, mutta oli edelleen todella kipeä. Kotona jatkettiin kipulääkkeen ja mahalääkkeen kanssa. Koira piristyi parissa päivässä huomattavasti ja noin viikossa pään turvotus oli hävinnyt. Kävimme vielä seuraavalla viikolla verikokeissa tarkistamassa, että veriarvot olivat kunnossa, ettei esimerkiksi munuaisiin ole tullut vaurioita ja onneksi kaikki arvot olivat kunnossa. Ainoastaan kaulanahka oli pitkään löysä, kun se venyi paljon turvotuksesta ja henkisellä puolella pitkään tapauksen jälkeen Amalia säpsähteli maassa olevia keppejä ja risuja, sekä pakeni, jos vaikka heinä töksähti nenään. Sinänsä positiivista, ettei ainakaan nenäänsä ole ihan heti kyyhyn tunkemassa.

Amalian pää juhannusaaton iltana, kun olimme palanneet lääkäristä

Seuraavana päivänä. Tässä näkyy hyvin huulien turvotus.

Koiran pää normikuosissa samana kesänä.

Kunnes...

Perjantai 17.7.2015

Olimme lähteneet normaaliin tapaan aamupäivän lenkille. Työnsin rattaita ja koirat lönkyttelivät normaaliin tapaan hihnoissa, Amalia omaan tyyliinsä joukon viimeisenä hihnanmitan perässä. Olin keskittynyt tytön paimentamiseen, ettei olisi leijansa kanssa ojassa päälaellaan, kun Amalia yht'äkkiä ulahti, ei edes kovasti. Käännyin katsomaan, mikä oli hätänä ja koira ontui toista takatassuaan. Ajattelin tassuun menneen jonkin tikun/piikin ja tunnustelin sen läpi. Mitään en nähnyt. Amalialla on tapana, että se yrittää näyttää, että kaikki on ok, ja nytkin se otti muutaman normaalin askeleen tunnustelun jälkeen, mutta alkoi taas ontua. Parin askeleen jälkeen lakkasi kokonaan varaamasta painoa jalalle. Nostin koiran rattaiden kyytiin ja ajattelin "kaivaa sen tikun pois" pihassa rauhassa. Käveltiin kuitenkin pieni kierros, että ainakin muut saavat tehtyä hätäisimmät tarpeensa ennen pihaan palaamista.

Pihassa koira ei enää edes yrittänyt varata painoa. Mitään jälkeä en tassusta löytänyt, ehkä pienenpieni pistojälki anturassa. Hetken päästä koira ei enää edes yrittänyt liikkua. Silti vieläkään en osannut epäillä kyytä, kun en ollut mitään nähnyt. Ajattelin, että pakko se piikki, tai mikä nyt onkaan, on käydä poistattamassa eläinlääkärillä, kun en viitsi sitä viikonlopuksi jättää liikkumattomaksi. Alkoi hirveä puhelinrumba. Soitin jokaiselle Joensuun yksityiselle ja selitin tilanteen. Juuei, täyttä, ei pysty. Sama kaupungin eläinlääkärillä. Tai ensin meidät luvattiin jo Joensuun päivystysjonoon, mutta kun selvisi, että asumme naapurikunnan puolella, niin ohajttiin etsimään oman kunnan lekuria. Siinä soitellessa Amalian antura alkoi turpoamaan ja koira menemään apaattiseksi. Pikkuhiljaa alkoi pelko hiipiä puseroon. Aloin soitella oman kunnan ja lähikuntien eläinlääkäreitä läpi. Kaikki olivat menossa, tai sitten juttelin vastaajan kanssa. Turvotus alkoi nousta ja koira oli aina vain apaattisempi, mutta kuitenkin reagoi vielä ihan hyvin. Siirryin sisälle ja ajattelin, että nopeasti syötän muksut ja lähdemme vain ajamaan jonnekin ja yritän uudelleen soittaa ja tarjoutua yksityisille, jos ei muuta keksi. Amalialle, tuolle ahneelle possulle, ei kelvannut mikään makupala, ei edes nakki. Silloin on asiat hullusti. Sisällä se vain enää makasi kyljellään. Sitten, kuin pelastavana enkelinä, Viinijärven eläinlääkäri soitti, kun olin jättänyt viestin vastaajaan. Hän olisi takaisin vastaanotolla hetken päästä. Mikä tuuri! Viinijärvi on kuitenkin vielä melko lähellä. Pakkasin porukan autoon ja lähdimme matkaan. Matkalla vielä Liperinkin alli soitti, että olimmeko jo päässet minnekään , että hänkin olisi nyt vapaana, mutta lyhyempi matka oli Viinijärvelle. Mukava kuitenkin, että välitti ja soitti vielä perään. :)

Perillä alettiin tutkimaan, mikä tassussa olisi. Puhelinkierroksen aikana Liperin elli oli epäillyt kyytä, jota en itse meinannut ensin uskoa, kun en mitään nähnyt, mutta samaa epäili Viinijärven elli ja nyt aloin jo uskoa, kun mikään muu tuskin saisi koiraa niin apaattiseksi ja jalkaa niin turvoksiin. Tässä vaiheessa turvotus oli jo noussut reilusti yli kintereen. Taas alkoi tuttu kuvio; koira tippaan ja lääkkeitä perään. Hoito puri hyvin ja Allu alkoi piristyä, kun lääkkeet alkoivat vaikuttaa. Haettiin apteekista taas kipu- ja mahalääkettä.

Amalia vain makoili illan, mutta ruoka jo kelpasi. Allu on ollut aina minusta vähän huono juomaan, joten lisäsin ruokaan vettä, että se saisi nesteitä, jotta munuaiset saisivat töitä, eikä niihin kerääntyisi myrkkyjä. Jalan turvotus oli noussut reiteen asti ja takajalka oli todella kipeä. Sylikyydillä mentiin taas pissille ja takaisin sisään. Seuraavana päivänä koira oli edelleen kipeä, mutta kuitenkin pirteä. Olimme hetken poissa kotoa ja olin iloinen, kun kotiin tullessa löysin koiran sitteristä, vaikka se ei kovin luvallinen paikka ollut, mutta en voinut olla vihainen, kun oli lähtenyt itse liikkeelle. Illemmalla lähdimme vielä pyörähtämään vanhempieni mökillä ja otin koirat mukaan, kun en halunnut jättää potilasta yksin kotiin. Hämmästys olikin suuri, kun koira mökillä liikkui reippaasti ja tutki paikkoja innostuneena.

Takajalka selkeästi hieman vaivasi pari päivää ja reiden sisäpuoli oli hurjan näköinen, kun meni mustaksi, mutta loppujen lopuksi koira toipui todella nopeasti ja päästiin muuten todella helpolla, kun vertaa ensimmäiseen tälliin. Kävimme taas seuraavalla viikolla verikokeissa arvot tarkistamassa, tälläkin kertaa kaikki kunnossa. Mietin, että oli kuin kohtalon ivaa, kun olimme vajaa kuukausi sitten  terveystarkastuksessa kakki arvot katsoneet. Pääasia, että koira on nyt taas kunnossa ja toivotaan, että vanha sanonta "ei kahta ilman kolmatta" ei pidä nyt tässä tapauksessa paikkaansa!

Miks aina mie...

Normijalka ja pökkelöjalka

Oireiden ilmeneminen oli kyllä hyvin erilaista riippuen kyyn pistokohdasta. Kaulan alueelle tulleessa pistossa koira alkoi olla tajuton noin puolessa tunnissa ja alle tunti tapahtuneesta olimme jo tipassa. Tassuun tulleessa pistossa olimme reilu kaksi tuntia piston jälkeen vasta tekemässä lähtöä kotoa, jolloin koira kyllä oli jo todella apaattinen, mutta kuitenkin tajuissaan. Paraneminenkin oli huomattavasti nopeampaa jälkimmäisessä tapauksessa, kun myrkky ei päässyt verenkiertoon tassusta yhtä hyvin, mitä kaulasta.

Lopuksi haluan vielä kiittää juhannusaattona 2010 Kiteellä päivystänyttä eläinlääkäriä ja Viinijärven eläinlääkäriä Kaisaa Amalian hyvästä hoidosta! 

Jos vaikka sattuu, että he tämän näkevät. :)