Jouluostoksilla

Alkaa pikkuhiljaa raivo laantua...

Päätettiin anopin kanssa lähteä käymään jouluostoksilla ja sovittiin treffit kaupungille. Pamahdin keskustaan ja ajattelin, että mitä täällä tapahtuu. Minä olin mammaloman ajan saanut niin rauhassa käydä kaupungilla päivisin, että eihän minulla käynyt mielessäkään, että tämmöisenä välipäivänä siellä saattaisi olla joku muukin. Olin jo kääntymässä Sokkarin parkkitaloon, kun pysähdyin katsomaan, että mites tuo teksti on punainen. "Täynnä". Niin kuin oli kaikki muutkin parkkitalot. Tässä vaiheessa piponalus alkoi lämmetä ensimmäisen kerran, varsinkin, kun ajattelin toriparkissa lumipyryssä odottamassa olevaa anoppia. Reilun puolen tunnin taistelun jälkeen sain viimein auton parkkiin ja spurttasin treffipaikalle.

Itse shoppailu sujui suht kivuttomasti, jos ei muistella sitä, että porukkaa oli kuin pipoa ja jokapaikkaan sai jonottaa. Ei muuten ole kärsimättömän ihmisen yhdistelmä ryysis ja vaunut. Ei ollut kovin kaukana, että olisin ajanut keskellä tietä höpöttävien mummojen yli. Ois taas vaunuja testattu. No myönnetään, lopulta tämä tungoksessa pyristely otti niin rankasti aivoon, etten pystynyt keskittymään enää siihen, mitä olin ajatellut ostaa lahjaksi kenellekin. Eikä yhtään helpottanut se, että kävelin lumipyryssä parin korttelin päähän vain toteamaan, että eräs liike oli kiinni.

Parin tunnin jälkeen tulimme siihen lopputulokseen, että eiköhän tämä riitä, ja suunnistimme kohti parkkitaloa. Suunnittelimme reitin oikein siten, että pääsemme sisäkautta parkkitalon hisseille ja hämmästys olikin suuri, kun Metropolin 2. kerroksessa hissi ei ollut käytössä. Ajattelimme, että siinä on nyt vaan joku häikkä ja kiltisti menimme toisella hissillä kerrosta alemmas ja yritimme uudelleen. Edelleen "Ei käytössä". Just perfect. Tässä vaiheessa alkoi huumori loppua. Mietin, että miten pirussa saan vaunut ja anopin roudattua ylös, kun auto on vain parkkitalon ylimmässä kerroksessa. Sitten alkoi liikerumba. Kyselin hissinvierusliikkeistä, että mitenköhän tuon saisi toimimaan. Siellä oltiin yhtä huuli pyöreänä. No viimein jollakin välähti: soitetaanpa vartijalle. Joka soitti huoltoyhtiöön. Joka soitti hissiliikkeeseen. Emme jääneet odottelemaan. Olisimme varmaan vieläkin siellä. Mietin missä olisi rauhallisin kadunpätkä pakata auto ja ohjasin anopin sinne. Itse lähdin hakemaan autoa.

Kipitin portaat ylös ylimpään kerrokseen vain todetakseni, että siellä ei ollut maksuautomaattia. Eikä ollut kerrosta alempanakaan. Eikä vielä sitä suraavalla. Viimein maatti löytyi ja sain asettua jonon jatkoksi, kun joku ei taas saanut niitä kolikoita siihen suhrattua. Purin hammasta. Viimein pääsin tunkemaan lipukkeen maattiin ja mitä tekee maatti? Ei tietenkään ota minun vitosta. Ei mitenkään päin. Sileäkin oli kuin vauvan peppu. Tässä vaiheessa ajattelin, josko tiukka potku kylkeen auttaisi asiaa. Aloin kaivella taskujani ja tunsin miten jono piteni selän takana. Löysin taskujen pohjalta vaadittavat hilut ja sain lapun lunastettua. Eikun spurtti takas ylös ja vauhdilla auton kanssa alas. Pari kerrosta päästiinkiin. Sitten alkoi jonot kasvaa. Joku tyttö hyppi parkissa olevan auton takana ja viittilöi autoa peruuttamaan eteeni. Mulkaisin tyttöä ja tyttö siirtyi minun taakse seuraavaan väliin. (Kyllä, minä olen se tympeä akka, joka ei anna tietä.) Seuraavassa kerroksessa eräs einstein jättää auton parkkiin maksuautomaatin kohdalle. Nuo kun on niin pirun leveitä nuo ajoväylät muutenkin. Seuraavaksi joku saamarin laupias samarialainen päästää kaikki halukkaat peruuttajat eteensä. Mietin vain, mitenhän pitkä se ulosajoaika olikaan. Teki mieli työntää jonoon vauhtia. Viimein pääsin ulos ja sain auton kadunvarteen, jotta saisimme siinä sakeassa lumipyryssä purkaa ja lastata vaunut ja muksun kyytiin.

Tämä pysyy jatkossa torpassaan ja tekee loput jouluostoksensa netissä. Hou hou hou vaan kaikille.


Pään nollaus tokotreeneissä tämän jälkeen teki hyvää. Päivän pelastus oli kyllä oma pieni pätevä tokokoira, joka taas ylitti itsensä hoksaamalla nopeasti mitä siltä haettiin. <3