Kehä-Kerttu

Hiphei, hengissä ollaan, jos sitä joku on epäillyt! Hiukka on kerennyt kulua aikaa edellisestä kirjoituksesta, vaikka vastahan minä toissaviikolla tänne kirjoittelin... ;) Eipähän tässä toisaalta ole mitään mullistavaa tapahtunut, keskitalvi treenailtu vaihtelevalla menestyksellä ja koirat voineet hyvin. Tänään saatiinkin sitten viimein vähän enemmän uutisen aihetta, kun Kerttuli kävi tekemässä ensiesiintymisensä näyttelykehässä!

Aamuhan alkoi täydellä kaaoksella, kun vaikka olevinaan kaikki oli illalla laitettu valmiiksi, niin silti kaikki oli hukassa. Eikä asiaa yhtään auttanut meidän pieni emäntä, joka päätti olla juuri tänä aamuna aamu-uninen, kun silloin kun saisi nukkua, neiti on pystyssä ennen seitsemää...eikä leikeiltäkään olisi oikein voinut lähteä.. No viimein kun sain pakattua autoon muksun ja tavarat, niin lopuksi heitin koiran boksiin ja läppää kiinni laittaessani aloin katsomaan, että mikäs kökkö se siellä häkin pohjalla oikein on? -No pikkuruinen päästäinenhän se siellä makasi ketarat ojossa! Ei oo ihan äsken boksit olleet käytössä... Josku talvella heitin ne autokatokseen rattaiden tieltä ja myöhemmin sen enempiä katsomatta sisälle kuivamaan, niin katoksessa varmaan pieni päästäisparka oli onnistunut livahtamaan jostain kolosta sisälle, eikä osannut enää ulos. En tod. alkanut mahdollisia reittejä tarkemmin tutkia, vaan heitin boksi huithelevataan ja nappasin äkkiä uuden tilalle -ilman ylimääräisi matkalaisia. Tässä vaiheessa oltiin aikataulusta puoli tuntia myöhässä. Äkkiä koukattiin vielä meidän äippä lapsenvahdiksi ja baanalle!

Onneksi liikennettä ei ollut paljoa ja päästiin livakkaan Enoon, kunnes erehdyin kääntymään risteyksestä navigaattorin mukaan ja löysimme kyllä oikean tien, mutta siinä oli semmonen hassu juttu, että kyseisellä tiellä oli n. 100 metrin matka, jolla ei päässyt ajamaan autolla. Anna mun kaikki kestää! Pienessä paniikissa etsittiin takaisin tielle ja mutkan kautta löydettiin takaisin sen saman tien, jolla hetki sitten oltiin, toiseen päähän. Puolijuoksua parkkikselta halliin ja kehän laidalle. Yllätys olikin melkoinen, kun huomasin kehän olevan puoli tuntia etuajassa ja tajusin, ettei ole kuin kolme koiraa ennen meitä! Järkyttävällä häsellyksellä numerolappu kohdilleen ja nakit taskuun, nopeasti yrittää hakea koiralle ravi juoksun jälkeen ja pikkuinen seisotus, ja eikun kehään! Hiukka oli jäänyt laukkapomppu vielä Kertulle päälle, mutta yllättävät nopeasti sieltä löytyi se oikea ravi ja liikkeet saatiin suoritettua kunnialla. Pöydälläkin seisottiin oikein mallikelpoisesti ja lopussa viimeisissä seisotuksissa myös pystyttiin melkein pysymään paikallaan, mutta siinä sitten alettiin nähtävästi tajuamaan ympärillä tapahtuva toiminta, kun pää alkoi pyöriä joka suuntaan ja kaikki oli nähtävä. Esiintymisen lopuksi tuomari Paavo Mattila totesi Kertun erinomaiseksi upean arvostelun kera:

"Erittäin hyvin rakentunut nuori narttu, hyvänmallinen pää, purenta saa kehittyä vielä paremmaksi, hyvä kaula, erittäin hyvin kehittynyt runko, hyväasentoiset raajat, hyvä karkea karva, liikkuu sivusta hyvin, etuliikkeet saavat vielä parantua, miellyttävä käytös"

SA jäi siis purennasta kiinni, jonka toivomme kovasti vielä korjaantuvan täysin kohdalleen. Purenta on jo osittain korjaantunut ja nyt toivomme, että viimeisetkin alahampaat loksahtavat kohdalleen! *sormet ristiin*

Kehän jälkeen jäimme hetkeksi hengailemaan ja Kertulla oli taas kivaa! Moni ihminen pysähtyi kyselemään ja rapsuttelemaan, kun oli niin kivannäköinen koira, ja Kerttu olisikin halunnut leikkiä jokatoisen vastaantulevan koiran kanssa. Kertusta koko homma olikin varmaan ihan ihmejuttu, kun ensin tuodaan halliin, joka on täynnä kavereita, mutta sitten ei kuitetaan päästetä irti, että sais rällätä kavereiden kanssa! Ihan pöljää! Vaikka leikkimään ei päästy, niin oli sen verta jännä päivä tytölle, että hyvin uni mastui kotona. Nyt taidamme jättää Polvijärven väliin ja suunnata pääsiäisenä Imatralle ja toivoa, että alahampaat olisivat jo pikkuisen enemmän kohdillaan..

Hirvimiesten apukamut

Sattuipa syksynä tänä hirvimetsällä niin, että metsästäjän hyvästä osumasta huolimatta hirvi oli juossut vielä jonkin matkaa ennen juoksun lopullista katkeamista. Hirvi oli onnistunut juoksemaan tiheähkön puuston läpi ja jäänyt ojan pohjalle. Siinä hirvimiehet alkoivat heti haavakkoa jäljittää ja hirvikoiriakin oli useampi, mutta hirvikoirat eivät ymmärtäneet mitään jäljestyksen päälle, vaan paukaisivat elävien hirvien kintereille. Siinä kun hirvimiehet itse joutuivat etsintähommiin, niin oli joku heistä todennut, että olisipa jälkikoira! Meidän isäntä keksi, että meillähän niitä olisi, tai ainakin sinnepäin, mutta ei siihen hätään monenkymmenen kilometrin päästä saatu. Hirvi löytyi loppujen lopuksi lähes miesten vierestä. Tuon päivän jälkeen alettiin isännän kanssa miettiä, että pitäisi jatkossa nuo meidän mustat hollilla, jos jatkossa vastaavaa tapahtuisi.

Viime viikonloppuna mustat pääsivätkin päivystämään. Amalia ja Hilma lähtivät perjantaina isännän mukaan, koska minun täytyi vielä lauantai olla nurkilla, joten en  tarvittaessa pääse jälkikoiria paikalle viemään. Punaiset olivat orpoja piruja koko perjantai-illan ja etenkin Kertusta huomasi, että nyt ei ole lauma kasassa. Lauantaina päivällä kuitenkin päästiin seuraamaan perässä kohti metsästyshuudseja. Mustat olivat heti lauantaiaamuna lähteneet isännän matkaan, kun autossa on lämmitetty takaosa ja siellä takkien ja vilttien sisällä on lämmin olla. Amalia oli käynyt todella kierroksilla, kun se varmasti vaistosi, että nyt on riistaa lähellä, ja se olikin huutanut autossa koko ensimmäisen motin. Voin kuvitella miten kiitollisia toiset hirvimiehet olivat olleet.. ;) No onneksi koira oli rauhoittunut alkutäpinöiden jälkeen. Aamupäivän oli ollut hiljaista ja koirat olivat päässeet välillä makkranpaistoon notskille. Päivällä miehet olivat saaneet hirven kaadettua ja tytöt pääsivät kaadolle fiilistelemään. Amalia oli varsinkin ollut täpinöissään ja pörrännyt hirven ympärillä. Hilma oli yllättäen ottanut hiukka iisimmin, mutta kuitenkin ollut selvästi kiinnostunut hirvestä. Palkkioksi metsästypäivästä suuret metsästäjät saivat hirvenluut kaluttaviksi.

Seuraavana aamuna miehet lähtivät taas metsälle, mutta Amaliaa ei nyt huolittu mukaan edellisen aamun konserton jälkeen. Minä olin kuitenkin jo saapunut kylille, niin olin Amalian kanssa päivystämässä, jos vielä apua tarvitaan. Ja eihän sitä sitten tarvittu. Hirvi oli kaatunut heti aamupäivästä ilman ongelmia ja miehet tulivat nopeasti pois metsältä. Vaikka nyt ei viikonloppuna tositoimiin päästykään, mikä kyllä on sinällään hyvä, niin kyllä nyt syttyi kipinä, että haluaisi mustien kuonoja käyttää tämmöiseen käytännön tarkoitukseen. Katselin jo vahi-kokeiden ohjeita, joiden jälkeen koirat voisivat olla hälytysvalmiudessa, mikäli tarvitaan jäljittäjää esimerkiksi kolarihirvelle tms. Yksi "pikkuruinen" ongelma vahi:ssa kuitenkin on. Pitäisi olla metsästyskortti ja pyssy. Kortti nyt ei varmaan olisi ongelma, mutta ikinä en ole ilmakkoa isommalla ampunut ja ei minua ole oikein pyssyt edes kiinnostaneetkaan. Toisaalta ei kait se olisi iso juttu hommata semmoinenkin rekvisiitaksi (ikinähän en varmaan pystyisi elävää olentoa ampumaan), mutta kuitenkin helpommalla pääsee, kun kouluttaa isännän jäljestämään. Nyt on pakkaseen ladattu sorkkia ja verta, katsotaan vieläkö sitä tänä syssynä kerkiäisi jäljille. Intoa olisi saada mustien nenät hyötykäyttöön, mutta katsotaan, miten homma ottaa tulta alleen.

Taas voi hengittää!

Mikä on yksi koiraihmisen pahimmista peloista?
-Se, että oma lapsi olisi koirille allerginen.

Mietin, kirjoittaisinko tästä, kun olen päättänyt, etten kirjoita meidän tytöstä näin julkisesti, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa, tämän kerran.

Meidän pikkuneidille ilmestyi pientä ihottumaa syyskuun alkupuolella, joka paheni syyskuun aikana. Kotikonstit, kuten pesuaineen vaihto, eivät auttaneet millään tavoin. Ei auttanut kuin varata aika lääkäriin. Lääkäri oli todella ystävällinen ja tutki rauhassa. Mutta kun mietti ihottuman syytä ja kerroin meillä olevan neljä koiraa, niin tiedättehän sen ilmeen? Mitään ei suoranaisesti sanonut, mutta pieni katse paljasti epäilyksen ja silloin alkoi minua ahdistamaan. Ihottumaa alettiin hoitaa atooppisena, mutta kuitenkin laitettiin lähete allergiatesteihin, joihin mentiin heti seuraavana päivänä.

Odottavan aika on pitkä. Ja vielä kun mentiin lääkärille, joka käy vain muutaman kerran kuukaudessa Itellä, niin odottavan aika oli vielä pidempi. Mietin pääni puhki, mistä ihottuman voi johtua, kun tähän asti mihinkään ei tyttö ole reagoinut. Järkevä minä yritti rauhoitella ja ajattelin, että kun ei tähän asti mitään ole ollut, niin eiköhän se ole vain atooppista. Hysteerinen minä puhui vähän väliä päälle ja mietin, että ainahan se allergia voi puhjeta, vaikka ei ennen ole mitään oireita ollut. Varsinkin, kun molemmin puolin suvussa on allergiaa. Rauhallinen, järkevä minä jäi viikkojen aikana useasti pahasti alakynteen hysteerikon riehuessa. "Kyllä se on allergiaa, pahasti puhjennut koira-allergia." Hysteerikko hyvästeli jo haaveissa olleen uran koirankasvattajana. Heitin jo kirveen kaivoon agilitaamisessa ja hysteerikko oli jo välillä ilmoittamassa, että me jätetään meidän treenipaikat.

Välillä hysteerikko ja järjen ääni neuvottelivat, mihin koirat voisi sijoittaa, jos huonosti käy, kuitenkaan pääsemättä koskaan yhteisymmärrykseen. Mietin myös, miten olen itse joskus suhtautunut epäilevästä "Annetaan koira allergian vuoksi"-ilmoituksiin, mutta entäpä jos se olisi nyt meillä edessä? Mietin sitä helvetillistä tuskaa, jota ihmiset ovat ihan oikeasti joutuneet kokemaan, kun ovat joutuneet luopumaan koiristaan. Mielessäni jo mietin, kenen sukulaisen nurkkiin voisin koirat majoittaa. Tai ei, hysteerikko ei halunnut koiria lähelle, koska ikävä olisi pahempi. Tai ei, hysteerikko halusi ne naapuriin, että saisi koko ajan tietää mitä koirille kuuluu. Tämä kuukauden ajan kestänyt tunteiden vuoristarata on pitänyt sisällään jyrkkiä nousuja, laskuja, tasaisia pätkiä, joilta taas syöksyttiin suoraan suormansilmukoihin. Tuntui, että mitään ei uskaltanut kunnolla suunnitella, vaikka järjen ääni yritti rauhoitella ja luoda suunnitelmia tulevaan.

Mietin myös, että ei taas tätä. Lapsena yksi meidän perheenjäsenistämme sairasteli toistuvasti. Parikin lääkäriä käski hävittämään koirat, koska niistä se johtui, ei ollut vaihtoehtoja. Tuolloin, yli 15 vuotta sitten olimme myös tilanteessa, jossa suunnittelimme jo koirien uudelleen sijoittamista. Olin juuri ostanut ensimmäisen oman koiran ja muistan, miten pahalta se tuntui! Olen kuitenkin kiitollinen meidän äidille, joka ei luovuttanut, vaan haki vielä lisää lääkärien mielipiteitä ja löysikin lääkärin, jolla oli vaihtoehto. Kita- ja nielurisojen leikkaus ja poskionteloiden rassaus lopetti sairastelukierteen kuin seinään ja koirat eivät lähteneet minnekään.

Takaisin tähän päivään. Tänään viimein tuli ratkaisu. Järjen ääni oli ollut oikeassa. Kaikki tulokset negatiivisia. Vastauksia lukiessa tuntui, kun kuukauden ajan koko ajan kiristynyt korsetti olisi auennut kerralla. Nyt pystyy taas hengittämään!

Tie agilitykoiraksi on alkanut!

Kertun kanssa on aloitettu opinnot agilityn alkeiskurssilla lokakuun alusta. Tai ensin ilmoittauduin pentukurssille, mutta koulutuskoordinaattorimme ohjasi meidät suoraan aksan alkeisiin, joten mikäpäs siinä. Kertun kanssa tehdään puppy edition treenejä.

Ensimmäisellä keralla tutustuttiin esteisiin. Juostiin putken läpi, kiipeiltiin hieman puomilla ja kokeiltiin hypyn tarjontaa. Putken läpi juokseminen olikin hauskaa, kun vaan ensin hoksattiin, että siitä kuuluu juosta läpi, ei siis onnesta soikeana ohjaajan vierellä. Puomin toinen pää oli nostettu pöydälle, eli matalaa ylös- ja alasmenoa treenattiin, joka oli Kertusta aika jännittävää, mutta osittain kiinnipitävän kouluttajan vuoksi. Kyllä sitä innolla mentiin molempiin suuntiin nakin perässä! Hypyn tarjonta pisti pienen podengon pään rattaat raksuttamaan todella. Siis kun hötkyää, niin välillä saa palkan, mutta välillä ei...kummallista... Hetken hötkyilyn jälkeen alkoi hieman kupletin juoni aueta ja hoksattiin, että aina, kun menee siivekkeiden välistä saa nassea!

Toisella kerralla olikin jo kahden esteen sarja ja sain ensimmäiset tuntumat podengon vauhdista! Mihin minä olenkaan pääni pistänyt.. ;) Kaksi estettä mutkaputki, jonka edessä suora putki, tarkoituksen ohjata koira persjätöllä mutkaputkesta suoraan putkeen. Ensinnäkin minä olen ihan onneton persjätöissä ja parin valssauksen jälkeen jalat piti pakottaa persjättöihin. Minulla vaan melkein aina, jos koira jää selän taakse, se katoaa.. :D Noh, kun koira on jo valmiiksi hukassa, niin siihen ei ainkaan auta yhtään tuhatta ja sataa putkesta ulos sinkoava podengo! Minä olin auttamattomasti myöhässä koko ajan! Koira tuli katsomaan ohjaajaan hötkyilyä ja ihmeen kaupalla se osasi mennä sinne toiseenkin putkeen, vaikka ohjeet tulivat milloin mistäkin päin kenttää. Kyllä minä mietin, että tulee olemaan loistavaa harjoitusta myös ohjaajalle lähteä alkeista asti, varsinkin, kun on "astetta" nopeampi koira yritettävä saada hanskaan. Ja jos sitä oppisi muitakin ohjaustekniikoita, kuin sen valssin. Tai onhan niitä yritetty opettaa, mutta kun kroppa ei aina vaan taivu.. ;) Hassu pieni eläin vielä tuntui suorituksen jälkeen palkkautuvan jo pelkästään siitä, että sai painetta satasta ympäri hallia. Kertulla ainakin oli hauskaa!

Viime viikoksi meillä oli kotiläksynä miettiä miten tullaan opettamaan kontaktit ja aloittaa kotona harjoittelu. Mäykyille en ole oikeastaan ikinä kontakteja opettanut. Amalian kanssa alussa pysäyttelin, mutta kun Amalia oli sitä mieltä, että jos tässä aletaan kesken radan pysähtelemään, niin voidaan sitten ihan hyvin olla juoksemattakin. Nyt on pakko opettaa tuolle vauhtihirmulle kontaktit, kun muuten varmasta mennään yli että heilahtaa. Päätin, että opetetaan minulle ihan uudella tekniikalla laatikon avulla. Kotona aloitettiin sähellys ja taas raksutti podengon päässä. Pikkuhiljaa sykyilyn keskellä Kerttu alkoi hahmottaa, mitä siltä haettiin ja takapuoli jäi laatikolle etutassujen ollessa lattialla. Treeneissä saatiin pari onnistunutta toistoa, joista podengo vetäisi nupit kaakkoon ja alkoi järkyttävä räpellys laatikon ympärillä, jonka keskellä oli lähes mahdoton erottaa, milloin takatassu olisi laatikolla. Hiukka hidastettiin vauhtia asettamalla koira oikeaan asentoon ja parin onnistuneen suorituksen jälkeen riitti. Että kyllä tarjontaa tuntuu löytyvän, ehkä vielä joskus malttiakin.. :D


Käpsyjenkin kanssa ollaan hiukka treenailtu. Norjan reissun jälkeinen viikko käytettiin toipumiseen, mutta tällä viikolla palattiin radoille. Neppiskin palasi kehiin sairasloman jälkeen pieniä pätkiä tehden. Molemmat koirat toimivat hienosti radalla. Hilman kuulo nyt oli taas välillä valikoiva, mutta toisaalta ihan ymmärrettävää, kun hiiret ja muut mönkiäiset ovat ilmojen kylmetessä alkaneet hakea hallilta turvapaikkaa. Mielenkiinnolla odotaan ensi viikon treenejä, kun ollaan siellä päädyssä, jossa hiiriä on enemmän...meneeköhän metsastykseksi.. Neppis oli kuin ei mitään taukoa ollutkaan ja piti suorastaan hillitä itseään, ettei treenaa liikaa tauon jälkeen, kun koirassa ei näkynyt merkkiäkään leikkauksesta. Hirmuisesti tekisi mieli jo pikkuhiljaa suunnitella kisoja, mutta kun ne kepit...

Niitä keppejä käytiin viikolla treenaamassa ja onnekseni paikalle sattui pari meidän kouluttajaa, jotka omien treeniensä keskellä jaksoivat tätä tampiota neuvoa. Palasin verkkoihin, taas. Koiria ei nyt tämä minun soutaminen ja huopaaminen tekniikoiden välillä yhtään auta, mutta kun mikään ei tunnu välillä toimivan ja syykin löytyy varmasti ohjaajasta. Olin aiemmin alkanut purkaa keppejä päästä, mutta nämä meidän avuliaat kouluttajat neuvoivat, että alan pikkuhiljaa nostamaan verkkoja, kun keppien aloitus ja lopetus ovat ne vaikeimmat. Selevä! Amalia siis aikanaan opetteli vanhalla tavalla, eli namin kanssa pujoteltiin keppi kerrallaan, mutta se oli suorituksena lopulta niin hidas, että haluaisin käpsyille keppeihin heti hiukka enemmän vauhtia ja itsenäisyyttä. Jospa nyt, kun taas kerran on ohjaajan virheet ensin korjattu, niin alkaisi homma luistamaan. Hilma nyt oli taas tasaisen pihalla keppien kanssa, mutta Neppis osasi heti hakea kepit ja suoritti innolla! Jos minulla on kohta yksi koira, joka osaa kepit ja toinen, joka uskaltaa tehdä keinun, niin saataisiko me suorittaa radat tiiminä? Kun ei noiden käpsyjen säkäkään paukkuis mineissä yli, jos ne vaikka päällekkäin laittais.. ;)


Lopuksi vielä pari kuvaa, kun käytiin viikko sitten koirapuistossa rälläämässä uuden gööttikaverin kanssa.

Kerttu ja Edu

Poliisit puuttuivat peliin, jos niiden mielestä göötillä oli liikaa kierroksia

Amalia tarkkailee liikennettä

Juoksemisen riemua!

Pomokin intoutui juoksemaan!

Kerttu päätti varmistaa, että nami menee omaan suuhun

Meijjän tytöt

Pikareissu Norjaan

Nyt alkaa olla jo sen verta reissusta toipunut, että järki kulkee sen verran, että kykenee ajatuksen kanssa kirjoittamaan. Maanantai ja tiistai meni ihan täydessä koomassa ja eilen alkoi jo pieniä aivotoiminnan merkkejä löytymään. Ei pitäisi ihmisen, joka ei osaa autossa nukkua, lähteä bussimatkalle, jossa matkustetaan kaksi yötä. Univelkataakka kasvoi tuolla reissulla entisestään!

Viime perjantaina ajoin päivällä Ouluun, josta nousin illalla King Toursin bussin kyytiin. Varasin ajoaikaa reilusti, ettei vaan myöhästytä kyydistä ja oltiinkin Himmin kanssa Oulussa jo pari tuntia ennen bussin lähtöä. Arvelin siinä sitten ajaa Apsille kahville ja googletellessani Apseja, yllättäen lähimmät olivat n. 20 km päässä. Valitsin sen, joka mainosti, että heillä on lemmikkien ulkoilualue. Noh, paikalle päästyämme ulkoilualue osoittautui joksikin kanakoppeja muistuttavaksi, joten tyydyimme tallustelemaan kävelyteitä pitkin. Ulkoilun ja kahvittelun jälkeen takaisin Ouluun.

Ulkoilutusalue

Rautatieasemalle alkoi kerääntyä muitakin ihmisiä koirien kanssa ja kohta saapui myös bussi. Tavaratila oli viimeisellä noutopisteellä jo aivan täynnä, mutta vielä saatiin meidän tavarat kyytiin. Nousin viimeisenä bussiin ja myös sisätila oli aivan täynnä. Koiralle kyllä oli oma tilava kanakoppi. Siellä ei auttanut kuin ihmisten tiivistää, että me viimeisenkin pysäkin matkaajat sovimme kyytiin ja minun onnekseni ihmiset tiivistivät niin tehokkaasti, että sain ainoana kokonaan oman penkkirivin käyttöön. Siinäpä sitten hieman huonoa omaatuntoa reilusta tilasta potien aloin oikoa jalkojani ja haeskella unta. On muuten hämmentävä tunne, kun torkut ja seuraavalla pysähdyksellä huoltoasemalla näkyy ja kuuluu vain outoa kieltä!

Huonosti torkutun yön jälkeen olimme aamulla Harstadiin näyttelypaikalla, jonne ensimmäisenä päivänä esiintyvät jäivät. Loppuporukka siirtyi Rica-hotellille kaupan kautta. Onneksi saatiin hotellihuoneet heti ja pääsi hieman hengähtämään omaan rauhaan. Lämpimän suihkun jälkeen alkoi taas elämä hieman voittaa ja lähdettiin Himmin kanssa tsekkaamaan hoodsit. Kierreltiin keskustan tuntumassa 1,5 tuntia  ihaillen maisemia, ihmetellen menoa ja katsastaen kauppoja, joihin täytyisi palata. Kävin viskaamassa koiran hotellille ja lähdin itse pikaisesti tuliaisostoksille, ettei tarvitse Himmin kauaa olla yksin. Oli muuten Harstadissa yksi ehkä hämärimmistä ostoskeskuksista! Kaksi vanhaa kävelysillalla yhdistettyä rakennusta, joiden mainokset kielivät ostoskeskuksesta, mutta aina ovesta sisään mennessä pamahdit suoraan liikkeeseen, eikä ollut tietoakaan aulasta. Hetken haahuilun jälkeen minulle valkeni, että tulisi kulkea välillä liikkeiden läpi, että pääsisi etenemään ostoskeskuksessa. Lelukauppaan onnistuin löytämään HM:n läpi juoksevia lapsia seuraamalla. Löysin sitten aulatilankin, tietysti juuri sieltä puljun toisesta päästä. Yritin kuumeisesti etsiä perinteistä matkamuistomyymälää onnistumatta ja ette usko, miten otti aivoon, kun löysin semmoisen hieman sivummalta iltalenkillä, jolloin se ei tietenkään ollut enää auki! No mutta ostosreissun jälkeen oli pakko torkahtaa "ihan hetkeksi" hotellilla. Lähes kolmen tunnin päikkäreiden jälkeen taas lähdettiin Himmin kanssa ihailemaan maisemia ja ottamaan kuvia. Illalla vielä ruokaa nassuun ja sitten sai alkaa keräämään jännitystä sunnuntaiaamulle.

Himmi ja mursu

Illalla puistossa

Näyttelypaikka ei ollut kovin suuri, sisällä oli vain kymmenen kehää. Nopeasti löytyi oman kehän reuna, johon parkkeerasin. Vierestä löytyi suomalaisia ajokoiraihmisiä ja jutusteltuamme lupasin ottaa kuvia heidän esiintymisestään ja tyttö puolestaan meidän. Napsin kuvia ajokoirakehän laidalla, kun yht´äkkiä sieltä alkaa kehässä olijat ja tuomari viittomaan minua kehään. Hieman hämmästyneenä menin kehään ja ajattelin, että tarkoitus olisi ottaa kuvia ROP ja VSP -parista, mutta eikä mitä, minut kutsuttiin tulkiksi! Onneksi ihan vain englanti-suomi-linjalla! Muutaman lauseen tulkattuani sain jäädä kehään kuvailemaan ja tulkkasin vielä hetken tulosten ratkettua. Täytyy sanoa, että oli todella miellyttävä norjalainen tuomari! Hän jos joskus jossain sattuu mäykkyjä tuomaroimaan, niin mielelläni vien!

Sittenpä tuli oma vuoro viereisessä kehässä. Nopea seisotus, nopeasti perusliikkeet ja pöydälle. Jaiks! Pöytä on aina ollut se meidän akilleen kantapää, mutta nyt Himmi seisoi kuin unelma! Olisinko kerran joutunut palauttamaan asentoon. Kuuntelin sivukorvalla "excellent", "correct" ja ajattelin, että nyt menee hyvin! Sittenpä kaksi tummanpunaista nauhaa oli kuin märkä rätti vasten kasvoja. Arvostelua tavatessani kävi ilmi, ettei tuomari ollut pitänyt Himmin takajalkojen asennosta ja kuvia selatessani ymmärsin miksi. Koira oli hilannut polvet yhteen jossain vaiheessa, mitä en ollut tajunnut, kun olin lähinnä seurannut, että etupää on ryhdikäs. Voi rumasana, siitä jäi sa kiinni... No ROP-koira oli todella kaunis, että ei siellä huono voittanut, mutta PN2:sta voi olla sitten montaa mieltä, mutta toisaalta enpähän minä tuomari olekaan.. Se ei sitten auttanut kuin niellä ketutuksensa ja keskittyä viimeisten kruunujen tuhlaamiseen. Ryhmäkehiä odotellessa käytiin Himmin kanssa pihalla kävelemässä ja Himmistä ulkona oli huomattavasti kivempaa, kuin sisällä. Olin varmaan minäkin näky, kun könysin jakkupuvussani pitkin rinteitä. :D

Parin ryhmän kehän jälkeen alkoivat muutkin bussimatkalaiset olla valmiita ja alettiin pakkautua bussiin ja suunnata kotia kohti. Nopea pysähdys Ruottin puolella Kiirunassa, joka oli muuten ensimmäinen paikka, jossa puhelimen netti suostui toimimaan.. Lihapullasämpylä naamaan ja sitten hyvä yrityksiä taas nukkua. Nelisen tuntia pätkittäin torkuttuani saavuttiin takaisin Ouluun aamuyöllä puoli neljän maissa. Silmät ristissä tavarat autoon ja apsilta hakemaan jotain piristävää. Ei ollut energiajuomassa tarpeeksi potkua ja oli aivan pakko pysähtyä 100 km:n ajon jälkeen "vartiksi" nukkumaan levähdyspaikalle. Reilu tunti myöhemmin havahduin ja pakko oli jatkaa matkaa lähes yhtä pahassa koomassa, kuin nukkumaan käydessä. Onneksi Kajaani oli lähellä. Kahvin avulla sain silmät auki ja sitten jaksoi huristella takaisin kotiin.

Tuommoinen bussimatka oli kyllä kätevä tämmöiselle ulkomaan näyttelymatkojen ensikertalaiselle, kun ei tarvitse kuin hypätä bussiin ja siitä vain ajellaan paikasta toiseen ja muilta matkalaisilta sai neuvoja, miten näyttelypaikalla ja kehässä täytyy toimia. Siinä mielessä voisin ilman muuta lähteä King Toursin matkalle uudestaankin. Minä vaan kun en osaa oikein autossa nukkua, niin seuraava reissu tehdään omalla autolla ja yöt nukutaan hotellissa. Sen verta jäi kyllä tältä matkalta hampaankoloon, että näyttelykalentereita on jo selattu, että ei sitä tiedä miten pian sitä matkaan jo päästäänkään!

Äijät kävi kylässä

Viime viikonloppuna meillä olivat hoidossa aiemminkin täällä blogissa seikkailleet yorkkipojat Samppa ja Eevertti. Pikkupojista olikin kasvanut kesän mittaan aika äijiä, ainakin omasta mielestään..

Pojat kävivät muistelemassa eloa meillä jo viikolla, kun aiemmalla visiitillä etenkin Eevertille oli ilmaantunut näitä äijän oireita. Poitsu sisällä hieman rähähteli meidän tytöille, mutta tämä johtui lähinnä äärimmäisestä mustasukkaisuudesta ja omistajien vartioinnista. Tämä visiitti sujui jo huomattavasti paremmin kuin edellinen. Ulkona ei mitään ongelmaa, mutta sisällä Eevertti asettui omistajiensa jalkojen juureen vartoimaan. Tosin pienen yorkin arvovalta meillä karisi hyvin nopeasti, kun mäykyt jaskat nakkasivat pikkupojan ärhentelyistä ja menivät tyynesti poikien omistajien luo tervehtimään ja oleilemaankin. Erityisesti Kerttua Eevertti yritti pomottaa, kun oli Eevertin mielestä huomattavasti alempana arvoasteikossa, mutta joka kerta Hilma-poliisi tuli väliin seisomaan ja teki Eevertille hyvin selväksi, ketkä talossa määräävät...lattiatasolla siis.. ;) Oli mielenkiintoista seurata sitäkin, että mäykyt eivät vastanneet ärinään ärinällä vaan näyttivät pelkällä olemuksellaan arvovaltansa, myös poliisi. Poikien vaikutusvalta meillä oli asetettu oikealle tasolle, ja ärinätkin loppuivat siten hyvin lyhyeen.

Kun hain pojat meille torstaina kaikki sujui ilman mitään ongelmia. Kun ei ollut omistajat paikalla, ei ollut mitä vartioida, eikä tarvinnut ketään puolustaa. Mutta yksi asia poikien piti tehdä; niiden piti merkata reviiriä. Ja voi että ne merkkasivatkin reviiriä ihan urakalla. Meille ei todellakaan ole tulossa ihan heti (ikinä) urosta. Toisaalta mitä muuta voi odottaa, kun tuo kaksi nuorta urosta, joilla on alkaneet hormonit hyrrätä, neljän nartun keskelle? Niinpä sitten tällä kertaa riitti hieman toisenlaista pissirallia..

Kokonaisuudessaan viikonloppu meni kivuttomasti. Hieman oli ruokahalut kadoksissa, mutta nekin löytyivät sunnuntaina, jolloin pojat olivat taas jo kuin kotonaan. Etenkin Kertulla oli kivaa, kun sai Sampasta rälläyskaverin ja minä olin tyytyväinen, kun podengo sai kunnolla purkaa virtaansa koirakaveriin! Nyt minä vain odotan vapaata iltaa, että pääsen siivoamaan kunnolla ja luuttuamaan lattiat vähintään kolmesti...

Viime viikolla poikettiin myös eläinlääkärillä Neppiksen ja Himmin kanssa. Neppiksellä oli tiukassa yksi tikinpätkä, jota halusin näyttää, mutta koska kuitenkin on itsestään sulava, jätettiin tiukassa istunut tikki sittenkin vaan sulamaan pois. Hilmalle käytiin sitten se ekinokokkoosi(menikö oikein?)lääkitys. Minulle selvisi viime viikolla, että mennäänkin Ruotsin kautta. (Eihän sitä voi heti tajuta, että Kiiruna on Ruotsissa, eihän?) Olin jo onnessani, että kun mentäisi suoraan Norjaan, niin ei tarvita lääkityksiä, mutta Ruåttin kautta mennessä tarvitaankin. Sitten tämmöinen uuno ulkomaanmatkojen ensikertalainen yritti epätoivoisesti ottaa tolkun, miten lääkitys hoidetaan. Yksi vaihtoehto olisi ilmeisesti ollut laittaa lääkitys Ruotsissa, tai sitten lääkitä kahdesti 28 vrk ennen rajan ylitystä. Päätin pelata varman päälle ja otattaa tuon tuplalääkityksen, niin eipähän ainakaan jäädä rajalle ruikuttamaan! Näyttelyn aikataulukin tuli...sunnuntaina viisi käpsyä...meinaa alkaa jänskättää...

Paluu arkeen

Nyt on mamma- ja kesälomat lomailtu ja takana on ensimmäinen työviikko. Kyllä on töihinpaluu iltaisin tuntunut silmäluomissa. Emännällä tuntuu olevan vaikeinta tottua uuteen rytmiin, koirat ja muksu sisäistivät rytmin muutamassa päivässä. Tänä aamuna, kun olisi saanut nukkua hieman pidempään, nahkavekkari pomppasi pystyyn 6.55 ja koirat olivat kahdeksalta norkoilemassa aamuevästä. Noh, toisaalta parempi näin, kuin että taas ensi viikko haettaisi uudestaan rytmiä. Uuden rytmin huono puoli on lenkkien uudelleensijoittuminen päivään, kun ennen tehtiin aina se pitkä lenkki aamupäivästä, niin nyt se on siirtynyt iltapäivään, kun emäntä ei saa peräänsä tarpeeksi aikaisin ylös sängystä, että ehdittäisi pitkä lenkki heittämään. Tämä kostautuu iltapäivällä kotiin tullessa, kun jaloissa riekkuu kolme mäykkyä ja yksi podengo lentää ympäri kämppää.. Mietin jo, että jos takapihalle tasoittaisi alueen, jonka keskelle laittaisi semmoisen napakelkkatyylisen moottoroidun vivun, jonka päässä olisi viehe, niin saisikohan sillä podengon virrat purettua...

Neppispeppikseltä olisi saanut poistaa tikit viime viikonloppuna, mutta tikkejä katsoessani päätin jättää homman eläinlääkärille. Sen verta tiukassa näyttivät olevan. Heti maanantaina varailin aikaa ja sainkin sen heti tiistaiaamulle. Hyvä, että jätinkin homman lekurille, kun sen verran tiukassa tuntuivat olevan, vaikka olivatkin itsestäänsulavia. Ja muutenkin mielellään kuulin elänlääkärin mielipiteen haavasta. Haava oli siisti ja hyvin parantunut, vaikka nyt tietysti tikkien nyhtämisen jälkeen punoitti aikalailla. Muutama päivä suihkuteltiin ja puhdistettiin rupea, toivotaan vielä, ettei onnistu enää tulehtumaan, mutta kyllä tässä voiton puolella ollaan!

Tiistaina oli myös meidän treenipäivä. Hilma kulki hyvin hyppyradalla, ja homma näyttää kerta kerralta paremmalta, mutta ne kepit, ne kepit... Niitä on kotipihassa kokeiltu jahuta, mutta siitä ei tule yhtään mitään. Koira ei kuule kuin nenäänsä. Minä en ymmärrä mitkä piipertäjät kulkevat meidän koirien aitauksessa, kun koira ei tajua kuin hajut. Aitauksen ulkopuolella en edes uskalla yrittää, kun tuolla nenän viemisellä koiraa ei enää näe, jos sen erehtyy irti päästämään. No mutta hallissa maltettiin hetki keskittyä ja mentiinkin pari kertaa ihan onnistuneesti, mutta sitten ei koira jaksanut enää keskittyä. Keskittymiskyvytön koira ja väsynyt ohjaaja ei ole paras mahdollinen yhdistelmä ja seurauksena onkin turhautunutta sivistyssanojen säestämää rävellystä. Pitäisi käydä hallilla useammin, mutta varsinkin tämän viikon jälkeen en taas tiedä, että missä välissä. No pidetään tavoitteena päästä Himmin kanssa kisaamaan vielä tänä vuonna, mutta saas ny nähä..

Yksi tavoite Himmin kanssa ollaan saamassa tavoitettua. Ollaan nimittäin lähdössä Norjaan koiranäyttelyyn lokakuun alussa. Hieman jänskättää, osaanko minä siellä käyttäytyä oikein, mutta jospa ne nykivät kehään, jos vaan menee idioottina seisomaan numerolappu kourassa kehän laidalle. Pitää nyt hioa näyttelykuvioita kolmisen viikkoa, niin ei jäisi ainakaan siitä kiinni...muuten kyllä taas ei tiedä mitä sieltä tulee, mutta lähdetään ainakin hakemaan sitä kokemusta! Seuraava ulkomaan reissu on sitten varmaan jo helpompi, jos nyt tuon reissun jälkeen huvittaa enää minnekään lähteä.