Perjantain jälkitreenien jälkeen minä suorastaan toivoin, että toivottavasti me ei tulla saamaan sitä paikkaa mejä-kokeeseen. Hilman viimeaikaisten hiiren(?)metsästysten jälkeen tein nyt todella lyhyen jäljen ja annoin olla metsässä lyhyemmän aikaa toivoen, että se keskittyisi enemmän tuoreeseen hajuun ja innostuisi enemmän, kun pääsee nopeasti kaadolle. Ja ketut.
Nyt viime kerroista eroten menimme illalla jäljestämään ja nähtävästi koko metsän elukat olivat lähteneet liikkeelle illan hämärtyessä. Koira lensi ympäriinsä hullun kiilto silmissä. Se malttoi palata jäljelle parin metrin ajaksi, kunnes taas lennettiin muiden hajujen perässä tukka takana elämä edessä. Yleensä pystyn luottamaan, että Hilma kulkee tarkasti ja pystyn keräämään jälkimerkit, mutta nyt kyllä mentiin semmoisia reittejä, että hämärtyneessä illassa jäi varmaan puolet merkeistä metsään, kun niitä ei meinannut enää erottaa. Olin vielä idioottina vetänyt pätkän jälkeä melko jyrkkään nousuun, jota kumutessa ylös olin ihan varma, että jos ei sateen liukastamasta rinteestä tulla niskoilleen alas, niin vähintään on nilkka solmussa. Mutta kuitenkin, still alive. Ihme mutkien kautta vedin koiran perässäni kaadolle, mutta ei se kiinnostanut ei sitten yhtään. Olipas taas niiiiiiin mieltäylentävää. Olin vielä vetänyt pikkupätkän toisille, mutta koska pimeä tuli yllättävät nopeasti, oli pakko Hilman ja taskulampun kanssa käydä keräämässä merkit toiseltakin lyhyeltä jäljeltä. Tällä pätkällä Hilma malttoi hieman jo keskittyäkin, mutta silti se hötkysi muiden hajujen perässä. Että happy birthday to me vaan... Vieläkö sinne kokeeseen vois vaihtaa koiraa?
Otin lopuksi kaikki koirat pihalle autosta ja käytiin hieman käveleksimässä aukeammilla paikoilla. Hieman jännitystä ilmaan toi pimeys ja etenkin se, kun kiivetessämme soraharjulle koirat lensivät taas entistä enemmän ympäriinsä ja alkoivat murista harjua kohti. Mieleen tuli väkisin Hopeanuoli-piirretyt, joissa jättikarhu Akakabuto nousi yllättäen vuoren takaa. Hieman kaukaa haettua...? ;) Mutta kuitenkin kun näillä nurkilla on tavattu kaikkea hiirestä hirveen ja ketusta karhuun, niin aina se pikkasen jännittää, mitähän milloinkin mahdetaan jäljittää ja etenkin, mille muristaan. Hieman tekisi mieli käyttää mustia konekarhun luona ihan vain nähdäkseni, miten ne karhuun reagoivat, jos sattuu semmoinen ihme, että semmoinen lähistöllä puskassa lymyää, että älyäisivätkö ne vetää meitä turvaan, vai ovatko tyypillisellä mäyräkoiran egolla valmiina taisteluun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti