Mäykkyjen ja podengon matkassa: Mätsäri ja mejäilyä

Eilen oli meidän oman seuran mätsäri ja kun oli mahdollisuus olla kehässä koiran kanssa, niin hyödynsin tilaisuuden ja otin Himmin mukaan ihan ensi sunnuntain oikeita kehiä ajatellen. Enhän minä sitten viitsinyt etukäteen treenata, mikä kostautui koiraa seisottaessa. Hilmahan kulkee aina kuin juna, mutta maan vetovoima on liikaa kääpiömäykyn takapuolelle, joten se meni seiso-istun-seisot!-istun -pallotteluksi. Parikehässä saatiin kuitenkin punainen nauha, mutta jatkokehästä meidät käteltiin pihalle pallottelemasta. Noh, viikko aikaa treenata oikeaan koitokseen!

Tällä kertaa hiukka eri roolissa mätsärikehässä

Minulla on ollut aivan kamala polte mejä-kokeeseen jo pitkään Hilman kanssa, kun se osoitti niin erinomaisia otteita PIKA-kokeessa ja muutenkin on osoittanut hyviä otteita verijäljellä. Viime kesä meni vähän ohi, kun ensin oli koira tiineenä ja sitten emäntä. Viime viikolla havahduin, että kohta on tämäkin kesä ohi, joten aloin kiireellä selata Kennelliiton tapahtumakalenteria lähelläolevien mejä-kokeiden toivossa. Löysinkin Kuhmon kokeen 1.9., jonne olisi mahdollista saada valmis jälki, kun minä en oikein luota itseeni koejäljen tekijänä tai oppaana. Pistin paperit vetämään ja nyt sormet ristiin, että paikka saataisi!

Sittenpä piti alkaa treenaamaan. Verihän on odottanut pakkasessa jo kesäkuusta ja paikatkin on katsottu valmiiksi, mutta emäntä ei vaan ole itteeän sinne mettään saanut. Ihan itsäkin ärsyttää tämmöinen aikaansaamattomuus! Mutta onneksi on vielä melkein kuukausi aikaa. Niinpä eilen illalla askartelin jälkimerkit valmiiksi ja lähdin läträämään veren kanssa metsään. Muutaman kerran jätti sydän lyönnin väliin, kun hämärtyvässä metsässä lähti joku pulu melkein jalan vierestä lentoon ja välillä olin ihan varma, että kohta on karhu sienessä kiinni. Mitä kauempana autosta olin, sen rivakammaksi askel muuttui. Hengissä pääsin autolle ja sitten jännittämään, mitä petoja me aamulla saamme jäljelle seuraksi..

Hilmalle tein n. 200x200x200 metriä pitkän jäljen. Koira lähti innolla matkaan ja jäljesti tarkasti. Yhdessä vaiheessa olin ihan varma, että nyt se kyllä vetää jonkun muun hajun perässä, mutta sitten taas bongasin edestä jälkimerkin, eli itse olin illalla silmät ristissä vetänyt jäljen vinoon. Hihnanjatkeen hoipertelusta koira ei eksynyt, kunnes vähän enne toista makausta sattui nähtävästi jonkin hiiriperheen pesäkolo jäljen varrelle ja eikös se koira iskenyt nenänsä sinne mättääseen kiinni. Onneksi hiiriperhe ei luultavasti ollut kotona, mutta kyllä teki tiukkaa saada koira sieltä pois. Palautin jäljelle ja eikun mutkan kautta uusi koputus hiiriperheen ovelle. Huoh... Kiva ylläripylläri ohjaajalle.. No sittenpä palautin koiran taas jäljelle ja pätkä mentiin ihan tassustapitäen, kunnes saatiin taas ajatuksesta kiinni ja homma alkoi luistaa. Selvittiin kaadolle, mutta olisin toivonut koiralta hanakampaa kiinnostusta kaatoon. Koira kyllä innolla sen haisteli, mutta jatkoi sitten matkaa, että ei tämä nyt ole se, mitä tässä on jäljitetty. Jäätiin siihen hetkeksi sitten sorkkaa riepottelemaan ja koirakin alkoi syttyä paremmin ja kun saatiin kunnon murinat päälle, Hilma pääsi tauolle. Toivottavasti nuo hiiriperheet unohtuu ja sorkka alkaa kiinnostamaan, kun muutamat treenit vetästään..

Neliveto päälle

Yli mennään

Hiki tuli!

Neppikselle ja Amalialle vetäisin pikkupätkät, että pääsevät nekin hieman hommiin, en edes mitannut matkoja. Neppis on melko varma jäljestäjä, mutta erittäin herkkä häiriöille, kuten perässä seuraavalle tuomarille, ja ei ole oikein laukausvarma. Neppiksen motto on: Matka ei tapa, vauhti tappaa! Jäljellä edettiin verkkaisesti, mutta erittäin tarkasti. Neppis kulki melkeinpä juuri niin, kuin olin jäljen vetänyt. Mietin vaan, että mahtaisiko koetilanteessa se 45 minuuttia riittää (jos nyt ajan äkkiseltään oikein muistan). Kaadolla Neppis haisteli sorkkaa ja alkoi sitä innolla nyhtämään. Hieman minä olen Neppiksenkin kanssa kokeisiin menemistä miettinyt, mutta kylläpä harmittaisi, jos homma kaatuisi heti alkutekijöissään laukauksensietoon..

Hiii-opp!

Lähes koiran kokoinen saalis

Amalia nyt oli taas Amalia. En tiedä oliko muut kertoneet jotain, vai oliko se vaan se jälkiliina, joka vetästiin kaulaan, kun koira vetäisi taas nupit kaakkoon heti autosta päästyään. Jäljestäminen oli yhtä hötkyilyä. Ei sen puoleen, kyllä se jälki mentiin, mutta vauhtia haettiin aina pari metriä jäljen sivulta ja mutkat vedettiin pitkälle suoriksi, kunnes jossain vaiheessa tajuttiin, ettei se jälki enää nenään haise. Järkyttävästä hötkyilystä huolimatta koira löysi kaadon, kun oli ensin juossut sen ohi. Amalia olisi myös laukausvarma, mutta tuosta jäljestämistarkuudesta voi tulla sanomista ja vauhtiakin saattaa olla aste tai kaksi liikaa.

Nupit kaakkoon heti alkumetreillä

Tuonne!

Eiku tuonne!!

Eiku sittenkin tuonne!!!

Onnellinen jäljestäjä

Lopuksi Kerttukin pääsi hieman haisteleemaan sorkkaa. Ensin lähestyttiin varovasti, mutta sitten innostuttiin jo nuolemaan ja maisteleemaan sorkkaa. Rankan treenin päätteksi käveltiin vielä pieni lenkki nelikon kanssa ja oli muuten väsynyttä koiraa kotosalla!