Suomi Cup 7.5.2016

Kirjoittelinkin tuossa aiemmin, että Kertulle tuli kutsu Suomi Cup -maastojuoksukisaan, jonne kutsuttiin koirat edellisen vuoden maastojuoksutulosten perusteella. Tälle vuodelle juoksusäännöt muuttuivat siten, että koiralla ei saa enää juostessa pitää pantaa, mitä olin aiemmin käyttänyt, koska siitä on hyvä pitää raivoisasti hyörivä väkkärä kiinni lähdössä, joten askartelin slipperit. Lisäksi Kertulla oli uusi juoksukoppa, jonka toivoin auttavan viime kauden koppaongelmiin. Hieman hermostuneena seurasin lumien sulamista ja jännitin, saadaanko uudet vermeet testattua ennen tositoimia. Onneksi meidän ihanat maastojuoksujaoston ihmiset saivat treenit järkättyä ja päästiin toteamaan, että koppa pysyy päässä ja hermot rauhoittuivat ainakin hetkellisesti.

Treeneistä. Kuva: Outi Puruskainen

Ennen kisoja sisuskalut olivat nurinpäin koko kisojen alusviikon. Mietin vain, mikä kaikki voisi mennä hanurilleen. Mietin, mikä kaikki oli mennyt edellisellä kaudella vikaan ja mitkä uusissa muutoksissa voisi nyt mennä vikaan. Yritä siinä sitten olla rentona, ettei koira jännityisi omasta jännityksestä! Jollain tavalla nukutun yön jälkeen lähdettiin Kertun kanssa aikaisin aamulla suuntaamaan kohti Keuruun Iso Kirja -campingaluetta. Perillä oltiin hyvissä ajoin ja ilmoittautumiset ja eläinlääkärintarkastukset saatiin suoritettua rauhassa ilman ylimääräisiä häslinkejä. Ennen alkueriä oli vielä aikaa pyörähtää Dogsterin kojulla, mistä olin siis uudet kopat tilannut, ja saatiin vielä viimeiset hienosäädöt koppaan. Sitten odoteltiin.


Arvonnoissa Kerttu pääsi juoksemaan parin kanssa ja kolmas pieni podengo juoksisi yksin. Kädet täristen virittelin koiralle kopan, nappasin slipperin ranteeseen ja odottelimme, että pääsisimme lähtöviivalle. Lähtöviivalla alkoi tuttu rimpuilu ja toivoin vain, ettei slipperi lipsahda ennen irti-käskyä. Käskyn kajahtaessa muistin vieläpä laskea slipperin hihnasta irti ja niin hullu pieni eläin ryntäsi rääkyen vieheen perään. Alkuerien rata oli rakennettu niin, että näit, kun koira katosi harjanteen taakse ja näit, kun viehe pysähtyi. Ei niin minkäänlaista käsitystä, mitä välillä oli tapahtunut. Positiivista ainakin, että koira tuli maaliin asti. Tulospalvelu oli onneksi nopea ja hetken päästä pääsi piinasta: Kerttu alkuerien ensimmäinen pisteillä 256. Huh. Hieman helpotti. Hetkeksi. Juoksun jälkeen yritettiin molemmat ottaa lunkisti, eli toisin sanoen minä pilkitin Kertun kanssa skodan takakontissa, että koira malttaisi hetkeksi ehkä jopa vähän nukahtaakin.

Finaalijuoksussa jännitti melkeinpä yhtä paljon. Jos jotain edelliseltä kaudelta oppi, niin koskaan ei voi olla varma, mitä siellä tapahtuu. Kertulla oli finaalissa sama juoksupari mitä alkuerissä. Taas lähtöviivalla koira repi itseään liikkeelle ja ampaisi kuin tykinsuusta, kun slipperi aukesi. Finaaliradalla juoksua pystyi seuraamaan jo hieman paremmin, vähän ennen loppua mentiin pätkä piilossa, kunnes koira tuli taas näkyviin. Lopussa viimeiset kaarrokset oli ihme dorkailua ja sitten suuri metsästäjä juoksee vieheen virelle, istuu siihen ja jää heiluttamaan häntäänsä. Että semmosta. Nyt jännitti ehkä enemmän, kuin juoksun alussa.

Finaalijuoksun pisteet paljastetaan vasta palkintojenjaossa. Podengot juoksivat päivän viimeisenä, joten saimme palkintojenjaossakin jännittää loppuun asti. Lopulta koitti podengojen vuoro ja Kerttu kipusi ykköspallille yhteispistein 503! Finaalijuoksu oli ollut hieman alkueriä huonompi, ehkä sen lopun dorkailun vuoksi, mene ja tiedä, mutta ei voi olla kuin tyytyväinen yli 500 pisteeseen, kolmanteen juoksusertiin ja erityisesti (epäviralliseen) titteliin CVM-16!!!

Nyt hetkeksi keskitytään aksaamiseen ja maastojuoksun pariin palataan taas heinäkuussa!

Onni on kevät!

Nyt kun lumet alkavat olla sulaneet ja tiet hieman kuivuneet, ja etenkin, kun aurinko paistaa, muistaa taas miten tätä on kaivannutkaan! Lenkkimaastot ovat talven jälkeen monipuolistuneet, kun pääsee taas kunnolla mettään rattaidenkin kanssa. Talven jälkeen on paljon uutta tutkittavaa ja vaikka meidän koirat ei metsässä vapaana kirmaa, koska ovat mallia "tappaa talossa ja puutarhassa" ja laulavat vielä mennessään "ei korvia, ei korvia", niin kyllä kuitenkin huomaa, miten ne nauttivat metsässä samoilusta.

Välillä oltiin vähän solmussakin

Ja hetkeksi kun pysähdytään, niin Hilmalla on jo kuoan alku..

Ja välillä kaivettiin juuria ym. ylös

Veteraaniosasto ei liiemmin ole perustanut talvi/loskakeleistä, mutta nyt ne ovat innolla lähdössä mukaan, kun vielä jokin aika sitten katsoivat sohvannurkasta ilmeellä "Onks pakko jos ei taho?" Koleat kelit vaikuttivat selkeästi myös Amalian olkapäähän ja välillä mietinkin, miten kipeä se todella onkaan, mutta nyt kevään tullen painaa lenkeillä kuin nuori koira, eikä kolotuksista ole tietoakaan. Tänä viikonloppuna saatiin kyllä nauttia huikeista keleistä ja ulkona oltiin niin paljon kuin vain pystyttiin.

Nyt menee siirappiseksi, mutta monesti olen koirien kanssa metsässä liikkuessa miettinyt, että miten paljon koirat ovat vaikuttaneet luonnosta nauttimiseen. En usko, että viihtyisin pihalla ja etenkin metsässä niin paljoa, mitä koirien kanssa on tullut kuljettua. Niin siirappiselta kuin se kuulostaakin, niin metsässä liikkuessa huomaa luonnon kauneuden ja olen miettinyt, miten paljosta monet voi jäädä paitsi. Ja vaikka tänäänkin metsässä oli paimennettavana neljä nelijalkaista ja kaksi kaksijalkaista, niin silti kyllä se vain metsässä sielu lepää, kun ei kuulu kuin lintujen viserrys.

Tämä hieman vanhempaa kuvasatoa, mutta kuitenkin :)

Ja auringostahan nautitaan sisätiloissakin. :)

Vuosittaisten kilpailuiden satoa ja ne ensimmäiset agilitykilpailut

Ei taas ole malttanut pysähtyä kirjoittamaan, mutta päivitelläänpäs viimein hieman.

Tammikuussa tuli ilmoitettua Kerttu mukaan parin yhdistyksen vuosittaiseen kilpailuun viime vuotisen maastojuoksumenestyksen perusteella, ja ei huonommin kisoissa mennytkään. Kerttu sijoittui Suomen Portugalinpodengot ry:n Vuoden Metsästäjä -kisassa neljänneksi ja sitten Kerttu oli treeniseuramme Pohjois-Karjalan Seurakoirat ry:n Vuoden Maastojuoksija! Ja yllärinä vielä tuli tunnustus Helsingin Vinttikoirakerhon kisassa, jossa Kerttu oli Vuoden Maastokoira rodussaan! Ei huonosti! Jännittäessäni sijoitusta Vuoden Maastojuoksija -kisassa PoKSin vuosikokouksessa tajusin, että olishan me voitu tietysti osallistua näyttelypuolellekin, kun jokainen saatu valionarvo muistettiin ja niitähän tuli viime vuonna kaksin kappalein, mutta ehkä me nyt kestämme tämän.. :D

PoKS ry:n Vuoden Maastojuoksija

Liekkö maastojuoksusta saadut tunnustukset nousset pienen podengon hattuun, kun vauhtia tuntui olevan aksakentällä enemmän, mitä ohjaaja pystyi käsittelemään. Ilmoitin Kertun ensimmäisiin virallisiin agilitykisoihin, jotka käytiin kotihallissa pitkäperjantaina. Jo viikolla meno oli täysin päätöntä. Minulla oli treeneissä pitkästä aikaa se reikäpääpodengo, joka vaan rälläsi menemään. Treenien jälkeen olo oli hieman epätoivoinen ja pakko oli käydä itsenäisesti treenaamassa. Ja taas meno oli jotain käsittämätöntä. Vielä oli sitten pakko käydä seuraavan päivänä pikkupikku pätkä, joka jo sujui hieman paremmin, mutta ei kuitenkaan ollut kovinkaan lupauksia antava. En tiedä mistähän tuuli, kun ei mitään erikoista (tietääkseni) ollut sattunut...

Kisapäivänä oltiin hyvissä ajoin paikalla ja kerettiin useammat lenkit heittää, joiden toivoin hieman purkavan podengon energiaa. Niin, ainahan kaikkea toivoa saa.. Ensimmäisen radan rataantutustumisen jälkeen radasta oli hyvä fiilis, mutta kun pääsimme lähtöön ja käskin podengon liikkeelle, niin ensimmäinen ajatus oli vain, että voi pska. Heti ensimmäisistä askelista näin, että sieltähän on sitten se reikäpää tulossa. Ei koiraan mitään tatsia. Jotenkin sain muutaman esteen menemään holtittoman podengon kanssa, kunnes ensin vedettiin pitkät kaarrokset ikään kuin vähän käynnistellen. Sitten suoritettiin A, pariin otteeseen. Kontaktille sain vielä pysähtymään, mutta sitten lähti lapasesta. Koira veti vaan onnellisena rallia suorittaen täysin vapaavalintaisen radan. Hetken aikaa huudeltuani kuuroille korville lähdin kävelemään maalilinjalle ja ihme kyllä, kaiken rälläämisensä keskellä koira huomasi ohjaajan poistumisen ja tuli luokse vähän sen näköisenä, että "voi patka, ny se suuttu..." Tämä oli kyllä oikeasti just sitä Youtube-matskua, mutta videot pysynevät omissa arkistoissa vielä piiiiiitkään.

Toisella radalla meno ei ollut enää ihan niin vallatonta. Vielä radan alussa vedettiin kaarrokset hieman pitkiksi ja heittettiin ylimääräisiä kierroksia esteiden ympäri, mutta radan loppupuoliskolla podengon kuulo palasi ja loppu meni kuin vettä vaan. Koko rata saatiin mentyä läpi ja vieläpä esteet suurinpiirtein oikeassa järjestyksessä. Viimeisenä olevalle hyppyradalle lähtiessä olikin jo hyvä fiilis. Hypärillä olimme taas tiimi. Podengo kulki oikeanlaisella raivolla käskyjä kuunnellen. Keppien aloitus meni uusiksi ja sitten lopulta minä idiootti menin takaaleikkaamaan sillä seurauksella, että koira otti ratkaisevan askeleen tuomaria kohti, joutui renkaan väärällä puolelle ja hyppäsi renkaan läpi takaisinpäin kattomaan, että mihin se emäntä oikein jäi. Olis vaan pelata varman päälle ja mennä toiselta puolelta estesarjaa.

Mutta vaikka kaikilla radoilla hyllytettiin, niin kisojen jälkeen oli hyvä fiilis, kun hypäri meni niin hyvin! Kaikki radat olivat tehtävissä, kun vain podengolla kuulo pelaa. Nyt sitten pitäisi hakea kokemusta erilaisista paikoista, mutta pitää miettiä, mihin asti sitä kehtaa lähteä rälläämään. Ja ei tartte miettiäkään kisoja, joissa on alle kolme rataa, että saapi pikkuneiti purettua virtansa ensimmäisillä kierroksilla :D

Nyt kuitenkin keskittyminen on maastojuoksun puolella, kun saimme kutsun Suomi Cup -kutsukilpailuun, joka juostaan jo toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna. Uusi koppa tuli jo ja slipperitkin taiteilin, kunpa vielä pääsisi ne testaamaankin ennen tositoimia! Jännitystä siis ilmassa!

YouTube-matskua

Kertun ensimmäisissä mölleissä tuli tuttujen kanssa naureskeltua, että tää olis kyllä niiiiiin semmosta YouTube-matskua, kun podengo lensi reikäpäänä ympäri kenttää välillä hyppien putkien päällä ja välillä piti moikata ratahenkilöitä. Virhepisteitä ei varmaan edes laskettu. Näin jälkeenpäin ajatellen, olisi ihan oikeasti kyllä pitänyt kuvata silloinen meno, niin näkisi myöhemmin, että sitä on ihan oikeasti edistynytkin.

Pitkään olenkin onnistunut välttelemään treenien kuvaamista. Sen verran traumaattinen kokemus oli aikanaan, kun ryhmäliikunnanohjaajakoulutuksessa kaikkien ohjaus kuvattiin ja sitten kaikkien kurssilaisten kesken mietittiin porukassa, että mitähän se Hanna tekee nyt tässä väärin, tai entäs tuossa. Mutta eilen treeneissä vaan kulki niin hyvin, että päätin treenien lopussa ottaa videopätkän meidän radasta, ihan vain, että näytän Kertun kasvattajalle, missä ollaan aksassa menossa, mutta kyllä minä nyt rohkaistun laittamaan sen ihan julkiseen esitykseen tännekin, joten tässäpä meidän eilisistä treeneistä, olkaatten hyvä:

Nyt kun näin meidän suorituksen, niin ihan todella ymmärrän, miksi porukka kuvaa treenejään. Kun pystyin katsomaan videon ensimmäisen kerran, on se pitänyt katsoa toisen ja kolmannen ja ja ja... Kyllä se vaan näyttää erilaiselta kuin mikä fiilis on radalla. Ensimmäiseksi tuli mieleen, että ei se näytä niin vauhdikkaalta, miltä se radan aikana tuntuu ja huomasinkin useamman kohdan, joihin vauhtia saisi varmasti lisää; ohjaaja on mm. myöhässä käskyjensä kanssa. Irtoamista selkeästi pitää vielä treenata, että saadaan vauhtia hypyille menoihin ja keppien jälkeen ei ehkä ajan kanssa aleta enää katsomaan, että tuleekohan tästä nyt sitä palkkaa vai ei.

Mutta jotain positiivistakin: KEPIT! Ja vielä että puhtaasti putkesta kepeille! Vähäks oon pollea! Jatkossa pitää ottaa kuvaaminen tavaksi, koska kyllä tuosta selkeästi oppii ja näkee, missä on parannettavaa, kun ei sitä tuolla radalla juostessa aina huomaa.

Ja yhtä asiaa minä kyllä erityisesti jäin miettimään: oonko minä oikeesti noin helevetin kovaääninen??? :D

Aksakuulumiset

Päivitetäänpäs näin alkaneen vuoden kunniaksi meidän agilitykuulumiset, kun huomasin, että viimeksi olen niistä heinäkuussa niistä höpissyt. Monesti on kyllä mielessä ollut, että pitäisi tästä ja tästä kirjoittaa, mutta ei ole vain saanut aikaiseksi. Paljon on silläkin saralla tapahtunut, että mistäköhän sitä aloittaisi.

Syksyn paras onnistumisen elämys tuli kyllä ehdottomasti kepeillä Kertun kanssa. Niitä tehtiin aina treeneissä kerran viikossa ja kivasti edistyttiin, mutta välillä sitten tuli takapakkia, jolloin ajattelin, että ei /kele, nyt ota itteäs niskasta kiinni ja raahaa se ahteri sinne hallille useammin. Eikä se vaatinut kuin alle kuukauden yksi-kaksi ektratreeniä viikossa, kun Kepan kepit oli valmiit. Siis fiilis oli ihan huikea! Ensimmäistä kertaa minulla on koira, joka pujottelee kepit sujuvasti ja itsenäisesti. Tällä hetkellä harjoitellaan sitä, että osattaisi jarruttaa hieman keppien alkuun, ettei menisi pitkäksi. Aika hyvin alkaa jo kepit radalla sujua, varsinkin, kun jätettiin etupalkka pois, niin malttaa pujotella ne kepit ihan loppuun asti, kun ei ole niin kiire nakkikipolle.

Muutenkin radalla kulkee hyvin. Yhteistyö sujuu, kunhan vain ohjaaja muistaa ohjata. Edelleenkin ohjaajalla välillä unohtuu, että se ei ole mäykky, vaan kaksi kertaa nopeampi tykinkuula, joka sinkoaa putkestakin ulos semmoisella raivolla, että pitää kyllä olla just eikä melkein oikeassa paikassa ohjaamassa. Vielä välillä tulee hölmöjä virheitä, mutta kyllä minä olen vaan niin fiiliksissä tuon höyrypersuksen kanssa treenaamisesta ja etenkin edistymisestä.

Edellisen päivityksen jälkeen olen käynyt koko konkkaronkan kanssa kaksissa agilitymölleissä, eikä ollenkaan hullummin ole mennyt. Molemmilla kerroilla spurttailin seitsemän lähtöä katastrofikvartetin kanssa. Vateraaniosasti sai rallatella putkirallissa ja voi sitä onnea, mikä koirista huokui! Amalia oli taas se suuri mahtava agilitynakki, joka se oli ennen loukkaantumistaan ja Neppis tykitti suurella sydämellä niin kovaa, kuin pienet tassut vain kantoivat! <3 Pitäisi ottaa veteraanit useamminkin hallille ihan vain puuhastelemaan jotain pientä.

Kertun kanssa pingottiin molemmissa mölleissä kolme rataa, eli muut paitsi kisaavien rata. Toisissa mölleissä jo oltiin edistytty ensimmäisiin nähden ja radat olivat ehjempiä, eikä enää tullut semmoisia joutavia hölmöilyjä, nyt tuli enää vain "hyviä hyllyjä", kuten kisaavat varmaan niitä kutsuisivat, vaikka hylsyjä noilla radoilla ei jaettukaan. Hirmuisen hyviä ratoja, joissa yleensä ohjaaja teki sitten kuitenkin jonkun ratkaisevan virheen. Hyvällä fiiliksellä mentiin, vaikkei vielä sitä nollaa ole irronnut.

Hilmalla puolestaan on ollut varmaa tekemistä, vaikka treeniä ei ole ollut paljoa. Molemmissa mölleissä kaksi rataa ja jos nyt en väärin muista, niin aika puhdasta nollaa, yksi vitonen taisi olla. Viimeisissä mölleissä Hilma voittikin sitten Joa:n vuoden 2015 minien Möllicupin, eli keräsi eniten pisteitä neljässä osakilpailussa. Kyllä minä olin aikas ylpeä mustasta tappijalasta!

Viimeisten möllien aksaajat ja palkintosaalis. Itse möllicupin voittaja näyttää niiiiiiiin innostuneelta! :D

Hilma olisi kyllä hirmuisen pätevä, mutta kun ne kepit. Edelleen. En minä vain tiedä, miten ne ei uppoa tuohon umpiluuhun. Pitäisi vaan käydä useammin hallilla ja tehdä ennen kaikkea lyhyttä pätkää ja saada varmoja onnistumisia. Ollaan jo saatu ohjureita purettua. Ja sitten laitettua takaisin. Selkeästi liika jankkaaminen saa korvat lukkoon ja yht'äkkiä koira ei ole ikinä keppejä nähnytkään! Huoh. Minä ajattelin, että vielä tänä keväänä, vielä viimeisen kerran, yritetään saada ne kepit taottua tuohon päähän. Jos ei nyt onnistu, niin sitten me vaan rallatellan mölleissä. Eihän se nopeudessa muille mineille pärjää, mutta olisi se mukava muutama virallinenkin startti kirmata, kun se on muuten osaa!

Ja tämän vuoden tavoite? Lyhyesti: Hilman kepit ja Joa:n viralliset kisat maaliskuussa 2016 -ainakin Kertun kanssa.

Odottamassa...

Narvan matkakertomus

Kerrotaanpas nyt viimein minun kautta aikain toisesta ulkomaan näyttelymatkasta. Tiedossa oli kaksi päivää näyttelemistä marraskuun viimeisenä viikonloppuna Narvassa Virossa, minne lähdettiin sertiä metsästämään Hilmalle ja Kertulle.

Ajelin perjantaina Veikkolaan koirien kanssa Kertun kasvattajan Hanna-Leenan luo, missä siirrettiin koirat ja tavarat hänen autoonsa ja jatkettiin matkaa hakemaan vielä yksi reissaaja, jonka jälkeen suuntasimme satamaan. Laivan lähtöön oli vielä aikaa, joten ulkoilutimme koirat kunnolla, kun ulkoilumahdollisuudet ennen aamua olisivat rajalliset. Merenrannassa tuuli niin, että meinasi tukka irrota päästä, joten tiedossa olisi varsin mielenkiintoinen laivamatka. Pakkauduttuamme laivaan suuntasimme syömään ja maalaisenhan piti päästä jo menomatkalla täksfriihiin katselemaan. Laiva alkoi keinua koko ajan enemmän, mitä pidemmälle merelle päästiin. Ollessamme syömässä keinuminen muodosti tulpan jonnekin ruokatorveen ja viimeiset haarukalliset eivät enää menneet alas. Aloin toivoa, että tuo tulppa ei lähtisi tulemaan takaisin päin. (Toim. Huom. Ja minullehan ei siis yleensä herkästi tule huono olo.) Suuntasimme kuitenkin urheasti vielä Tax Freehen, vaikka se viimeinen lihapulla tuntui pyörivän jossain nielussa. Kauppaan kävellessämme ja kaupassa ollessamme muutama aalto keikautti laivaa niin, että tavarat alkoivat tulla alas hyllyistä. Pian seurasikin kuulutus, että kauppa joudutaan sulkemaan. Nopeasti vaan vesipulloja matkaan. Ei kyllä olisi mikään makea mennyt alaskaan. Olin varmaan vitivalkoinen päästyäni hyttiin ja hetken vielä keinumista kuunneltuani ei auttanut kuin maata punkalla sikiöasennossa ja laskea minuutteja, että laiva olisi satamassa. Onneksi matka-aika oli vain 2,5 tuntia! Ei ole ihan äsken ulkoilma tehnyt yhtä hyvää, kuin puolenyön jälkeen Tallinnan satamassa laivan kannella!

Aamulla päästyämme ulos laivasta ulkoilu teki hyvää. Take away -kahvien kera lähdimme suuntaamaan kohti Narvaa. Noin parin tunnin ajamisen jälkeen olimme perillä näyttelypaikalla ja suuntasimme pikaisesti kohti mäyriskehää. Hilma olisi vuorossa aamulla ensimmäisten joukossa ja ei siinä paljoa luppoaikaa jäänyt ennen kehän alkua. Vähän siinä yritin ottaa koiran kanssa tuntumaa hälinään ja ahtauteen ja Hilmakin oli sinänsä ihan ok, ottaen em. huomioon. Käpsyjä oli vain neljä ja kaksi narttua, joista toinen oli jo Vironkin valio. Paperilla näytti siis ihan hyvältä. Mutta sitten, mitä tekeekään minun showkoira? Se josta aina sanon, että kulkee kuin juna. No, se sanoo kehään mennessä työsopimuksen totaalisesti irti. Ei vaan pysty liikkumaan kunnolla. Suuri ihmisjoukko kehän ympärillä oli pitkästä aikaa liikaa. Omaa vuoroa odotellessa yritin hieman leikittää koiraa ja saada sitä vähän rentoutumaan, mutta ei kovin kehuttavin tuloksin. Hilma sai kuitenkin ihan ok arvostelun Harry Tastilta, joka oli tuomaroimassa. Todella mukavakäytöksinen herra, by the way. Saimme jonkinlaiset liikkeet esiteltyä, mutta liikkumisen nihkeys toi arvosanan Erittäin Hyvä. Voi luoja, että olin vihainen itselleni! Miksi minä en käynyt vaikka Jyväskylässä huvikseen ottamassa tuntumaa??? Tai jossain muussa sisänäyttelyssä. Tai vaikka mätsärissä. Minä vain niin luotin tuohon "junaani", että kyllähän se kulkee. Tyhmyydestä sakotetaan ja tyhmästä päästä kärsii etenkin lompakko. Koira sai kuitenkin kunnon rapsutukset, eihän se sen vika ole, että se on raahattu vaikka millä kulkupelillä ihan ihme kieltä puhuvien outojen ihmisten sumppuun. Ja niin Hilma poistui kehästä häntä heiluen. Niin kyllä se siinä vaiheessa sitten heilui.

Oli siellä kehässä hetkellisesti kivaakin..

Podengot olivatkin iltapäivällä viimeisten joukossa, joten saimme odotella hetken jos toisenkin. Siinä odotellessamme teimme mielenkiintoisen havainnon: kasvattajaluokkaa ei näkynyt ollenkaan, vaikka Hanna-Leena oli siihen koirat ilmoittanut. Noh, eikun pistetään Hanna selvittämään ohimennessään! :D Hiki nousi pintaan, kun yritin kuumeisesti miettiä miten minä asian mahdollisimman ymmärrettävästi selittäisin englanniksi. Asiaa ei ainakaan helpottanut, että infotiskin nainen oli yhtä hyvällä englannilla liikenteessä. Yritin selittää hänelle tilanteen ja hän näyttikin siltä, että tajusi, mitä yritän sanoa ja alkoi kirjoittaa numerolappuja. Ajattelin, että JES! Kävipä helposti! Kunnes saan numerolaput. Hän oli kirjoittanut meille uudet koirien yksilönumerolaput. Eikun miettimään sana ja lausevalinnat uusiksi. Tökötän luettelosta koirien numeroita ja huomaan vain hokevani "Breeders class! Breeders class!" Lopulta sanomani näytti menevän perille ja hän soitti paikalle toisen naisen, jonka saavuttua selitti hänelle tilanteen. Tämä nainen alkaa puhua minulle englantia ja venäjää sekaisin. Tässä vaiheessa aloin tippua kärryiltä. Kuitenkin sain selvitettyä naiselle tilanteen jotenkin ja hän soitti paikalle vanhemman herran, ilmeisesti näyttelyn "tirehtöörin". Setä alkaa pospottaa minulle pelkkää venäjää. Ei niin mitään käryä, mitä setä selittää. Ei paljon kaksi AMK:ssa aikanaan luettua venäjän kurssia auttanu. Hetki selvitettiin asiaa porukalla. Tai no oikeasti minä vain katsoin silmät suurina mitään ymmärtämättä vierestä. Sitten setä kääntyy minuun ja sanoo "Sekunditsku!" ja häviää takavasemmalle. Ilmeestäni olisi varmaan pitänyt saada kuva. Kysymysmerkkinä jäin seisomaan paikalleni ja odottamaan, että kait se herra sieltä ehkä takaisin tulee. Tovin jos toisenkin kuluttua herra palaa tyytyväisen näköisenä ja ojentaa ponnekkaasti minulle puuttuvan numerolapun. Tiedättekö, että tässä vaiheessa ei millään olisi raaskinut enää sanoa setälle, että "niin me tarvittais se sunnuntainkin kasvattajaryhmän numerolappu...." Sedällä pyörähtää silmät päässä ja häviää taas takavasemmalle minun luettelon kanssa. Ei enää sunnuntain numerolappua ojennettu yhtä tyytyväisen näköisenä. Mutta huh! Olipa aika voittajafiilis tuon jälkeen! Osasin!

Lopulta tuli popojen vuoro. Pieniä karkeita podengoja oli vain meidän kolmen porukka. Ensin Hanna-Leena kävi kehässä Buddyn kanssa, joka oli ainoana uroksena paras uros saaden sertin ja valioitui. Sitten vuorossa junnuluokan Sani, joka pokkasi itsellen junnusertin. Popojoukon viimeisenä astelimme Kertun kanssa kehään ja Kerttu esiintyi iloisena itsenään kuten aina. Sieltähän se serti sitten irtosi ja minulla oli käsissäni minulle ensimmäinen ulkomainen valio! WUHUU!!! Kerttu oli myös paras narttu ja lopulta myös rotunsa paras. Aika hienosti! Eikä esiintymiset siihen loppuneet! Hanna-Leena kävi vielä Buddyn ja Sanin kanssa hakemassa KP:n parikisassa ja vielä lopuksi se kuuluisa kasvattajaluokka, josta myös irtosi KP. Pienien karkeiden jälkeen kehässä kävi vielä reissussa mukana ollut pieni sileäkarvainen popo, joka oli myös ROP. Eikun ryhmiä odottelemaan.

Ryhmien alkuun ei ollut varsinaisesti pitkä aika, mutta koska tuolla kisattiin kaikenmaailman ryhmäkisoja, kuten Senior Handler, niin omaa vuoroa saatiin hetki odottaa. Ensin vuoron sai Hanna-Leena parikisassa, missä sijoittui Buddyn ja Sanin kanssa huikeasti sijalle BIS 4!!! Mahtavaa! Lennosta jatkettiin suoraan kasvattajaryhmään, jossa meidän sekalaisesti seisova seurakunta kävi näyttäytymässä. Sovittiin, että seuraavan kerran voitais vaikka harjoitella sitä kimpassa seisottamista, tai ainakin sopia, mihin suuntaan koirien nenät osoittavat.. ;) Lopulta sitten koitti vitosryhmän ryhmäkehä, missä esiintymiskierroksen jälkeen meitä kiitettiin käynnistä. Mutta saatiinpa olla ryhmissä ihan koko rahan edestä! Ens kerralla mennään kyllä sitten vielä siihen Senior Handleriinkin!

Näyttelypäivän jälkeen suuntasimme kaupan kautta hotelli Kingiin, mistä Hanna-Leena oli varannut meille huoneen. Mukava pieni hotelli alle kilometrin päässä näyttelypaikasta. Hetken elvyttyämme siirryimme hotellin yhteydessä olevaan pieneen ravintolaan. Musiikin pauhu oli valtava jo sinne mennessä ja tuntui, että suuren pöytäseurueen juhlinta vain kiihtyi illan edetessä. Siinä oli nimittäin rytinää ja rytkettä. Suuresta pöytäseurueesta ja ilmeisesti viereissä tilassa olevasta yksityistilaisuudesta johtuen saimme odottaa ruokia t o d e l l a kauan. Ja kun viimein sain jäähtyneen ruuan eteeni, ei se muistuttanut lainkaan pihviä, millaisia olen tottunut syömään. Kovasti yritimme yhdessä miettiä, mitä sille olisi voitu tehdä, että se oli sen näköinen (ja makuinen), mitä se oli. Semmoinen epämääräinen muodoton lihaklöntti. Noh, mutta nälkäisenä ei paljon jäänyt odottelemaan uutta annosta, jos semmoista olisi edes saanut, kun suurin osa ruoka-aineista tuntui olevan loppu. Iltaulkoilujen jälkeen eikun unta palloon ja enpä muuten ole ihan äsken nukkunut yhtä sikeästi. Aamulla olin totaalisessa koomassa, kun kello soi, mutta pikkuhiljaa alkoi elämä voittamaan. Pakkelit naamaan, jakkupuku päälle ja taas mentiin!

Marssijärjestys oli sunnuntaina sama, mitä lauantaina: ensin Hilma ja nyt Kerttu heti perään. Nyt olimme paikalle ennen kehien alkua ja ehdin ottamaan tuntumaa kehässä Hilman kanssa ennen tuomarin saapumista. Mahdollisimman rennosti yritin liikuskella kehässä, mutta koira oli edelleen kehässä todella jännittynyt, vaikka liikkui kuitenkin paremmin, mitä edellisenä päivänä. Nyt kääbystakseja oli yli tuplat, 9 kappaletta ja olimme viimeisessä luokassa saman valionartun kanssa, mitä edellisenä päivänä, joka oli kyllä minun silmään todella kaunis. Hilma liikkui paremmin, mutta kyllä siitä näki, että oli se esiintyminen aika tervanjuontia. Myös sunnuntaina Hilmalle EH. Nyt pitää katsoa, vieläkö me käymme Hilmiksen kanssa kokeilemassa jossakin, vai annammeko näyttelypuuhien ihan vain olla. Pitänee ottaa seuraava näyttely kesäaikaan ja ÄLYTÄ treenata kunnolla, ei vain muutamia siksakkeja omalla pihalla. (Tyhmäminätyhmäminätyhmäminä.)

Hilman kehästä pitikin kiiruhtaa vauhdilla popokehän liepeille, missä ei ollutkaan enää montaa koiraa ennen meidän vuoroa. Siinä hirveällä vauhdilla sählätessä ja Kertun pomppiessa innoissaan Kerttu onnistui saamaan näyttelyhihnan varpaidensa väliin ja ulahti. Tutkin tassun ja katsoin liikkeet eikä mitään erikoista näkynyt, mutta sitten tuomarin tukiessa pöydällä ei olisi kuitenkaan halunnut antaa tuomarin koskea tassun, eli varmaan se kuitenkin hieman kipeä oli. Makupaloilla lahjoen tutkimukset saatiin kuitenkin suorittaa loppuun. Roppikehässä osat vaihtuivat ja sunnuntaina Kerttu oli VSP Buddyn ollessa ROP. Pari- ja kasvattaluokista tuli myös taas KP:t, mutta tällä kertaa oli pakko lähteä kotimatkalle kehien jälkeen, että ehtisimme laivaan. Pienet shoppailut näyttelypaikalla ja auton nokka kohti Tallinnaa.

Narvassa oli kiva kuvanottopaikka, jossa otettiin koko porukasta kuvat.

(Koneella ei ole mitään kuvankäsittelyohjelmaa, enkä jaksa nyt ettiäkään, niin kuvista 

saattaa löytyä photobombaajia.. :D )

Kuva: Hanna-Leena Kujala

Kuva: Hanna-Leena Kujala

Mitähän minä taas selitän.... :D Kuva: Hanna-Leena Kujala

Meidän kaverikuva :) Kuva: Hanna-Leena Kujala

Tallinnassa pysähdyimme vielä Prismalle ostoksille. Tarttui mukaan hieman erikoisempia karkkeja, mitä ei kotimaan kaupoista löydy. (Voi miksi minä en ostanut useampaa levyä Milkan TUC-keksisuklaata?!!) Siinä ostokset maksettuani otin vielä kahvilasta kahvin matkaan ja suuntasin autolle. Kärryjä palauttaessa iski takaraivoon outo tunne; pankkikortti........ Äkkiä tarkastamaan lompakko. Ei näy. Tutkittiin auto. Ei näy. Tutkittiin kauppakassit. Ei näy. Äkkiä kiertämään kauppaan sisälle ja katselemaan lattioilta ja kyselemään infosta ja liikkeistä Ei ole näkynyt. Ei muuten voi tuolla työskenteleviä liiasta asiakaspalveluinnokkuudesta syyttää. Pihallakin yritin tähyillä, mutta eipä paljon näkynyt mustaa korttia märältä asfaltilta, jos se siellä jossain olisi ollutkin. Muutaman tsekkauskierroksen jälkeen ei auttanut kuin kuolettaa kortti ja jatkaa matkaa, että ehtisimme laivaan. Onneksi Hanna-Leena oli pelastavana enkelinä ja vingutti visaansa, että saisin loput tuliaiset ostettua. Paluukyyti laivalla oli huomattavasti tasaisempi, mitä perjantaina, ja saatiin ostokset tehtyä. Lopulta olimme satamassa, minne minun autoni olikin ystävällisesti toimitettu. Vielä yksi pysähdys mummin pahnoilla ennen viimeistä etappia kotiin. En ole varmaan nukkunut yhtä sikeästi kolmeen vuoteen. Aamulla tankkaus mummin ruokapöydässä, niin kyllä muuten jaksoi ajella kotiin!

Yks murhe vähemmän, kun pankkikortti katosi! :D

Niinhän se on, että nälkä kasvaa syödessä ja seuraavia ulkomaan näyttelyitä on katsottu, mutta mitään ei ole vielä päätetty. Juuri suurinpiirtein tästä reissusta toivuttu. Kyllä on tämän reissun jälkeen monta kokemusta rikkaampi ja on entistä helpompi ajatella ulkomaille lähtemistä. Kiitokset vielä kerran matkanjohtaja-Hanna-Leenalle kaiken järkkäämisestä ja vielä visan vinguttamisesta! Näille näyttelymatkoille lähdetään toistekin! :)

Juoksukauden päätös

Viime viikonloppuna saatiin meidän ensimmäinen juoksukausi päätökseen. Edellisistä kisoista olikin jo pari kuukautta. Yritetty kyllä on päästä kisaamaan, mutta ensin ei ollut juoksukaveria ja sitten koko kisat jouduttiin perumaan. Alunperin jattelin päättää kauden syyskuun loppuun, mutta onneksi vielä ilmoitin Hailuodon maastoihin, koska syyskuun lopun kisat Helsingissä peruttiin kisapellon huonon kunnon vuoksi.

Kisapäivä meillä oli sunnuntai, joten lähdin jo lauantaina suuntaamaan lähemmä, vaikka alunperin minulla oli taas hullu ajatus ajaa päiväseltään, mutta onneksi tulin järkiini. Alkoi jo menomatkalla tuntua, että ehkä sitä 10 vuotta sitten 1000 km meni helposti yhteen päivään, mutta nyt tuo rapiat 400 km suuntaansa oli ihan riittävästi yhdelle päivälle. Hailuotoon en enää saanut fiksua majoitusta itselleni (muutamaa päivää aikaisemmin kun aloin etsiä...), joten varasin huoneen Kempeleen Moottorimajasta. Illalla, kun saavuin perille, niin hetken jo mietin, mihin olin oikein huoneen varannut. Pimeässä syysillassa metsän laidassa oleva hämärä rakennus ei ehkä ihan ihan ollut edukseen, mutta rohkeasti astuin sisään. Rakennus oli selkeästi vanha, mutta vastaanotto oli todella ystävällinen ja huone siisti. Kylppäri ei tosin ollut mikään tilaihme, tai toisaalta oli se ihme saada siihen tilaan kylppäri. Mukava yllätys oli, että huoneessa oli jääkaappi, mikro ja kahvinkeitin. Kunpa vaan olisi älynnyt lukea huonekuvauksen paremmin, niin olisi saattanut älytä ottaa jopa kahvinporot mukaan.. Aamupalankin olisi voinut erikseen tilata, mutta kun en sitä osaa syödä, niin jäi kokeilematta. Vieressä oli Shell ja muutaman kilometrin päässä ABC, joten palastakin oli helposti saatavilla. Minusta oli kyllä ihan hyvä hinta-laatusuhde!

Pimeässä syysillassa ei ehkä niin houkutteleva...

...mutta siisti kuitenkin sisältä

Olimme koirien kanssa hyvissä ajoin illalla perillä, joten pitkän ajomatkan päälle teki hyvää tehdä kunnon lenkki! Ja piti ihan Kempeleelle asti lähteä, että näin varmaan ensimmäistä kertaa luonnossa ketun, tai en nyt ainakaan ihan heti muista nähneeni. Siellä se jolkotteli muutaman metrin päässä kävely- ja autotien yli ja jäi tien tien reunaan katselemaan, että lähtisköhän sittenkin takaisin. Ajattelin vaan mielessäni, että elä ny helevetissä tänne tule! Sinne se sitten lopulta hävisi metsikköön. Ja mitä tekivät luolakoirat? No eivät tajunneet yhtään mitään! Siinä mentiin niin pää puskassa häntä vipottaen uusia hajuja nuuhkien, että ei ketusta huomattu hännäntupsuakaan. Kohdassa, jossa kettu oli mennyt tien yli häntä vipotti hieman normaalia rivakammin, mutta ei saanut aikaan sellaista huutoa, mitä vähän odotin.

Aamulla katkonaisesti nukutun yön jälkeen (kun en vieraassa paikassa osaa nukkua ja siihen ei ainakaan auttanut jokaista rapsahdusta yskinyt skitsofreenikko-Neppis), pakkasin porukan autoon ja suuntasin ensimmäisenä Apsille hakemaan kahvia, mistä matka jaykui kohti lauttaa. Minun täytyi ilmoittautua ennen klo 10.30 kisapaikalla, mutta koska minua oli peloteltu, että lautalle ei välttämättä aina mahdu, niin olin jo klo 7.30 lautalla, missä oli kourallinen autoja. Ehkä sitten olisi myöhemmälläkin kyydillä kerennyt.. No mutta ainakin pääsi ihailemaan auringonnousua merenrantaan! Ihan äsken en olekaan ollut siihen aikaan pihalla, että olisin tätä ollut todistamassa. Hailuodon saaren läpi kisapaikalle Marjaniemeen ajoi noin puolessa tunnissa ja ilmoittautumisen jälkeen alkoikin sitten odottelu. Hyvin ehti käydä kuvailemassa ja kiertelemässä lähistöllä. Kaunis paikka!

Lauttamatka aamulla

Pönötystä laiturilla

Pönötystä majakalla

Viimein sitten päivän viimeisessä parissa tuli meidän vuoro. Kepa ei taas meinannut nahoissaan kestää ja yritti repiä itseään liikkeelle. Oli täysi työ yrittää pitää eto koira kiinni lähtökäskyyn asti! Käskyn kajahtaessa lähti tykittämään täysiä, mutta sitten kävi jotain. Koira jäi noin juoksun puolivälissä räpeltämään koppaa. Hoin itseskseni lähtöpaikalla "jatkajatkajatkajatka". Ja Kepahan jatkoi ja juoksi juoksukaverin kiinni. Mutta pysähdyksestä olisi tulossa selkeä pisteiden menetys. Alkujuoksun pisteet 205 ja pääsimme kuitenkin finaaliin. Finaalijuoksussa oltiin lähdössä taas hullunkiilto silmissä, mutta minusta juoksi jotenkin varovaisemmin, kuitenkin hyvin viehettä seuraten. Sitten, muutama metri ennen maalia, taas stoppi räpeltämään koppaa. Ei ollut todellista... Kuitenkin vielä otti ne muutaman askeleet siihen vieheelle, mutta stoppi on kuitenkin stoppi. Palkintojenjaossa selvisi loppupisteet 427 ja sijoitus kolmas. Ei kyllä huonot pisteet kahdella pysähdyksellä, mutta mitäpä olisi ollut ilman pysähdystä.. Mutta turha harmitella, parempi näin, kuin että olisi keskeyttänyt kokonaan, kuten Mustialassa.

Finaalijuoksun jälkeen kuulin juoksua seuranneelta, että koppa oli juuri ennen maalia töksähtänyt hiekkaan. Samoin kuulin hetken päästä tuomarilta, että alkuerän pysähdys oli myös johtunut kopan töksähtämisestä. Tämä toisaalta selitti hyvin paljon; Hyvinkään kuperkeikka ja ehkä Mustialan keskeytyskin. Meillä on ollut vaikeuksia löytää sopivaa koppaa ja tämänhetkinen on ehkä hieman liian pitkä kuono-osastaan, eli matalalla koiralla ottaa herkemmin kiinni maastoon. Täällä se näkyi nyt vain selvemmin, kun töksähdyksen jälkeen oli suu täynnä hiekkaa, mitä piti ravistella pois, pellolla ei koppaan tartu niinkään ylimääräistä. Nyt on kyllä pakko teettää se mittatilauskoppa, vaikka se vähän enemmän maksaakin. Kuten tuomarikin sen sanoi: "harmi, kun innokkaan juoksijan hyvä juoksu menee pilalle kopan vuoksi".

Itse kisapaikka oli kyllä hieno!

Kisatoimisto oli siis majakan luona Marjaniemessä ja  kisarata Sumpussa vähän matkan päässä.

"Milloin on minun vuoro???"

Lähdimme kotimatkalle tarkoituksena ehtiä klo 19 lauttaan ja oltiinkin rannassa ennen puolta, mutta jono oli jo hurja. Laskeskelin, että jes, taidetaan just mahtua, mutta sitten alkoi valua etuajo-oikeutettujen kaistalle porukkaa jonon ohi. Toooosi kiva. Ei se auttanut kuin katsoa jonossa, miten puomit menevät kiinni muutamaa autoa ennen meitä. Noh, onneksi rannassa oli pieni kahvila ja ehtipä koiria vielä käyttää hyvin ennen pitkää ajomatkaa. Ja jos aamulla aurinko nousi lauttamatkalla, niin nyt se laski lauttaa odotellessa. Lopulta noin varttia vaille yhdeksän olin viimein Oulunsalon puolella ja alkoi ankein osuus, ajaminen. Ajoin Kuopion kautta tänne Joensuun kulmille ja täytyy sanoa, että tuolla matkalla ei hirveästi huoltsikoita löydy, ainakaan myöhään aukiolevia. Onneksi ehdin yhdelle Apsille ennen puoltayötä ja sain kahvia ja Batterya. Noin Iisalmen jälkeen ei tainnutkaan sitten olla mikään auki. Vedin yksikseni taukojumppaa pysähdyspaikalla, että saisin kropan heräteltyä. Ajattelin vain, että jospa sitä seuraavan kerran ottais huoneen ihan toiseksikin yöksi.. Lopulta hieman ennen kahta olin kotipihassa ja siitä vain mahdollisimman nopeasti iltahommien kautta sänkyyn . Vaikka yritin hiipiä kuin intiaani, poika havahtui tulooni ja koska äiti oli ollut jopa yli vuorokauden pois, niin olisihan sitä pitänyt päästä leikkimään. Äitiä ei vaan hirveästi leikittänyt kolmen jälkeen yöllä. Äitiä ei myöskään hirveästi hymyilyttänyt lasten herätessä ensin ennen seitsemää ja sitten (onneksi) kahdeksan maita. Nyt muutama päivä reissusta alkaa olla kroppa jo viimein elpynyt. Nähtävästi kroppa yrittää vihjata, etten ole enää 18-kesäinen.. Mutta emme anna sen hidastaa, vaan aletaan suunnitella jo pikkuhiljaa ensi vuoden kujeita! :)

Heipähei kausi 2015!

Yritetääs tässä lähiaikoina päivitellä myös muut kuulumiset.. :)