Mutkat suoriksi! sanoi Himmi

Tässä nyt näyttäisi aikalailla varmalta, että monen kesän yrittämisen  jälkeen meillä on ainakin yksi paikka viikon päästä olevaan mejä-kokeeseen (Wuhuu!! \o/ ), joten olemme yrittäneet hioa jäljestystä huippuunsa. Kokeeseen yritän siis saada paikkaa Hilmikselle, joka tarvitsisi tulosta ulkomaankehiä varten, sekä Neppikselle, josta AVO1-tuloksella tulisi Suomen muotovalio.

Ilokseni olen huomannut, että Hilman viimesyksyiset hiirenmetsästykset kesken jäljestämisen ovat karisseet pois lähes kokonaan, mutta tilalle on tullut uusi riesa: makuilta jatkaminen suoraan, kun jälki kääntyy 90-astetta. Minä en siis ihan oikeasti tiedä mitä sen päässä liikkuu, kun se saattaa vetää useamman metrin suoraksi, kunnes se saattaa jopa ihan itse tajuta, että se jälki ei jatkukaan enää sinne. Sitten alkaa hötkyily, että mihis tässä nyt pitäis mennä. Nyt olenkin tehnyt Himmille ihan lyhyttä jälkeä, että tulisi niitä käännöksiä treenattua, mutta en tiedä saadaanko tässä viikossa ihmeitä aikaiseksi.

Neppis puoelestaan jäljestää satavarmasti. Käännöksetkin menee tarkkaan, mutta onegelma on se vauhti. Juuri tänään otin aikaa ja sillä meni n. 5 min/100 metriä, joka olisi sitten ihan maksimiajan rajoilla. Ei saisi tulla oikeastaan minkäänlaista mokaa, joka veisi yhtään aikaa jäljestämiseltä.

Nyt minulla on siis oikeastaan ongelmana, että vienkö kokeeseen koiraa, joka tekee hyvin töitä, mutta saattaa hötkyilyllään haparoida, vai vienkö koiran, joka tekee varmasti, mutta aavistuksen liian hitaasti. Vielä oman jännityksensä tähän tuo ohjaajan polvi, joka päätti sitten 10 vuoden tauon jälkeen alkaa prakaamaan just nyt. Tänään aamulla siis lyhyet jäljet treeniä, muuten normipäivä, ja nyt sitten ei taas kävelläkään. Toivottavasti huomenna olisin viisaampi.

Ja onhan se Amalia ja Kerttukin saaneet jäljestää kanssa. Amalia on edelleen ihan perushötku itsensä. Makuut ja kaato löytyy, vaikka nupit kaakossa käydäänkin välillä vähän sivupoluilla. Ilokseni huomasin tänään, että selkeästi Kertulla on lamppu syttynyt jäljestämisen kanssa. Jos vielä pari kertaa sitten metsään pääseminen tarkoitti pelkästään juoksemista ja jälkiliinassa poukkoilua, niin tänään vaikka jäljelle käveltäessä käpälät eivät taas maata koskettaneet, mutta jälki mentiin tarkasti nuuskutellen kaadolle asti. Kerttuhan tekee vielä tuoretta ja lyhyttä jälkeä, mutta selkeästi nyt voisi hieman jo matkaa pidentää.

Nomutta me jäämme jännittämään kuinka tässä tulee käymään, ja mahdollisiin tuloksiin palataan viikon päästä, jos sieltä tulee nyt mitään kirjoitettavaa..

Wannabe-vinttarit

Sunnuntaina Pohjois-Karjalan seurakoirat järjestivät Pyrähdys-tapahtuman, joka oli leikkimielinen juoksukilpailu kaikenrotuisille koirille. Tarkotuksena juosta 100 m vieheen perässä. Sää oli hellelukemilla, mutta päätin kuitenkin lähteä tytsyjen kanssa katsomaan, kun parina edellisenä vuotena emme olleet päässeet osallistumaan ja olisihan tarkoitus Kertun kanssa jokatapauksessa tutustua enemmänkin viehejuoksun saloihin.

Paikalla oli mukavasti varjoja ja ratakin varjon puolelle, joten päätin antaa kaikkien muiden paitsi päävalmentajana toiminen Amalian antaa kokeilla juoksua. Olimme paikalla viimeisten joukossa, joten niinhän siinä sitten kävi, että meidän tytöt olivat kolme viimeistä minien sarjassa. Emäntä sai varmaan parhaan hien pintaan, kun juoksi ensin maalilinjalle vastaanottamaan ensimmäistä ja sitten laittamaan uutta lähtöön ja taas ottamaan vastaan ja lähtöön ja vastaan. Lopulta maalilinjalla koko nelikko "kerää koko sarja"-tyyliin. En nyt tiedä juoksiko koirat miten vieheen perässä vai lähinnä mamman luokse, mutta kiva oli kokeilla ja Kertun kanssa kyseltiinkin jo sitten varsinaisia treenejä, joihin olisi tarkoitus osallistua kesän mittaan.

Lopputuloksissa Kerttu oli meidän kolmikon nopein ajalla 15,29, Hilma hiukka hitaampi ajalla 10, 18 ja Neppis sarjan jumbo ajalla 27, 60.

Porukka sai tasaisin väliajoin vettä niskaan viilennykseksi ja Amalia ilmeestä kyllä pystyi hyvin päättelemään mielipiteen asiasta..

Päävalmentaja oli rauhallisen luottavainen odottaessaan tiimiään maalilinjalla

Himmi pinkoo

Neppis tykittää

Kerttu kerkes vilkuilla myös yleisöä

Mutta loppumatkasta juoksemisen riemu voitti!

Maalilinjalla "kerää koko sarja"

Illalla olikin sitten pikkasen väsynyttä porukkaa kotosalla...

Jotkut ei päässeet edes kunnolla makuulle, kun uni vei voiton..

Aksamölleissä pitkästä aikaa!

Huh hellettä! Kyllä on säät suosineet viikon ajan, eikä hirveästi ole emäntä tai koiratkaan jaksaneet muuta kuin olla. Tiistai-iltana hieman skarppasimme ja suuntasimme aksamölleihin. Tosin koirat olivat niin laiskalla päällä kotona, että kovaa vauhtia en odottanut, mutta ajattelin jokaisen kanssa käydä yhden radan juoksemassa.

Amalia ja Kerttu osallistuivat vvv-radalle (vauvat, vanhukset ja vaivaiset), joka koostui vain ja ainoastaan putkista. Juuri sopiva tälle kaksikolle, kun kumpikaan ei enää/vielä hyppyjä tee. Ensin mentiin Amalian kanssa radalle, joka teki puhtaasti, mutta vauhti oli normaaliakin hitaampi, mikä johtui ihan täysin helteestä, sen huomasi koko koiran olemuksesta, mutta pääsipähän vaivainenkin pitkästä aikaa aksaamaan. :) Viimeisenä radalle lähti Kerttu, jonka kanssa lupasin tarjota yleisölle huumoripläjäyksen. Mutta sehän kuitenkin näytti aikalailla aksalta! Mitä nyt käytiin välillä tuomari moikkaamaassa ja suoritukseen liittyvä huumori tuli kyllä suoraan ohjaajasta, joka ei pysnyt ollenkaan koiran vauhdissa! Ensimmäinen virhe oli lähteä yhtäaikaa liikkeelle pitkän suoran putken takaa. Ohjaaja kun sai kiihdytettyä massan täyteen vauhtiin, meinasi se jyrätä podengoparan, joka ehti jo putkesta tulla katsomaan suoraan ohjaajan jalkoihin, et mihin sitten mennään. Epämääräisen viittoilun kanssa saatiin putkiralli läpi, mitä nyt pari väärää putkenpäätä mentiin, mikä meni surkean ohjauksen piikkiin, mutta oli kyllä ilo huomata, että kyllä se sinne menee, minne ohjaakin, kun vaan osaa kunnolla ohjata! ....ja voi hyvä elämä, että minä oon NIIIIIIN nesteessä tuon vauhdin kanssa.... Mutta lopputuloksissa sovimme, että Amalia ja Kerttu ovat jaetulla kolmannella sijalla, kun molemmat tekivät niin hienosti!

Äly ja Väläys pääsivät puolestaan mölliradalle, joka oli kivan helppo. Radalla oli kuitenkin pari pommia, joihin pelkäsin Hilman sortuvan, kun se saattaa välillä ihan itse haluta päättää mikä este suoritetaan, yleensä se on putki tai puomi. Ensin radalle kuitenkin lähti Neppis. Treeneissä esiintyvästä haistelusta ei ollut tietoakaan ja koira teki ihan intopinkeenä! Neppikselle nolla! Sitten Hilmiksen vuoro, joka on se pahempi haistelija. Mutta ei, Hilmakin teki täysillä ja malttoi kuunnella. Pari kertaa piti ääntään hieman korottaa, kun meinasi kirsu viedä Hilman mielestä kivemmalle esteelle. Radalla pysyttiin ja myös Hilmalle nolla! Lopputuloksena meidän pikkulikat ottivat kaksoisvoiton Hilman ollessa 75 sadasosaa Neppistä nopeampi! Voi hyvä elämä, että iski taas se kipinä kisoihin...kun vain löydettäisi se yhteinen sävel niissä kepeissä...

Viikolla piti myös käydä ajamassa ihan pienet verijäljet, koska olemme varasijapaikalla viikonlopun mejä-kokeeseen, johon tuskin kannattaa enää elätellä toivoa... Hilma, joka kokeeseen siis olisi menossa, jäljesti ihan kivasti, kunnes piti taas lähteä metsästämään jotain halavatun hiirtä. Kun sain taas saalistajan takaisin jäljelle se jäljesti tarkasti loppuun asti. Mitenköhän suuri rike se on, jos kokeessa kesken jäljestämisen käy hiirimetsällä... Lyhyet jäljet oli tehty myös Amalialle ja Neppikselle, jotka jäljestivät edelleen omaan tyyliinsä: Amalia hullun kiilto silmissä poukkoillen ja Neppis hitaasti, mutta tasaisen varmasti. Neppiksen jäljestämisvarmuus taas sai minut miettimään senkin kokeeseen ilmoittamista, niin voisi siitäkin vielä tsämppioonin saada... Kertulle oli ihan minimini pätkä. Alkumatkasta ei mitään käsitystä jäljestämisestä, vaan neidin mieli olisi tehnyt juoksemaan. Lähempänä kaatoa selkeästi hoksattiin, "et hei, täällähän haisee nyt joku! " ja nenä maassa koira kulki kaadolle pari viimeistä metriä. Kaadolla sorkkaa haisteltiin taas suurella mielenkiinnolla, mutta pienessä podengossa se ei ainakaan vielä herätä yhtä suuria tunteita, kuin mäyriäisissä. Tänäkin kesänä kokeillaan tuuriamme päästä kokeisiin, kun Hilmis sen tuloksen saisi, kun esim. Norja päätti (ainakin) tänä vuonna olla hyväksymättä PIKA-koetta, joten mejä-tuloksen kanssa päästäisi sitten reissuunkin!

Vuoristorataa Joensuun kehissä

Viikonloppuna oli taas jokavuotiset Joensuun näytelmät, lauantaina kansainvälinen ja sunnuntaina kansallinen näyttely. Tällä kertaa mäykyt saivat jäädä kotiin ja kehiin lähdettiin vain Kertun kanssa molempina päivinä.

Suunnistimme lauantaiaamuna raviradalle, joka muistutti edellisen viikon sateiden jälkeen suurinpiirtein pesusientä, mutta onneksi se ei Kerttua haitannut (mäykyt ois saattanu olla toista mieltä..). Vaihteeksi kiireellä kirmasimme kehän laidalle, kunnes kuulimme kehän olevan hieman myöhässä. Mutta kehän laidalta löytyi heti samanhenkistä porukkaa ja mikäpä siinä Kertun oli lajitovereiden kanssa hengaillessa, kun samantien kävivät leikit yksiin. Se jäikin sitten päivän parhaaksi anniksi. Siinä sitten ehtikin hyvin katsella aiempia rotuja ja alkaa jännittämään, kun seurasi tuomaritädin tiukahkoa linjaa. Viimein koitti sitten meidän vuoro. Kerttu esiintyi kivasti, mitä nyt nenä yritti vetää maahan ja vapaa seisotus ihan onnistunut, kun piti pällistellä ympäriinsä. Kerttu sai hyvän arvostelut, mutta purennan vuoksi lopputuomio oli hylätty. Kertun arvostelu kokonaisuudessaan:  

" 1 v. narttu, jolla hyvät mittasuhteet, hyvä kaula ja ylälinja, hyvä pää ja ilme, hyvät korvat. Alaleuka saa vielä vahvistua, tänään alapurenta, vaikuttaa palkintosijaan. Eturintaa tarvitaan lisää, hyvä rungon tilavuus, hieman luisu lantio, hyvä takaosa, sopivasti kulmautunut edestä, hyvät suorat eturaajat, kapeat takaliikkkeet, sivuliikkeessä reipas askel, hyvä karvan laatu, reipas käytös" 
- Tuomarina Tuula Savolainen

Olihan se aika kylmä suihku, vaikka tottakai minulla tiedossa oli, että purenta voi tuloksiin tulla vaikuttamaan, kun se ei ole (toivottavasti) vielä täysin kehittynyt, vaan toiselta puolen hampaat menvät hintsusti alapurennan puolelle. Mutta me toivomme parasta, että ne parit viimeiset hampaat loksahtavat vielä kohdilleen!

Lauantai-illan metsälenkki koirien kanssa mukavasti tuuletti päätä ja sunnuntaina kehiin lähdettiin hyvillä mielin, joskin odotukset eivät olleet hirmu korkealla sattumeesta syystä. Kerttu esiintyi kehässä edellistä päivää paremmin. Hajut eivät kiinnostaneet enää niin paljoa ja nyt pystyi seisomaan paikallaankin, eikä tarvinnut kuikuilla joka suuntaan. Tuomari syynäsi Kertun tarkkaan, myös ne hampaat ja arvelin, että siihen taas tyssäsi. Mutta ei. Saimme junnuluokasta erin sa:n kera ja koska paras narttu -kehään ei enää selvinnyt muita, niin kävimme vaan pokkaamassa Kertun toisen sertin ja koska yhtään urosta ei ollut paikalla, niin saimme rop-ruusukkeen mukaan samalla reissulla. Olihan uskomatonta! Kertun arvostelu sunnuntailta:

"Lovely head and expression, excellent ear set, lovely dark eyes, excellent neck and back, lovely tail with white tip, excellent angulated behind, nice long brisket, moves really good from side, nice size, good coat, excellent, very well presented"
- Tuomarina Anette Edlander, Ruotsi

Siinäpä hieman häkeltyneenä jäimme odottamaan ryhmäkehiä paahtavassa auringossa. Koiralle onnistuin löytämään varjopaikan, mutta emännän oli tyytyminen yrittää välttää auringonpistos muilla konsteilla. Hieman ennen ryhmäkehien alkua lähdin viemään enimpiä kamiksia autolle, yksin kun liikenteessä olin, niin matkallapa joku emäntä meinaa tulla bajamajasta raamit kaulassa juuri meidän kohdalla ja tästäkös sätkyt vetäistiin! Tämän jälkeen haukuttiinkin sitten kaikki hiemankin poikkeava, kuten häkkienkuljetuskärry (joita oltiin nähty jo useampia viikonlopun aikana) ja kiljuvat lapset (joita yksi kovaääninen on jo kotioloissa). Arvelin, että nythän se riemu repesi, kun pitäisi mennä isoon kehään täynnä vieraita koiria ja koira tuntuu nyt sätkyvän kaikkea. Hetken jo mietin, että lähtisinkö kotiin, mutta päätinpä kuitenkin lähteä nollaamaan tilannetta ison kehän kulmille. Siinä sitten rauhoituttiin ja kuin tilauksesta sattui paikalle pari tuttua, jotka tulivat oikein mielellään rapsuttelemaan Kerttua ja syöttämään nakkia ja hetken päästä mistään sätkyistä ei ollut enää tietoakaan. Kokoontumiskehässä Kerttu ei ollut moksiskaan muista koirista, ilmeisesti viikonlopun aikana oli saanut tarpeeksi rällätä muiden kanssa, kun ketään ei jaksettu enää haastaa leikkiin. Tai noh, ihan pikkusen takana tulevaa sileää popoa, mutta se ei oikein lämmennyt ajatukselle, niin annettiin senkin olla vain ylhäisessä yksinäisyydessään. Ryhmäkehässä tytsy liikkui hyvin ja jaksoi seistä hienosti, vaikka pitkä päivä oli jo takana. Se itseasiassa seisoi vapaasti seisottaen parhaiten mitä koko viikonloppuna! Ryhmistä päästiin kuitenkin hyvin nopeasti kotiin, mutta kylläpä minä olin ylpeä rälläpennusta, joka käyttäytyi kuin iso tyttö! :)

Virallisia pönötyskuvia ei nyt tältä reissulta ole handlerin käsien rajallisuuden vuoksi, mutta ei sitä ihan ilman brassailukuvia voinut paikalta lähteä.. ;)

Huolta ja iloa pääsiäisviikolla

Onpahan ollut lähes koko tunneskaala käytössä tällä pääsiäisviikolla! Alkuviikosta voin sanoa, että säikähdin todella pahasti Amalian kanssa! Tiistaina Allu volahti porsastellessaan yksinään keittiössä ja paineli leivinuunin alle. Ihmettelin, mikä ihme sille tuli ja olin katsovinani ensin, että toisesta kulmahampaasta olisi lohjennut pala. Koira kuitenkin liikkui suht' normaalisti ja nappasin sen mukaan aksatreeneihin, jossa tehtiin muiden vuoroja odotellessa muutamia hassuja tokoliikkeitä ja koira teki innolla. En sitten kummemmin huolestunut, kunnes illalla oltuamme hetken kotona koira vaikutti selkeästi kipeältä. Aloin huolestua, mikä voisi olla kipeä ja kopeloin koiran monta kertaa läpi, eikä se aristanut mitään kohtaa. Kolusin kuitenkin lääkekaapin läpi ja kirosin, kun mikään ei ollut enää järissään. Löysin yhden lääkkeen ja olin jo annostusohjeita etsimässä, kunnes tajusin sen olevan antibiootti. Eikun jatkamaan etsintöjä ja onnekseni löysin kuitenkin kipulääkkeen, joka olisi järissään vielä kuukauden päivät.

Aamulla koira oli pirteämpi ja liikkui hyvin, joten en niin murehtinut. Iltapäivällä kotiin tultuani koira oli kuitenkin todella huonona. Se vapisi ja tutisi paikallaan. Yksityinen lekuri oli enää auki, mutta ei toivoakaan, että sinne olisi saanut aikaa, ei edes samalle viikolle. Sain koiralle kuitenkin äipältä kipulääkettä pahimpaan ja aloin taas käydä koiraa läpi. Siinä tunnustellessani luultavasti laukaisin selässä jonkin noidannuolen/krampin, kun koira lakkasi liikkumasta kokonaan. Se vain tärisi ja tutisi paikallaan, eikä takajalat ottaneet päälle. Voin sanoa, että säikähdin kunnolla! Ensimmäisenä mielessä mikäs muu kuin mäyräkoirahalvaus. Itku kurkussa soitin päivystävälle, joka soitti meille apteekkiin kipulääkettä ja lihasrelaksanttia. Aiemmin antamani kipulääke alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa ja pahin tutina hävisi, mutta koira ei halunnut liikkua lainkaan, eikä jalat kantaneet kunnolla. Hain lääkkeet ja annoin samatien lihasrelaksanttia. Tunti lääkkeen antamisen jälkeen koira oli jaloillaan. HUH! Kylläpä olo huojentui! Kipulääkettä jatkettiin kuurina ja liikuntaa rajoitettiin muutama päivä, mutta nyt pomo on ollut jo parina päivänä lenkillä mukana, eikä kipeytymisen merkkejä ole ollut havaittavissa. Pitkä aika olikin Amalian edellisestä rempasta ja toivotaan, ettei ihan heti uutta tule!

Neppis hoitaa <3

Pari päivää meni potilasta hoitaessa ja pitkäperjantai agilitykisoissa talkoillessa ja haaveillessa, että ehkä mekin vielä jokin kaunis päivä päästään kisoihin asti! Lauantaina olikin sitten toisenlaiset kisat, nimittäin Kertulla elämänsä toiset kauneukilpailut, jotka menivätkin aivan huikeasti! Kauhulla odotin, miten kehä tulisi sujamaan, kun paikanpäälle päästyämme koiran jalathan eivät koskettaneet maata seuraavaan tuntiin, olihan sitä autossa pitänyt olla paikallaan niin kamalan kauan ja olihan siellä paikanpäällä ihan hirveästi ihmis- ja koirakavereita, joita olisi pitänyt kaikkia päästä moikkaamaan! Keskityttiin siinä ennen kehää lähinnä rauhoittumaan ja kokeiltiin, pystyikö alustalla ottamaan raviaskeleita ollenkaan.

Yllättäen kehässä käpälät koskivatkin alustaa, vaikka välillä meinasi nostaa laukalle ja aika hyvin pystyttiin myös seisomaan paikallaan ja meidät päästettiinkin jatkamaan paras narttu -kehään, jossa toinen koira oli valioluokan narttu, jonka kanssa Kerttu olisi luultavasti halunnut leikkiä, kun edellä kävely ei oikein ottanut onnistuakseen. Tuomari totesikin meille hyvin kauniisti, ettei ihan vielä ole valmis isoon kehään ja sijoitti meidät toiseksi. Ja koska ensimmäiseksi sijoittunut oli jo valio, niin meille napsahti eka serti! WOW! Ja arvostelu oli taas huikea: "Very good type, excellent propertion in body, very good coat, good angulation in front and rear, needs better feet and the carriage of ears, excellent tail, very good movement". Kylläpä oli hihnanjatkea pollea pienestä podengosta! Kertulle kaikista parasta oli kuitenkin, että kehän laidalla oli monia samanhenkisiä kavereita, joiden kanssa sai hiukka rällätä, vaikka ahdamieliset ihmiset eivät päästäneetkään vapaana juoksemaan... Illalla kotona olikin hyvin onnellinen väsynyt podengo -ja emäntä..

Kuva: Hanna-Leena Kujala

Nyt kun Kertulla on alkanut kuulo ja ymmärrys kohdata, ja metsät alkavat olla sulia, niin nyt olen uskaltanut päästää pikkulikan juoksemaan metsälenkeillä ja näin purkamaan enintä energiaa. Kyllä saa metsälenkit podengosta aika hyvin enimmät mehut irti, kun koira painaa sammaleet pöllyten pitkin kankaita! On se vaan ilo katsoa onnellisena juoksevaa koiraa!

"Ossuuko, ossuuko, ossuuko..."

 Montako päätä mahtuu yhteen hirven jälkeen?

Hilmaa ei paljoa mahan kastuminen haitanunt, kun hajujen perässä mentiin..

Kehä-Kerttu

Hiphei, hengissä ollaan, jos sitä joku on epäillyt! Hiukka on kerennyt kulua aikaa edellisestä kirjoituksesta, vaikka vastahan minä toissaviikolla tänne kirjoittelin... ;) Eipähän tässä toisaalta ole mitään mullistavaa tapahtunut, keskitalvi treenailtu vaihtelevalla menestyksellä ja koirat voineet hyvin. Tänään saatiinkin sitten viimein vähän enemmän uutisen aihetta, kun Kerttuli kävi tekemässä ensiesiintymisensä näyttelykehässä!

Aamuhan alkoi täydellä kaaoksella, kun vaikka olevinaan kaikki oli illalla laitettu valmiiksi, niin silti kaikki oli hukassa. Eikä asiaa yhtään auttanut meidän pieni emäntä, joka päätti olla juuri tänä aamuna aamu-uninen, kun silloin kun saisi nukkua, neiti on pystyssä ennen seitsemää...eikä leikeiltäkään olisi oikein voinut lähteä.. No viimein kun sain pakattua autoon muksun ja tavarat, niin lopuksi heitin koiran boksiin ja läppää kiinni laittaessani aloin katsomaan, että mikäs kökkö se siellä häkin pohjalla oikein on? -No pikkuruinen päästäinenhän se siellä makasi ketarat ojossa! Ei oo ihan äsken boksit olleet käytössä... Josku talvella heitin ne autokatokseen rattaiden tieltä ja myöhemmin sen enempiä katsomatta sisälle kuivamaan, niin katoksessa varmaan pieni päästäisparka oli onnistunut livahtamaan jostain kolosta sisälle, eikä osannut enää ulos. En tod. alkanut mahdollisia reittejä tarkemmin tutkia, vaan heitin boksi huithelevataan ja nappasin äkkiä uuden tilalle -ilman ylimääräisi matkalaisia. Tässä vaiheessa oltiin aikataulusta puoli tuntia myöhässä. Äkkiä koukattiin vielä meidän äippä lapsenvahdiksi ja baanalle!

Onneksi liikennettä ei ollut paljoa ja päästiin livakkaan Enoon, kunnes erehdyin kääntymään risteyksestä navigaattorin mukaan ja löysimme kyllä oikean tien, mutta siinä oli semmonen hassu juttu, että kyseisellä tiellä oli n. 100 metrin matka, jolla ei päässyt ajamaan autolla. Anna mun kaikki kestää! Pienessä paniikissa etsittiin takaisin tielle ja mutkan kautta löydettiin takaisin sen saman tien, jolla hetki sitten oltiin, toiseen päähän. Puolijuoksua parkkikselta halliin ja kehän laidalle. Yllätys olikin melkoinen, kun huomasin kehän olevan puoli tuntia etuajassa ja tajusin, ettei ole kuin kolme koiraa ennen meitä! Järkyttävällä häsellyksellä numerolappu kohdilleen ja nakit taskuun, nopeasti yrittää hakea koiralle ravi juoksun jälkeen ja pikkuinen seisotus, ja eikun kehään! Hiukka oli jäänyt laukkapomppu vielä Kertulle päälle, mutta yllättävät nopeasti sieltä löytyi se oikea ravi ja liikkeet saatiin suoritettua kunnialla. Pöydälläkin seisottiin oikein mallikelpoisesti ja lopussa viimeisissä seisotuksissa myös pystyttiin melkein pysymään paikallaan, mutta siinä sitten alettiin nähtävästi tajuamaan ympärillä tapahtuva toiminta, kun pää alkoi pyöriä joka suuntaan ja kaikki oli nähtävä. Esiintymisen lopuksi tuomari Paavo Mattila totesi Kertun erinomaiseksi upean arvostelun kera:

"Erittäin hyvin rakentunut nuori narttu, hyvänmallinen pää, purenta saa kehittyä vielä paremmaksi, hyvä kaula, erittäin hyvin kehittynyt runko, hyväasentoiset raajat, hyvä karkea karva, liikkuu sivusta hyvin, etuliikkeet saavat vielä parantua, miellyttävä käytös"

SA jäi siis purennasta kiinni, jonka toivomme kovasti vielä korjaantuvan täysin kohdalleen. Purenta on jo osittain korjaantunut ja nyt toivomme, että viimeisetkin alahampaat loksahtavat kohdalleen! *sormet ristiin*

Kehän jälkeen jäimme hetkeksi hengailemaan ja Kertulla oli taas kivaa! Moni ihminen pysähtyi kyselemään ja rapsuttelemaan, kun oli niin kivannäköinen koira, ja Kerttu olisikin halunnut leikkiä jokatoisen vastaantulevan koiran kanssa. Kertusta koko homma olikin varmaan ihan ihmejuttu, kun ensin tuodaan halliin, joka on täynnä kavereita, mutta sitten ei kuitetaan päästetä irti, että sais rällätä kavereiden kanssa! Ihan pöljää! Vaikka leikkimään ei päästy, niin oli sen verta jännä päivä tytölle, että hyvin uni mastui kotona. Nyt taidamme jättää Polvijärven väliin ja suunnata pääsiäisenä Imatralle ja toivoa, että alahampaat olisivat jo pikkuisen enemmän kohdillaan..

Hirvimiesten apukamut

Sattuipa syksynä tänä hirvimetsällä niin, että metsästäjän hyvästä osumasta huolimatta hirvi oli juossut vielä jonkin matkaa ennen juoksun lopullista katkeamista. Hirvi oli onnistunut juoksemaan tiheähkön puuston läpi ja jäänyt ojan pohjalle. Siinä hirvimiehet alkoivat heti haavakkoa jäljittää ja hirvikoiriakin oli useampi, mutta hirvikoirat eivät ymmärtäneet mitään jäljestyksen päälle, vaan paukaisivat elävien hirvien kintereille. Siinä kun hirvimiehet itse joutuivat etsintähommiin, niin oli joku heistä todennut, että olisipa jälkikoira! Meidän isäntä keksi, että meillähän niitä olisi, tai ainakin sinnepäin, mutta ei siihen hätään monenkymmenen kilometrin päästä saatu. Hirvi löytyi loppujen lopuksi lähes miesten vierestä. Tuon päivän jälkeen alettiin isännän kanssa miettiä, että pitäisi jatkossa nuo meidän mustat hollilla, jos jatkossa vastaavaa tapahtuisi.

Viime viikonloppuna mustat pääsivätkin päivystämään. Amalia ja Hilma lähtivät perjantaina isännän mukaan, koska minun täytyi vielä lauantai olla nurkilla, joten en  tarvittaessa pääse jälkikoiria paikalle viemään. Punaiset olivat orpoja piruja koko perjantai-illan ja etenkin Kertusta huomasi, että nyt ei ole lauma kasassa. Lauantaina päivällä kuitenkin päästiin seuraamaan perässä kohti metsästyshuudseja. Mustat olivat heti lauantaiaamuna lähteneet isännän matkaan, kun autossa on lämmitetty takaosa ja siellä takkien ja vilttien sisällä on lämmin olla. Amalia oli käynyt todella kierroksilla, kun se varmasti vaistosi, että nyt on riistaa lähellä, ja se olikin huutanut autossa koko ensimmäisen motin. Voin kuvitella miten kiitollisia toiset hirvimiehet olivat olleet.. ;) No onneksi koira oli rauhoittunut alkutäpinöiden jälkeen. Aamupäivän oli ollut hiljaista ja koirat olivat päässeet välillä makkranpaistoon notskille. Päivällä miehet olivat saaneet hirven kaadettua ja tytöt pääsivät kaadolle fiilistelemään. Amalia oli varsinkin ollut täpinöissään ja pörrännyt hirven ympärillä. Hilma oli yllättäen ottanut hiukka iisimmin, mutta kuitenkin ollut selvästi kiinnostunut hirvestä. Palkkioksi metsästypäivästä suuret metsästäjät saivat hirvenluut kaluttaviksi.

Seuraavana aamuna miehet lähtivät taas metsälle, mutta Amaliaa ei nyt huolittu mukaan edellisen aamun konserton jälkeen. Minä olin kuitenkin jo saapunut kylille, niin olin Amalian kanssa päivystämässä, jos vielä apua tarvitaan. Ja eihän sitä sitten tarvittu. Hirvi oli kaatunut heti aamupäivästä ilman ongelmia ja miehet tulivat nopeasti pois metsältä. Vaikka nyt ei viikonloppuna tositoimiin päästykään, mikä kyllä on sinällään hyvä, niin kyllä nyt syttyi kipinä, että haluaisi mustien kuonoja käyttää tämmöiseen käytännön tarkoitukseen. Katselin jo vahi-kokeiden ohjeita, joiden jälkeen koirat voisivat olla hälytysvalmiudessa, mikäli tarvitaan jäljittäjää esimerkiksi kolarihirvelle tms. Yksi "pikkuruinen" ongelma vahi:ssa kuitenkin on. Pitäisi olla metsästyskortti ja pyssy. Kortti nyt ei varmaan olisi ongelma, mutta ikinä en ole ilmakkoa isommalla ampunut ja ei minua ole oikein pyssyt edes kiinnostaneetkaan. Toisaalta ei kait se olisi iso juttu hommata semmoinenkin rekvisiitaksi (ikinähän en varmaan pystyisi elävää olentoa ampumaan), mutta kuitenkin helpommalla pääsee, kun kouluttaa isännän jäljestämään. Nyt on pakkaseen ladattu sorkkia ja verta, katsotaan vieläkö sitä tänä syssynä kerkiäisi jäljille. Intoa olisi saada mustien nenät hyötykäyttöön, mutta katsotaan, miten homma ottaa tulta alleen.