Kisakokemusta

Viime viikon lauantaina kisattiin Kertun kanssa toisissa virallisissa agilitykilpailuissa PoKSin kisoissa. Pari viikkoa aiemmin olimme käyneet samaisella kentällä kisatreenissä kokeilemassa aksaamista vieraassa paikassa ja silloin podengo pysyi melko hyvin hanskassa, mutta lauantaina totesin, että vieraskoreus oli aikalailla kadonnut. Ei onneksi enää mitään samanlaisia reikäpääralleja tullut, mitä pääsiäisenä kotikisoissa, mutta kuten Kertun kasvattaja Hanna-Leena kauniisti sanoi, oli enemmän vauhtia, mitä korvia.

Ensimmäisellä radalla oli taas kaikkea jännää ympärillä, mutta kuitenkin melko hyvin rata saatiin läpi kompuroitua, eikä tullut kuin yksi Kertun itsenäinen kunniakierros kentän ympäri kesken radan. Muuten kyllä "pikkuisen" meni kaarrokset pitkiksi ja esteiden jälkeen katse eksyi useammin ihan muualle kuin ohjaajaan. Saatiin ekalle radalle Kertun ehkä kaikkien aikojen toinen lentokeinu, josta ei jäänyt onneksi traumoja, vaan heti perään korjattiin keinu tekemällä este rauhassa.

Toisella radalla keinu otettiinkin sitten varman päälle, ehkä vähän turhankin rauhallisesti. Radan alkupuolisko oli hyvä yhteen ylimääräiseen hyppyyn asti, jonka jälkeen homma hieman levisi käsiin ja loppupätkällä paikoin pistettiin ranttaliksi. Mutta ei onneksi pahasti, mitä nyt suoritettiin putki ulkokautta ja semmoista pientä kivaa.

Viimeisenä lähdettiin hypärille. Sehän kosahti toisella esteellä, kun Kepa päätti suorittaa renkaan hyppäämällä renkaan ja telineen välistä. Eikun vähän pakkia ja uudella vauhdilla päästiin hyvin kepeille saakka, mutta sitten meillä hajosi kepit ihan totaalisesti. Mitä lie uutta ollut kepeissä kolmannella radalla, kun piti niitä nuuskutella ja sitten keppien vieressä seisoi joku ihme heebo, joka myös piti käydä tietysti tutkimassa tarkemmin. Ihme hiippareita päästävätkin aksakentille pienen podengon mielestä. Kun kepit ei neljännelläkään yrityksellä onnistuneet, jätin homman sikseen ja lähdettiin loppusuoralle. Ja millainen loppusuora se olikaan! Se oli just sitä parasta aksaa, mitä Kepan kanssa voi olla! Siinä oli just sitä flowta muutaman esteen verran! Ehkä vielä joku päivä saadaan sitä koko radan verran.

Oikea kisatilanne oli taas tiestyti ihan eri, mitä treeneissä, tai silloin kisatreeneissä. Hälinää ympärillä on moninkertaisesti ja sitten se oma jännitys. Mietin edellisenä iltana, että mites kun ei jännitä vielä yhtään, mutta kummasti se oksennus hiipi kurkkua kohti aamun tunteina. Oma hermostuneisuus varmasti tarttuu koiraan ja videoita katsoessa huomaan olevani ihan täys urpå. Käskyt tulevat auttamattomasti myöhässä, kuten esimerkiksi lentokeinulla jarru tulee melkein siinä kohdassa, kun koira on jo hyppäämässä keinun päästä. Hienosti. Tai huomaan liikkuvani kuin etana tervassa. Monessa kohtaa katsoin, että milleköhän päiväkävelylle olen tuonne aksakentälle lähtenyt. Jalkoihin kyllä tarvitsisi liikettä ja mietinkin jo ihan vakavasti, että pitäisköhän alkaa taas hieman lenkkeillä näin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kaikkia hulluja ajatuksia sitä tämä agilityn harrastaminen tuokin ihmisen päähän. Ja kisakokemusta, sitä tarvitaan. Mutta nyt taas hetkeksi keskitytään vuorostaan maastojuoksuun ja aksakisoja katsellaan loppukesästä.

Olipas kiva, että kisoissa oli kuvaaja! Muutama otos radoilta, kuvat Roosa Tykkyläinen, kiitos kuvista! :)

Hei meillä pysytään jo paikallaan lähdössä!

Nuo minun kädet :D Pientä jännitystä ilmassa... :'D

Ensin ohi...

...ja sitten läpi

Ihmeiden aika ei ole ohi

Käytiin tänään hallilla tekemässä nopsaan pienet omatoimitreenit lauantain virallisia agilitykisoja ajatellen. Auton mittari näytti 25,5 astetta plussaa, joten pyrähdykset olivat todellakin pieniä. Kertun kanssa hinkattiin vielä vähän keppien aloitusta ja kaiken hökeltämisen keskellä saatiin muutama onnistuminenkin aikaan. Kisat ovat kotikulmalla Joensuussa, niin ajatuksena on ihan vaan lähteä hakemaan kisakokemusta vieraammista paikoista ja etenkin, kun kisat ovat ulkokentällä, tuo se oman jännitysmomenttinsa. Käytiin samaisella kentällä kyllä parisen viikkoa sitten kisatreenissä kokeilemassa pysyykö koira edes hallin tontilla ja yllättävän hyvin koiralla oli korvat päässä. Lauantaina nähdään vieläkö podengo on yhtä vieraskorea... ;)

Tänään pääsivät myös mäyriäiset aksaamaan. Tiedättehän tunteen, kun jonkin koiran kanssa homma vaan toimii. Ihan kuin koira lukisi ajatukset. On vaan niin mielettömän hyvä flow. Amalia <3. Veteraani kulki edelleen kuin ajatus. Pieni hypytön pätkä, jolla tehtiin jotain leijeröinnintapaisia, jolla mielessäni itse ajattelin, että juuei tule onnistumaan, niin koira tekee kerralla juuri niin kuin tarkoitan. Oikeastaan vain kävelin kentän keskellä ohjaamassa ja Amalia kävi tekemässä. Ja miten koira oli niin täysillä tekemässä, jokaisen pikkupätkän jälkeen vaati lisää. Oih, tuli taas ihan ikävä aktiiviaikoja. Tuon flown kun saavuttaisi muidenkin kanssa..

Neppis teki omaan tunttuun tyyliinsä; nenä maassa tänttäränttärrää! Taskumäyriäinen viipotti menemään minkä tassuistaan pääsi ja välillä teki ohjauksen mukaan ja välillä nenä tuppasi viemään mennessään. Pientä radanpätkää mentiin ihan intopinkeenä!

Ja sitten Hilma. Hieman aluksi pörrättiin putkia ja hyppyjä. Pysähdyttiin hetkeksi keppien kulmalle ja sain päähäni ihan piruuttani huikata koiralle "kepit!". Ja mitä tekee Hilma? Lähtee pujottelemaan alkupätkän puhtaasti. Jäin haavi auki katsomaan. Lopulla rytmi menee sekaisin, mutta hei, Hilma ei ole tehnyt keppejä piiiiiiiitkään aikaan ja silloinkin ohjureiden kanssa alkukin oli yhtä sähläystä. Päätin sitten kokeilla samalla "old school"-tyylillä, miten Amalian kanssa aikanaan kepit opeteltiin, eli namin kanssa pujotellen. Ja se toimi!! Olen mielestäni joskus aiemminkin kokeillut keppejä noin, mutta silloin se meni vielä pahemmaksi sähläämiseksi. Nyt pujottelu oli suht' sujuvaa, vaikka vähän sitä kättä tuijoteltiinkin. Onkohan tässä kuukausien aikana pieni musta mäyriäinen on tehnyt mielikuvaharjoitteita ja oli nyt sisäistänyt ajatuksen? Olin suuresti hämmästynyt tästä edistysaskeleesta ja vaikka olenkin jo melkein haudannut ajatuksen Hilmiksen kanssa kisaamisesta, niin sieltä se sitten taas putkahti, entäpä jos sittenkin...saas nähdä...

Suomi Cup 7.5.2016

Kirjoittelinkin tuossa aiemmin, että Kertulle tuli kutsu Suomi Cup -maastojuoksukisaan, jonne kutsuttiin koirat edellisen vuoden maastojuoksutulosten perusteella. Tälle vuodelle juoksusäännöt muuttuivat siten, että koiralla ei saa enää juostessa pitää pantaa, mitä olin aiemmin käyttänyt, koska siitä on hyvä pitää raivoisasti hyörivä väkkärä kiinni lähdössä, joten askartelin slipperit. Lisäksi Kertulla oli uusi juoksukoppa, jonka toivoin auttavan viime kauden koppaongelmiin. Hieman hermostuneena seurasin lumien sulamista ja jännitin, saadaanko uudet vermeet testattua ennen tositoimia. Onneksi meidän ihanat maastojuoksujaoston ihmiset saivat treenit järkättyä ja päästiin toteamaan, että koppa pysyy päässä ja hermot rauhoittuivat ainakin hetkellisesti.

Treeneistä. Kuva: Outi Puruskainen

Ennen kisoja sisuskalut olivat nurinpäin koko kisojen alusviikon. Mietin vain, mikä kaikki voisi mennä hanurilleen. Mietin, mikä kaikki oli mennyt edellisellä kaudella vikaan ja mitkä uusissa muutoksissa voisi nyt mennä vikaan. Yritä siinä sitten olla rentona, ettei koira jännityisi omasta jännityksestä! Jollain tavalla nukutun yön jälkeen lähdettiin Kertun kanssa aikaisin aamulla suuntaamaan kohti Keuruun Iso Kirja -campingaluetta. Perillä oltiin hyvissä ajoin ja ilmoittautumiset ja eläinlääkärintarkastukset saatiin suoritettua rauhassa ilman ylimääräisiä häslinkejä. Ennen alkueriä oli vielä aikaa pyörähtää Dogsterin kojulla, mistä olin siis uudet kopat tilannut, ja saatiin vielä viimeiset hienosäädöt koppaan. Sitten odoteltiin.


Arvonnoissa Kerttu pääsi juoksemaan parin kanssa ja kolmas pieni podengo juoksisi yksin. Kädet täristen virittelin koiralle kopan, nappasin slipperin ranteeseen ja odottelimme, että pääsisimme lähtöviivalle. Lähtöviivalla alkoi tuttu rimpuilu ja toivoin vain, ettei slipperi lipsahda ennen irti-käskyä. Käskyn kajahtaessa muistin vieläpä laskea slipperin hihnasta irti ja niin hullu pieni eläin ryntäsi rääkyen vieheen perään. Alkuerien rata oli rakennettu niin, että näit, kun koira katosi harjanteen taakse ja näit, kun viehe pysähtyi. Ei niin minkäänlaista käsitystä, mitä välillä oli tapahtunut. Positiivista ainakin, että koira tuli maaliin asti. Tulospalvelu oli onneksi nopea ja hetken päästä pääsi piinasta: Kerttu alkuerien ensimmäinen pisteillä 256. Huh. Hieman helpotti. Hetkeksi. Juoksun jälkeen yritettiin molemmat ottaa lunkisti, eli toisin sanoen minä pilkitin Kertun kanssa skodan takakontissa, että koira malttaisi hetkeksi ehkä jopa vähän nukahtaakin.

Finaalijuoksussa jännitti melkeinpä yhtä paljon. Jos jotain edelliseltä kaudelta oppi, niin koskaan ei voi olla varma, mitä siellä tapahtuu. Kertulla oli finaalissa sama juoksupari mitä alkuerissä. Taas lähtöviivalla koira repi itseään liikkeelle ja ampaisi kuin tykinsuusta, kun slipperi aukesi. Finaaliradalla juoksua pystyi seuraamaan jo hieman paremmin, vähän ennen loppua mentiin pätkä piilossa, kunnes koira tuli taas näkyviin. Lopussa viimeiset kaarrokset oli ihme dorkailua ja sitten suuri metsästäjä juoksee vieheen virelle, istuu siihen ja jää heiluttamaan häntäänsä. Että semmosta. Nyt jännitti ehkä enemmän, kuin juoksun alussa.

Finaalijuoksun pisteet paljastetaan vasta palkintojenjaossa. Podengot juoksivat päivän viimeisenä, joten saimme palkintojenjaossakin jännittää loppuun asti. Lopulta koitti podengojen vuoro ja Kerttu kipusi ykköspallille yhteispistein 503! Finaalijuoksu oli ollut hieman alkueriä huonompi, ehkä sen lopun dorkailun vuoksi, mene ja tiedä, mutta ei voi olla kuin tyytyväinen yli 500 pisteeseen, kolmanteen juoksusertiin ja erityisesti (epäviralliseen) titteliin CVM-16!!!

Nyt hetkeksi keskitytään aksaamiseen ja maastojuoksun pariin palataan taas heinäkuussa!

Onni on kevät!

Nyt kun lumet alkavat olla sulaneet ja tiet hieman kuivuneet, ja etenkin, kun aurinko paistaa, muistaa taas miten tätä on kaivannutkaan! Lenkkimaastot ovat talven jälkeen monipuolistuneet, kun pääsee taas kunnolla mettään rattaidenkin kanssa. Talven jälkeen on paljon uutta tutkittavaa ja vaikka meidän koirat ei metsässä vapaana kirmaa, koska ovat mallia "tappaa talossa ja puutarhassa" ja laulavat vielä mennessään "ei korvia, ei korvia", niin kyllä kuitenkin huomaa, miten ne nauttivat metsässä samoilusta.

Välillä oltiin vähän solmussakin

Ja hetkeksi kun pysähdytään, niin Hilmalla on jo kuoan alku..

Ja välillä kaivettiin juuria ym. ylös

Veteraaniosasto ei liiemmin ole perustanut talvi/loskakeleistä, mutta nyt ne ovat innolla lähdössä mukaan, kun vielä jokin aika sitten katsoivat sohvannurkasta ilmeellä "Onks pakko jos ei taho?" Koleat kelit vaikuttivat selkeästi myös Amalian olkapäähän ja välillä mietinkin, miten kipeä se todella onkaan, mutta nyt kevään tullen painaa lenkeillä kuin nuori koira, eikä kolotuksista ole tietoakaan. Tänä viikonloppuna saatiin kyllä nauttia huikeista keleistä ja ulkona oltiin niin paljon kuin vain pystyttiin.

Nyt menee siirappiseksi, mutta monesti olen koirien kanssa metsässä liikkuessa miettinyt, että miten paljon koirat ovat vaikuttaneet luonnosta nauttimiseen. En usko, että viihtyisin pihalla ja etenkin metsässä niin paljoa, mitä koirien kanssa on tullut kuljettua. Niin siirappiselta kuin se kuulostaakin, niin metsässä liikkuessa huomaa luonnon kauneuden ja olen miettinyt, miten paljosta monet voi jäädä paitsi. Ja vaikka tänäänkin metsässä oli paimennettavana neljä nelijalkaista ja kaksi kaksijalkaista, niin silti kyllä se vain metsässä sielu lepää, kun ei kuulu kuin lintujen viserrys.

Tämä hieman vanhempaa kuvasatoa, mutta kuitenkin :)

Ja auringostahan nautitaan sisätiloissakin. :)

Vuosittaisten kilpailuiden satoa ja ne ensimmäiset agilitykilpailut

Ei taas ole malttanut pysähtyä kirjoittamaan, mutta päivitelläänpäs viimein hieman.

Tammikuussa tuli ilmoitettua Kerttu mukaan parin yhdistyksen vuosittaiseen kilpailuun viime vuotisen maastojuoksumenestyksen perusteella, ja ei huonommin kisoissa mennytkään. Kerttu sijoittui Suomen Portugalinpodengot ry:n Vuoden Metsästäjä -kisassa neljänneksi ja sitten Kerttu oli treeniseuramme Pohjois-Karjalan Seurakoirat ry:n Vuoden Maastojuoksija! Ja yllärinä vielä tuli tunnustus Helsingin Vinttikoirakerhon kisassa, jossa Kerttu oli Vuoden Maastokoira rodussaan! Ei huonosti! Jännittäessäni sijoitusta Vuoden Maastojuoksija -kisassa PoKSin vuosikokouksessa tajusin, että olishan me voitu tietysti osallistua näyttelypuolellekin, kun jokainen saatu valionarvo muistettiin ja niitähän tuli viime vuonna kaksin kappalein, mutta ehkä me nyt kestämme tämän.. :D

PoKS ry:n Vuoden Maastojuoksija

Liekkö maastojuoksusta saadut tunnustukset nousset pienen podengon hattuun, kun vauhtia tuntui olevan aksakentällä enemmän, mitä ohjaaja pystyi käsittelemään. Ilmoitin Kertun ensimmäisiin virallisiin agilitykisoihin, jotka käytiin kotihallissa pitkäperjantaina. Jo viikolla meno oli täysin päätöntä. Minulla oli treeneissä pitkästä aikaa se reikäpääpodengo, joka vaan rälläsi menemään. Treenien jälkeen olo oli hieman epätoivoinen ja pakko oli käydä itsenäisesti treenaamassa. Ja taas meno oli jotain käsittämätöntä. Vielä oli sitten pakko käydä seuraavan päivänä pikkupikku pätkä, joka jo sujui hieman paremmin, mutta ei kuitenkaan ollut kovinkaan lupauksia antava. En tiedä mistähän tuuli, kun ei mitään erikoista (tietääkseni) ollut sattunut...

Kisapäivänä oltiin hyvissä ajoin paikalla ja kerettiin useammat lenkit heittää, joiden toivoin hieman purkavan podengon energiaa. Niin, ainahan kaikkea toivoa saa.. Ensimmäisen radan rataantutustumisen jälkeen radasta oli hyvä fiilis, mutta kun pääsimme lähtöön ja käskin podengon liikkeelle, niin ensimmäinen ajatus oli vain, että voi pska. Heti ensimmäisistä askelista näin, että sieltähän on sitten se reikäpää tulossa. Ei koiraan mitään tatsia. Jotenkin sain muutaman esteen menemään holtittoman podengon kanssa, kunnes ensin vedettiin pitkät kaarrokset ikään kuin vähän käynnistellen. Sitten suoritettiin A, pariin otteeseen. Kontaktille sain vielä pysähtymään, mutta sitten lähti lapasesta. Koira veti vaan onnellisena rallia suorittaen täysin vapaavalintaisen radan. Hetken aikaa huudeltuani kuuroille korville lähdin kävelemään maalilinjalle ja ihme kyllä, kaiken rälläämisensä keskellä koira huomasi ohjaajan poistumisen ja tuli luokse vähän sen näköisenä, että "voi patka, ny se suuttu..." Tämä oli kyllä oikeasti just sitä Youtube-matskua, mutta videot pysynevät omissa arkistoissa vielä piiiiiitkään.

Toisella radalla meno ei ollut enää ihan niin vallatonta. Vielä radan alussa vedettiin kaarrokset hieman pitkiksi ja heittettiin ylimääräisiä kierroksia esteiden ympäri, mutta radan loppupuoliskolla podengon kuulo palasi ja loppu meni kuin vettä vaan. Koko rata saatiin mentyä läpi ja vieläpä esteet suurinpiirtein oikeassa järjestyksessä. Viimeisenä olevalle hyppyradalle lähtiessä olikin jo hyvä fiilis. Hypärillä olimme taas tiimi. Podengo kulki oikeanlaisella raivolla käskyjä kuunnellen. Keppien aloitus meni uusiksi ja sitten lopulta minä idiootti menin takaaleikkaamaan sillä seurauksella, että koira otti ratkaisevan askeleen tuomaria kohti, joutui renkaan väärällä puolelle ja hyppäsi renkaan läpi takaisinpäin kattomaan, että mihin se emäntä oikein jäi. Olis vaan pelata varman päälle ja mennä toiselta puolelta estesarjaa.

Mutta vaikka kaikilla radoilla hyllytettiin, niin kisojen jälkeen oli hyvä fiilis, kun hypäri meni niin hyvin! Kaikki radat olivat tehtävissä, kun vain podengolla kuulo pelaa. Nyt sitten pitäisi hakea kokemusta erilaisista paikoista, mutta pitää miettiä, mihin asti sitä kehtaa lähteä rälläämään. Ja ei tartte miettiäkään kisoja, joissa on alle kolme rataa, että saapi pikkuneiti purettua virtansa ensimmäisillä kierroksilla :D

Nyt kuitenkin keskittyminen on maastojuoksun puolella, kun saimme kutsun Suomi Cup -kutsukilpailuun, joka juostaan jo toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna. Uusi koppa tuli jo ja slipperitkin taiteilin, kunpa vielä pääsisi ne testaamaankin ennen tositoimia! Jännitystä siis ilmassa!

YouTube-matskua

Kertun ensimmäisissä mölleissä tuli tuttujen kanssa naureskeltua, että tää olis kyllä niiiiiin semmosta YouTube-matskua, kun podengo lensi reikäpäänä ympäri kenttää välillä hyppien putkien päällä ja välillä piti moikata ratahenkilöitä. Virhepisteitä ei varmaan edes laskettu. Näin jälkeenpäin ajatellen, olisi ihan oikeasti kyllä pitänyt kuvata silloinen meno, niin näkisi myöhemmin, että sitä on ihan oikeasti edistynytkin.

Pitkään olenkin onnistunut välttelemään treenien kuvaamista. Sen verran traumaattinen kokemus oli aikanaan, kun ryhmäliikunnanohjaajakoulutuksessa kaikkien ohjaus kuvattiin ja sitten kaikkien kurssilaisten kesken mietittiin porukassa, että mitähän se Hanna tekee nyt tässä väärin, tai entäs tuossa. Mutta eilen treeneissä vaan kulki niin hyvin, että päätin treenien lopussa ottaa videopätkän meidän radasta, ihan vain, että näytän Kertun kasvattajalle, missä ollaan aksassa menossa, mutta kyllä minä nyt rohkaistun laittamaan sen ihan julkiseen esitykseen tännekin, joten tässäpä meidän eilisistä treeneistä, olkaatten hyvä:

Nyt kun näin meidän suorituksen, niin ihan todella ymmärrän, miksi porukka kuvaa treenejään. Kun pystyin katsomaan videon ensimmäisen kerran, on se pitänyt katsoa toisen ja kolmannen ja ja ja... Kyllä se vaan näyttää erilaiselta kuin mikä fiilis on radalla. Ensimmäiseksi tuli mieleen, että ei se näytä niin vauhdikkaalta, miltä se radan aikana tuntuu ja huomasinkin useamman kohdan, joihin vauhtia saisi varmasti lisää; ohjaaja on mm. myöhässä käskyjensä kanssa. Irtoamista selkeästi pitää vielä treenata, että saadaan vauhtia hypyille menoihin ja keppien jälkeen ei ehkä ajan kanssa aleta enää katsomaan, että tuleekohan tästä nyt sitä palkkaa vai ei.

Mutta jotain positiivistakin: KEPIT! Ja vielä että puhtaasti putkesta kepeille! Vähäks oon pollea! Jatkossa pitää ottaa kuvaaminen tavaksi, koska kyllä tuosta selkeästi oppii ja näkee, missä on parannettavaa, kun ei sitä tuolla radalla juostessa aina huomaa.

Ja yhtä asiaa minä kyllä erityisesti jäin miettimään: oonko minä oikeesti noin helevetin kovaääninen??? :D

Aksakuulumiset

Päivitetäänpäs näin alkaneen vuoden kunniaksi meidän agilitykuulumiset, kun huomasin, että viimeksi olen niistä heinäkuussa niistä höpissyt. Monesti on kyllä mielessä ollut, että pitäisi tästä ja tästä kirjoittaa, mutta ei ole vain saanut aikaiseksi. Paljon on silläkin saralla tapahtunut, että mistäköhän sitä aloittaisi.

Syksyn paras onnistumisen elämys tuli kyllä ehdottomasti kepeillä Kertun kanssa. Niitä tehtiin aina treeneissä kerran viikossa ja kivasti edistyttiin, mutta välillä sitten tuli takapakkia, jolloin ajattelin, että ei /kele, nyt ota itteäs niskasta kiinni ja raahaa se ahteri sinne hallille useammin. Eikä se vaatinut kuin alle kuukauden yksi-kaksi ektratreeniä viikossa, kun Kepan kepit oli valmiit. Siis fiilis oli ihan huikea! Ensimmäistä kertaa minulla on koira, joka pujottelee kepit sujuvasti ja itsenäisesti. Tällä hetkellä harjoitellaan sitä, että osattaisi jarruttaa hieman keppien alkuun, ettei menisi pitkäksi. Aika hyvin alkaa jo kepit radalla sujua, varsinkin, kun jätettiin etupalkka pois, niin malttaa pujotella ne kepit ihan loppuun asti, kun ei ole niin kiire nakkikipolle.

Muutenkin radalla kulkee hyvin. Yhteistyö sujuu, kunhan vain ohjaaja muistaa ohjata. Edelleenkin ohjaajalla välillä unohtuu, että se ei ole mäykky, vaan kaksi kertaa nopeampi tykinkuula, joka sinkoaa putkestakin ulos semmoisella raivolla, että pitää kyllä olla just eikä melkein oikeassa paikassa ohjaamassa. Vielä välillä tulee hölmöjä virheitä, mutta kyllä minä olen vaan niin fiiliksissä tuon höyrypersuksen kanssa treenaamisesta ja etenkin edistymisestä.

Edellisen päivityksen jälkeen olen käynyt koko konkkaronkan kanssa kaksissa agilitymölleissä, eikä ollenkaan hullummin ole mennyt. Molemmilla kerroilla spurttailin seitsemän lähtöä katastrofikvartetin kanssa. Vateraaniosasti sai rallatella putkirallissa ja voi sitä onnea, mikä koirista huokui! Amalia oli taas se suuri mahtava agilitynakki, joka se oli ennen loukkaantumistaan ja Neppis tykitti suurella sydämellä niin kovaa, kuin pienet tassut vain kantoivat! <3 Pitäisi ottaa veteraanit useamminkin hallille ihan vain puuhastelemaan jotain pientä.

Kertun kanssa pingottiin molemmissa mölleissä kolme rataa, eli muut paitsi kisaavien rata. Toisissa mölleissä jo oltiin edistytty ensimmäisiin nähden ja radat olivat ehjempiä, eikä enää tullut semmoisia joutavia hölmöilyjä, nyt tuli enää vain "hyviä hyllyjä", kuten kisaavat varmaan niitä kutsuisivat, vaikka hylsyjä noilla radoilla ei jaettukaan. Hirmuisen hyviä ratoja, joissa yleensä ohjaaja teki sitten kuitenkin jonkun ratkaisevan virheen. Hyvällä fiiliksellä mentiin, vaikkei vielä sitä nollaa ole irronnut.

Hilmalla puolestaan on ollut varmaa tekemistä, vaikka treeniä ei ole ollut paljoa. Molemmissa mölleissä kaksi rataa ja jos nyt en väärin muista, niin aika puhdasta nollaa, yksi vitonen taisi olla. Viimeisissä mölleissä Hilma voittikin sitten Joa:n vuoden 2015 minien Möllicupin, eli keräsi eniten pisteitä neljässä osakilpailussa. Kyllä minä olin aikas ylpeä mustasta tappijalasta!

Viimeisten möllien aksaajat ja palkintosaalis. Itse möllicupin voittaja näyttää niiiiiiiin innostuneelta! :D

Hilma olisi kyllä hirmuisen pätevä, mutta kun ne kepit. Edelleen. En minä vain tiedä, miten ne ei uppoa tuohon umpiluuhun. Pitäisi vaan käydä useammin hallilla ja tehdä ennen kaikkea lyhyttä pätkää ja saada varmoja onnistumisia. Ollaan jo saatu ohjureita purettua. Ja sitten laitettua takaisin. Selkeästi liika jankkaaminen saa korvat lukkoon ja yht'äkkiä koira ei ole ikinä keppejä nähnytkään! Huoh. Minä ajattelin, että vielä tänä keväänä, vielä viimeisen kerran, yritetään saada ne kepit taottua tuohon päähän. Jos ei nyt onnistu, niin sitten me vaan rallatellan mölleissä. Eihän se nopeudessa muille mineille pärjää, mutta olisi se mukava muutama virallinenkin startti kirmata, kun se on muuten osaa!

Ja tämän vuoden tavoite? Lyhyesti: Hilman kepit ja Joa:n viralliset kisat maaliskuussa 2016 -ainakin Kertun kanssa.

Odottamassa...