Saalistusta

Pienellä viiveellä taas mm. hieman tulospäivitystä. Pari viikkoa sitten meillä oli juoksukisat Hyvinkäällä. Paria päivää ennen kisoihin lähtöä kotiuduin muksujen kanssa uimasta ja löysin revityn M&M's-pussin lattialta. Ensin iski hämmennys, mistä pirusta ne oli sen saaneet? Sitten alkoi ahdistus, kuinka paljon siinä oli suklaata ja kuka piru sen oli syönyt??? Aloin käydä epäiltyjä läpi ja kyllä Kertun henki haisi niiiiiin suklaalle, ettei voinut erehtyä. Siinä sitten aloin laskimen kanssa ynnätä, että JOS pussi olisi täysi, niin miten paha paniikki pitäisi iskeä päälle. Suklaan määrä oli niillä rajoilla, että päätin oksennuttaa koiran, vaikka en tiennyt kuinka kauan syömisestä oli. Onnekseni täällä kertaa oksennuttaminen toimi (Amalia kanssa ei aikanaan ollut ihan noin helppoa..) Suklaata tuli sen verta kiitettävästi takaisinpäin, että pystyin huokaisemaan helpotuksesta, mutta tietysti koiran vointia edelleen tarkkailin. Ilmeisesti karkkipussi oli laitettu tytön reppuun ylläriksi tytölle, mutta unohdettu meille sanoa asiasta. Kiva. Onneksi sen kummempia oireita ei suklaan saalistajalla ilmennyt ja pääsimme lähtemään kisoihin.

Ensin suunnittelin käyväni päiväseltään Hyvinkäällä, mutta jossain vaiheessa tulin onneksi järkiini ja ajelin Vantaalle edellisenä iltana. Perillä astuin autosta ja ulkona oli hirveä pauhu. Satuttiin just parhaimmilleen hornetien lentonäytöksen aikaan perille. Hieman jännitti, miten Kerttu suhtautuu, vaikka asumme lentokentän vieressä, oli tuo meteli ihan omaa luokkaansa. En tiedä tajusiko koira edes, että ilmassa oli jotain erikoista, se vaan häntä heiluen paineli menemään ja vähät nakkas jostain pärristä taivaalla.

Sunnuntaina 16.8. suuntasimme kohti Luhtisaalistusta Hyvinkään vinttikoiraradalle. Olin aivan hermoraunio, kun Mustialassa kävi miten kävi. Olimme hyvissä ajoin paikalla, joten jännitettävää oli sitten ihan kunnolla. Pieniä popoja oli kolme ja arvonnassa Kerttu pääsi juoksemaan toisen kanssa ja kolmas juoksisi yksin. Tunnustan toivoneeni, että olisi saanut juosta yksin, olisi ollut itsellä jotenkin varmempi olo. Kerttu oli taas ihan adhd, varsinkin, kun kasvattajamamma tuli! Ja kaverit! Ja kaikki ihanat ihmiset! Ajattelin, että se kerkeää riehua itsensä läkähdyksiin helteessä ennen kuin pääsemme edes starttaamaan. Piti vaan yrittää pitää varjossa rauhallisena, mutta helpommin sanottu kuin tehty..

Kerttu oli taas tuhannen kierroksilla lähtöpaikalla ja minulla kylki punaisena siitä potkimisesta. Pakko kun oli pitää sylissä, kun riuhtoi niin kovasti. Käskystä päästin matkaan ja innosta kiljuen koira lähti juoksemaan. Sitten se veti kuperkeikan. Ihan kunnolla kuonon kautta selälleen ja siitä takas jaloilleen. Kirosin ääneen, jolloin lähettäjä rauhoitteli, että kyllä se siitä. Ja kyllä se siitä jatkoikin täällä kertaa! Nyt putosi kuperkeikalta takaisin jaloilleen ja lähti jatkamaan täysiä maaliin asti. Hienolla juoksulla päästiin finaaliin juoksuparin kanssa. Ennen finaalia pikku popo malttoi jopa ottaa pienet unet ja sitten taas mentiin päivän viimeisenä. Toinen juoksu oli vielä parempi. Lopputuloksena yhteispisteet 481, pienten podengojen ensimmäinen sija ja toinen juoksuserti! Kyllä kannatti kolmekymppiset viettää juoksukisojen merkeissä! :D

Reissusta kotiuduttua oli suorastaan outoa, kun ei uutta reissua ollut tiedossa kuukauteen. Koko kesä on mennyt niin tohinassa, että aina on vaan ollut seuraavan viikonlopun menot tähtäimessä. Siispä rauhoitumme nyt vain nauttimaan kesäkeleistä. Hellettä oli, mutta metsän siimeksessä pystyi hieman seikkailemaan ja saalistamaan mustikoita. :)

Kuhinaa mustikkapusikossa

Aurinko! <3

"Oliks nyt ihan pakko raahata minutkin mukaan tänne pusikkoon??? Oisin ihan hyvin voinu jäädä sohvalle viltin sisään..."

Ääniä vastarannalla

 Yhtenä päivänä tiellä vastaan tuli aivan kamala otus! Oli vähintään hirven kokoinen ja sitä piti tietysti haukkua hurjana, että tietää ketä on tulossa! Suuri saalistaja Neppis keräsi rohkeutensa ja ehti ottaa kontaktia viholliseen hihnan lipsahtaessa. Ja kylläpä oli suuri saalistaja jellakkana urotekonsa jälkeen!

Ihan hirvee peto!

Sinne se saalis jäi! Pitää vahtia, ettei vaan lähde enää seuraamaan.

Mustialan maastot

Noh, eipä ole paljoa viime lauantain maastokisasta kerrottavaa. Ihan vaan lyhyesti voisi todeta, että käytiinpä sitten sössimässä meidän SM-kisapaikka. :P

Kisat järjestettiin Mustialassa Tammelassa. Ajelttin edellisenä iltana Kertun kasvattajamamman luo nukkumaan muutamaksi tunniksi, kun sitten kello pärähti neljältä. Ei tän harrastuksen aamut ole yhtään sen helpompia kuin näyttelyaamut. Tosin nyt ei tartte itteeän puuanata. :D Kisat järjestettiin vanhassa upeassa kartanomiljöössä, jossa toimi nykyisin maatalousoppilaitos. (Kamera ei tietenkään ollut mukana.) Popot juoksivat ensimmäisten joukossa. Tarkastuksen ja arvontojen jälkeen alettiin pikkuhiljaa suuntaamaan kisapellolle.

Kerttu kuumui taas lähtövuoroa odotellessa ja oli aivan intopinkeenä menossa radalle. Lähdössä laskin käskyn käytyä koiran irti ja lähti taas mielettömän hyvin, mutta sitten ensimmäisen osuuden jälkeen jyrkässä kulmassa en ole ihan varma mitä tapahtui, kun oli matkaa lähetyspaikalta pellon takareunaan. Lähetyspaikalle näytti, että veti kunnolla nurin tiukassa käännöksessä ja jäi hetkeksi siihen paikalleen räpiköimään. Lähti kuitenkin jatkamaan, mutta räpiköi ihmeellisesti koko ajan. Säikähdin ensin, että oli loukkaantunut. Kerttu yritti vielä jatkaa, mutta lopulta jäi keskelle peltoa räpeltämään. Luvan saatua juoksin koiran luo ja niin siinä sitten oli käynyt, että ilmeisesti kaatuessaan myös koppa oli päässyt pyörähtämään päässä jääden jumiin painamaan pahasti kirsua. Helpotus oli, ettei koira ollut loukkaantunut. Siinäpä oli sitten meidän juoksut.

Käveltiin toimiston tulostaululle, kuitenkin 70 pistettä, ja sitten se iski takaraivoon: mites muuten SM:t??? Sääntöjen mukaan, koiralla tulee olla hyväksytty tulos kisakaudelta ilmoittautuessa, mutta hylkäys ilmoittautumisen jälkeen estää osallistumisen. Tavasin sääntöjä ja hädissäni soitin varuiksi ensi viikonlopun kokeen järjestäjälle, joka vielä otti jälki-ilmoittautumisen mukaan. Tavasin sääntöjä, ja Kerttuahan ei siis suoranaisesti hylätty, jonka siis saa esim. toisia häiritsevä tai vihainen koira, se sai vain ei-hyväksytyn tuloksen. Sunnuntaina kisajärjestäjien tullkinta oli kuitenkin armoton: he tulkitsevat kohdan niin, että viimeisen tuloksen tulee olla hyväksytty ja ensi viikonlopun tuloksella ei olisi enää mitään merkitystä. Se siitä sitten. Ensi vuonna ehkä sitten. Mutta en liene ketutukseni kanssa yksin. Tuon tulkinnan vuoksi jäi rannalle muitakin ja tänä vuonna ei SM:ssa nähdä pikkupopoja sitten ollenkaan.

Vaikka tuo tulkinta on ollut käytössä kuulemma aiempinakin vuosina, niin voisihan sen sitten kirjata sääntöihin niin, ettei jäisi tulkinnanvaraa suuntaan tai toiseen. Yksi saamani perustelu oli, että koirahan voi juosta yhden hyväksytyn tuloksen, mutta sitten temppuilla loppukauden. Mutta käyhän se nykysäännöillä niinkin, että koira perseilee alkukauden, mutta tuurilla saa hyväksytyn ja sillä kisoihin. Eihän ole havaittavissa, että hiukka ottaa aivoon? Nimim. En ole katkera mutta kuitenkin :D

No, kerettiinpä kisoista hyvissä ajoin mummin luokse ja kyllä pahin harmitus unohtui mummin lihapatojen äärellä. Ja hyvin ehti ladata akut ennen seuraavan päivän kotimatkaa. Sunnuntaina sitten jokatapauksessa matkataan Hyvinkäälle kokeilemaan, josko pysyis nyt pystyssä.

Vaikka nyt ei niin juostukaan, niin kyllä reissaaminen ramasee

Kutsui meitä Kuusamo

Käytiin tuossa koko perheen voimin muutama päivä lomailemassa Kuusamossa. Ensin oli tarkoitus pyytää koirille hoitaja kotiin, mutta viimeisen kyy-episodin jälkeen halusin kuitenkin ottaa koirat mukaan, niin olisi itsellä paljon levollisempi mieli, ettei vaan satu hoitajan aikana uutta äksidenttiä.

Majoituimme Petäjäkylään loma-asuntoon, vain n. 600 metrin kävelymatka polkuja pitkin lammen toiselle puolen Kuusamon Tropiikkiin, missä olisi mm. tekemistä kaksijalkaisille lapsille. Todella siistit loma-asunnot ja ei minusta ollut paha lemmikkimaksu: 20 €/viipymä riippumatta koirien määrästä. Ja ulkoilumaastot olivat loistavat! Melkeinpä mökin takaa pääsi poluille ja vieressä kulkivat myös moottirikelkkaurat, joita pitkin olisi varmaan päässyt Rukalle asti. Tuntui, että olisi vaan voinut kävellä ja kävellä pitkin metsiä!

Koirat kulkivat metsässä täysin aivottomina. Varsinkin ensimmäisenä iltana hyvä jos alttoivat tarpeitaan tehdä, kun höyrysivät nenänsä perässä. Toisena aamuna selvisikin syy aivottomuuteen, kun aamulenkillä vastaan tallusti poro. Tytöt eivät kerenneet sitä onneksi nähdä (olisi varmaan silloin viimeistään saatu lomakylän unisimmatkin asukkaat hereille), kun kulkivat niin nenät maassa, mutta kyllä olisi lähdetty vauhdilla poron perään, kun vainu saatiin! Tyttöjen mielestä reissun parasta antia oli varmaan pohjoiskarjalaisen koiran suuhun eksoottinen herkku: poron pasha. Ne kun näyttivät kulkevan polkuja pitkin ja jättävän papanansa keskelle ja pitkin polkua. Jipii. Nyt taas kotinurkilla onkin tyytyminen ihan vaan siihen perinteiseen kissanpashaan.

Amalia halusi esitellä parasta puoltaan..

Myökkii halutaan kallaan!!

Kovan onnen Amalia

Hieman ohimennen edellisessä tekstissä mainitsin, että Amalialle taas sattui. Vaikka Allu on porukan rauhallisin, niin silti sille tuntuu sattuvan aina eniten. Jotenkin se on varmaan aina vaan väärässä paikassa väärään aikaan. Loppujen lopuksi varmaan aika harvaa koiraa pistää kyy. Vielä harvempaa kahdesti. Kirjoitanpa nyt myös siitä ensimmäisestä tapauksesta, kun en ole sitä tainnut aiemmin tehdä, kun oireet poikkesivat melkolailla johtuen pistokohdasta.

Juhannusaatto 2010

Toisin kuin nyt silloin oli kuuma. Olimme mökillä, sauna oli laitettu tulille ja grilli lämpiämään. Siinä ruokaa odotellessa ajattelin viilentää koiria käyttämällä ne uimassa. Päästin koirat rannassa hetkeksi irti ja menin niiden kanssa rantaveteen kahlaamaan. Amalia kastautui yhtä vastahakoisesti kuin aina, ja hetken kahlaamisen jälkeen se juoksi rannalle ja poikkesi noin metrin verran heinikkoon,eikä tuttuun tapaansa suostunut tulemaan pois. Yht'äkkiä se hyppäsi ilmaan ja juoksi mökkiin. Ajattelin sen vaan pakoilevan uimista, enkä kiinnittänyt asiaan juuri huomiota. Samalla ensimmäinen porukka oli menossa saunaan ja Amalia tietysti vanavedessä matkasi lauteille. Ehkä pahin virhe, näin jälkeenpäin ajatellen.

Amalia halusi melkein samantien pois, kipitti mökkiin ja istui keskelle mökin lattiaa. Ensin ihan normaalisti, mutta pian se alkoi huojua. Tässä vaiheessa huolestuin todella. Hyvin nopeasti se ei enää pysynyt pystyssä ja alkoi selkeästi menettää tajuntaansa. Siinä vaiheessa iski paniikki. Arvasin heti miksi se oli juossut niin kiireellä pois rannasta. Ei ollut mitään käryä eläinlääkäreistä Rääkkylän lähellä, eikä mitään hajua päivystävän numerosta. Muistan edelleen, kun soitin paniikissa numerotiedusteluun, miten onnistuin tartuttamaan paniikkini luurin toisessa päässä olevaan henkilöön, joka alkoi kuulostamaan myös todella hädissään olevalta, kun ensin ei meinannut numeroa löytyä. Lopulta numero löytyi ja mikä onni oli, että päivystävä oli Kiteellä noin 30 kilometrin päässä. Jotain kertoo, ettei päässäni juuri liikkunut mitään, kun nappasin Allun lisäksi kyytiin Hilman, joka nyt vain sattui tulemaan siihen autolle, mutta Neppis jäi mökille muiden kanssa. Nakkasin Amalian etupenkille ja lähdin ajamaan ralli-sitikalla kohti Kiteetä. Matkalla olin jo ihan varma, että koira ehtii kuolla minulle käsiin, kun se ei enää juuri reagoinut mihinkään.

Perille päästyämme juoksin koira kainalossa terveyskeskukseen, jonka yhteydessä eläinlääkäri oli. Hieman ehkä hämmästyneen näköiset hoitajat ohjasivat minut _ulkokautta_ oikealle ovelle. Eläinlääkäri oli tulossa keikalta ja kyllä ne pari minuuttia olivat pitkiä odottaa.. Eläinlääkärin saavuttua koira laitettiin heti tippaan ja en tiedä mitä kaikkea siihen edes pistettiinkään. Muistan, miten käärmeiden kanssa taistelija sai tassuunsa pääkallokuvioisen siteen. (Ihmejuttuja sitä jääkin mieleen :D ) Ilta vietettiin tipassa ja kun vointi hieman koheni, meidät laitettiin tippapussin kanssa kotiin, tai siis takaisin mökille. Seuraavan yön heräsin vähän väliä tarkistamaan onko koira edelleen hengissä. Ei paljon jussia juhlittu.

Kyy oli pistänyt kaulan alueelle. Amalian pää turposi palloksi ja huulet myös olivat turvonneet. Se ei syönyt tai juonut itse, vaan juotin sitä ruutalla ja yritin saada veteen liotettua purkkiruokaa lusikalla alas. Kannoin pissille ja takaisin mökkiin sisälle. Seuraavana aamuna koira jo hieman liikkui, mutta lähdimme kuitenkin takaisin eläinlääkärille, missä siihen tiputettiin lisää nesteitä ja lääkkeitä. Päivän mittaan koira alkoi hieman piristyä, mutta oli edelleen todella kipeä. Kotona jatkettiin kipulääkkeen ja mahalääkkeen kanssa. Koira piristyi parissa päivässä huomattavasti ja noin viikossa pään turvotus oli hävinnyt. Kävimme vielä seuraavalla viikolla verikokeissa tarkistamassa, että veriarvot olivat kunnossa, ettei esimerkiksi munuaisiin ole tullut vaurioita ja onneksi kaikki arvot olivat kunnossa. Ainoastaan kaulanahka oli pitkään löysä, kun se venyi paljon turvotuksesta ja henkisellä puolella pitkään tapauksen jälkeen Amalia säpsähteli maassa olevia keppejä ja risuja, sekä pakeni, jos vaikka heinä töksähti nenään. Sinänsä positiivista, ettei ainakaan nenäänsä ole ihan heti kyyhyn tunkemassa.

Amalian pää juhannusaaton iltana, kun olimme palanneet lääkäristä

Seuraavana päivänä. Tässä näkyy hyvin huulien turvotus.

Koiran pää normikuosissa samana kesänä.

Kunnes...

Perjantai 17.7.2015

Olimme lähteneet normaaliin tapaan aamupäivän lenkille. Työnsin rattaita ja koirat lönkyttelivät normaaliin tapaan hihnoissa, Amalia omaan tyyliinsä joukon viimeisenä hihnanmitan perässä. Olin keskittynyt tytön paimentamiseen, ettei olisi leijansa kanssa ojassa päälaellaan, kun Amalia yht'äkkiä ulahti, ei edes kovasti. Käännyin katsomaan, mikä oli hätänä ja koira ontui toista takatassuaan. Ajattelin tassuun menneen jonkin tikun/piikin ja tunnustelin sen läpi. Mitään en nähnyt. Amalialla on tapana, että se yrittää näyttää, että kaikki on ok, ja nytkin se otti muutaman normaalin askeleen tunnustelun jälkeen, mutta alkoi taas ontua. Parin askeleen jälkeen lakkasi kokonaan varaamasta painoa jalalle. Nostin koiran rattaiden kyytiin ja ajattelin "kaivaa sen tikun pois" pihassa rauhassa. Käveltiin kuitenkin pieni kierros, että ainakin muut saavat tehtyä hätäisimmät tarpeensa ennen pihaan palaamista.

Pihassa koira ei enää edes yrittänyt varata painoa. Mitään jälkeä en tassusta löytänyt, ehkä pienenpieni pistojälki anturassa. Hetken päästä koira ei enää edes yrittänyt liikkua. Silti vieläkään en osannut epäillä kyytä, kun en ollut mitään nähnyt. Ajattelin, että pakko se piikki, tai mikä nyt onkaan, on käydä poistattamassa eläinlääkärillä, kun en viitsi sitä viikonlopuksi jättää liikkumattomaksi. Alkoi hirveä puhelinrumba. Soitin jokaiselle Joensuun yksityiselle ja selitin tilanteen. Juuei, täyttä, ei pysty. Sama kaupungin eläinlääkärillä. Tai ensin meidät luvattiin jo Joensuun päivystysjonoon, mutta kun selvisi, että asumme naapurikunnan puolella, niin ohajttiin etsimään oman kunnan lekuria. Siinä soitellessa Amalian antura alkoi turpoamaan ja koira menemään apaattiseksi. Pikkuhiljaa alkoi pelko hiipiä puseroon. Aloin soitella oman kunnan ja lähikuntien eläinlääkäreitä läpi. Kaikki olivat menossa, tai sitten juttelin vastaajan kanssa. Turvotus alkoi nousta ja koira oli aina vain apaattisempi, mutta kuitenkin reagoi vielä ihan hyvin. Siirryin sisälle ja ajattelin, että nopeasti syötän muksut ja lähdemme vain ajamaan jonnekin ja yritän uudelleen soittaa ja tarjoutua yksityisille, jos ei muuta keksi. Amalialle, tuolle ahneelle possulle, ei kelvannut mikään makupala, ei edes nakki. Silloin on asiat hullusti. Sisällä se vain enää makasi kyljellään. Sitten, kuin pelastavana enkelinä, Viinijärven eläinlääkäri soitti, kun olin jättänyt viestin vastaajaan. Hän olisi takaisin vastaanotolla hetken päästä. Mikä tuuri! Viinijärvi on kuitenkin vielä melko lähellä. Pakkasin porukan autoon ja lähdimme matkaan. Matkalla vielä Liperinkin alli soitti, että olimmeko jo päässet minnekään , että hänkin olisi nyt vapaana, mutta lyhyempi matka oli Viinijärvelle. Mukava kuitenkin, että välitti ja soitti vielä perään. :)

Perillä alettiin tutkimaan, mikä tassussa olisi. Puhelinkierroksen aikana Liperin elli oli epäillyt kyytä, jota en itse meinannut ensin uskoa, kun en mitään nähnyt, mutta samaa epäili Viinijärven elli ja nyt aloin jo uskoa, kun mikään muu tuskin saisi koiraa niin apaattiseksi ja jalkaa niin turvoksiin. Tässä vaiheessa turvotus oli jo noussut reilusti yli kintereen. Taas alkoi tuttu kuvio; koira tippaan ja lääkkeitä perään. Hoito puri hyvin ja Allu alkoi piristyä, kun lääkkeet alkoivat vaikuttaa. Haettiin apteekista taas kipu- ja mahalääkettä.

Amalia vain makoili illan, mutta ruoka jo kelpasi. Allu on ollut aina minusta vähän huono juomaan, joten lisäsin ruokaan vettä, että se saisi nesteitä, jotta munuaiset saisivat töitä, eikä niihin kerääntyisi myrkkyjä. Jalan turvotus oli noussut reiteen asti ja takajalka oli todella kipeä. Sylikyydillä mentiin taas pissille ja takaisin sisään. Seuraavana päivänä koira oli edelleen kipeä, mutta kuitenkin pirteä. Olimme hetken poissa kotoa ja olin iloinen, kun kotiin tullessa löysin koiran sitteristä, vaikka se ei kovin luvallinen paikka ollut, mutta en voinut olla vihainen, kun oli lähtenyt itse liikkeelle. Illemmalla lähdimme vielä pyörähtämään vanhempieni mökillä ja otin koirat mukaan, kun en halunnut jättää potilasta yksin kotiin. Hämmästys olikin suuri, kun koira mökillä liikkui reippaasti ja tutki paikkoja innostuneena.

Takajalka selkeästi hieman vaivasi pari päivää ja reiden sisäpuoli oli hurjan näköinen, kun meni mustaksi, mutta loppujen lopuksi koira toipui todella nopeasti ja päästiin muuten todella helpolla, kun vertaa ensimmäiseen tälliin. Kävimme taas seuraavalla viikolla verikokeissa arvot tarkistamassa, tälläkin kertaa kaikki kunnossa. Mietin, että oli kuin kohtalon ivaa, kun olimme vajaa kuukausi sitten  terveystarkastuksessa kakki arvot katsoneet. Pääasia, että koira on nyt taas kunnossa ja toivotaan, että vanha sanonta "ei kahta ilman kolmatta" ei pidä nyt tässä tapauksessa paikkaansa!

Miks aina mie...

Normijalka ja pökkelöjalka

Oireiden ilmeneminen oli kyllä hyvin erilaista riippuen kyyn pistokohdasta. Kaulan alueelle tulleessa pistossa koira alkoi olla tajuton noin puolessa tunnissa ja alle tunti tapahtuneesta olimme jo tipassa. Tassuun tulleessa pistossa olimme reilu kaksi tuntia piston jälkeen vasta tekemässä lähtöä kotoa, jolloin koira kyllä oli jo todella apaattinen, mutta kuitenkin tajuissaan. Paraneminenkin oli huomattavasti nopeampaa jälkimmäisessä tapauksessa, kun myrkky ei päässyt verenkiertoon tassusta yhtä hyvin, mitä kaulasta.

Lopuksi haluan vielä kiittää juhannusaattona 2010 Kiteellä päivystänyttä eläinlääkäriä ja Viinijärven eläinlääkäriä Kaisaa Amalian hyvästä hoidosta! 

Jos vaikka sattuu, että he tämän näkevät. :)

Draivi päällä

Nonni, ei ihan vuotta ole ehtiny kulua edellisestä päivityksestä.. :D Paljonhan tässä on keretty puuhastella, mistähän sitä aloittaisi..

Keskitalvi meillä viettettiin hiljaiseloa, mikä teki ihmeen hyvää jälkeenpäin ajatellen melko tiukankin vuoden jälkeen. Vaikka kyllä teki tekevälle ihmiselle tiukkaa tunnustaa oma rajallisuutensa, niin kyllä minä nautin siitä, ettei ollut mitään ylimääräisiä velvoitteita, vaan sai ihan vaan rauhassa öhnöttää kotona. Teki gutaa.

Alkuvuodesta aloitettiin emännän (ja koirien) kuntokuuri ja lähinnä vain lenkkeiltiin. Pikkuhiljaa vaan pidemmälle ja pidemmälle. Mietin lenkkeillessä jotain tutkimusta, jossa oli todettu, että vaunulenkit kuluttavat kaikista vähiten kaloreita näistä lasten kanssa touhuiluista. Tuon tutkimuksen vaunulenkkejä ei varmaan oltu tehty vaaramaisemissa, joissa talvella ei hiekkaa teillä näy ja keväisin hiekkatie muuttuu mutavelliksi, johon vaunut uppoaa silleen kivasti. Mutta en valita, maisemat on huikeita ja mäet tuntuu kankuissa.:D

Kertun kanssa palattiin aksakentille helmi-maaliskuun vaihteen kieppeillä, jos nyt oikein muistan. Nyt en edes ottanut mäykyille treenipaikkaa, vaan ajattelin keskittyä ihan vaan Kepan kisakuosiin saamiseen. Viiden kuukauden jälkeen alku oli jotain aivan järkyttävää häsellystä. Muu ryhmä oli tietysti edistynyt sinä aikana, niin oltiin vähän hukassa. Olisihan sitä voinut jotain käydä tekemässä siinä viiden kuukauden aikana, mutta toisaalta kyllä se totaalinen treenitaukokin teki hyvää motivaatiolle. Homma alkoi kunnolla rullaamaan, kun vaihdoimme treeniryhmää huhtikuun alussa. Siirryimme enemmän omantasoiseen ryhmään ja yht´äkkiä vaan palaset alkoivat loksahdella paikoilleen! Radat/treenit sopivat meille ja yhteistyö podengon kanssa alkoi taas kulkea. Pikkuhiljaa olemme kesän mittaan edistyneet ja se kisaaminen tuntuu jopa ihan mahdolliselta tulevaisuudessa. Edelleen välillä podengon pälli meinaa levitä, kun pääsee hallille, mutta heti kun se vaan alkaa keskittyä, niin kyllä se on taitava! Vielä, kun saisi ohjaajan synkronoitua podengon liikkeisiin...

Tämän kesän hittilaji Kertun kanssa on ollut kyllä maastojuoksu. Kävimme pareissa treeneissä kokeilemassa suostuuko podengo juoksemaan kisakoppa päässä, ja kun ei koppa vauhtia hidastanut, niin ilmoitun Kertun ensimmäisiin maastojuoksukisoihin Mikkeliin 14.6. Ajoin kisoja edeltävänä iltana Ristiinaan mökille, että ei tarvitsisi lähteä niin aikaisin ajamaan. Kertun kasvattajamamma Hanna-Leena tuli möksälle kanssa ja lähti kisoihin mukaan jännittämään. Ja olipas muuten jännää, heti aamusta asti.. Ensimmäinen jännityksen paikka oli jo, että ehditäänkö ilmoittautumiseen ajoissa, kun jostain syystä (niin kuin minulla aina) aamun aikataulutus hieman petti. Ehdittiin ilmoittautumiseen ja jäi vielä kaksi minuuttia ylimääräistä aikaa! No mutta eläinlääkärin tarkastuksen jälkeen alkoi alkuerien odottelu. Mukana oli kolme pientä popoa, joten kaksi juoksisi parina ja kolmas yksin. Arvonnassa Kerttu pääsi juuri tuohon parijuoksuun, mitä jännitin suuresti, kun Kerttuhan tulisi juoksemaan ensimmäistä kertaa ikinä toisen koiran kanssa. Kaverista huolimatta malttoi sitten kuitenkin keskittyä juoksemiseen ja alkuerästä pisteitä mukavat 204. Kerttu pääsi parinsa kanssa finaaliin, jota odoteltiin sitten toinen tovi. Finaalijuoksu menikin sitten jo paljon paremmin, josta ropisi pisteitä 227, eli se oli jo sertijuoksua. Ensimmäisten kisojen yhteispisteet 431 jäivät 19 pistettä sertirajasta, mutta ei huono kisauran aloitus ollenkaan!

Toiset maatojuoksukisat juostiin Iisalmessa 4.7. Mukana oli neljä popoa, eli kaksi paria. Lähetyspaikalta ei juuri nähnyt muuta kuin että koira lähti vieheen perään ja tuli maaliin, joten jännitystä riitti, kunnes pisteet tulivat näkyviin tulostaululle. Ja mitkä pisteet! 265! Kerttu pääsi popoista ainoana finaaliin, jonka siis juoksi yksin ja se meni vielä pisteen paremmin, eli yhteispisteet olivat huikeat 531! Sillä irtosi ensimmäinen juoksuserti ja nuo pisteet olivat myös parhaat pisteet kaikista koirista! Kisojen pienin ja suurimmat pisteet.. :)

Kuva Krista Nukari

Kuva Krista Nukari

Kuva Krista Nukari

Iisalmesta alkoikin sitten meidän superviikko, kun viikkoa myöhemmin olimme Laukaan näyttelyssä viimeistä sertiä metsästämässä. Tuomarina Vitor Veiga, joka tykkäsi Kertusta ainakin vuosi sitten suuresti. Hieman (tai vähän enemmänkin) hermostutti, kun kuulin, että kaikki kolme olivat narttuja. Avoimen luokan kilpakumppani olikin sitten valioitunut edellisenä päivänä ja junnuluokan narttu oli poissa, joten tsäänssit olivat sitten jo aika hyvät! Kylläpä meinasi sitten itku päästä, kun kehäsihteeri ilmoitti: eri sa!, mikä siis samantien tiesi valioitumista! Vielä paras narttu kehässä Kerttu sijoittui ensimmäiseksi ja kun uroksia ei ollut ollenkaan, oli Kerttu vielä kaupan päälle rotunsa paras! Kepan kanssa on kyllä nyt hyvä draivi! :)

Superviikon jälkeen hymyilyttää (tai no Kerttuahan hymyilyttää aina..)

Superviikon virallinen pönötyskuva :D

Mäykyt nyt ovat olleet hieman telakalla siinä mielessä, ettei meillä ole vakituista yhteistä harrastusta. Ollaan kyllä järjestetty mäyräkoirille puuhaa Joensuussa Katin kannsa, johon meidän mäyriäiset ovat päässeet myös luonnollisesti osallistumaan. Rallytokon kokeilukerralla minua puraisikin taas se horroksessa ollut tokokärpänen ja hirveästi tekisi mieli Amalian kanssa liikkeet opetella, kun käyty tokokoulutus antoi hyvän pohjan jo rallytokon liikkeille, että vähällä työllä voisi saada koiran valmiiksi ja rallytokossa ei taida olla hyppyjä ja spurtteja, jotka kävisivät Amalian olkapäähän. Kunhan nyt taas viimeismmästä tällistä (tästä lisää myöhemin) toipuu.

Tämä vuosi on ollut myös vähän huomaamattakin mejä-välivuosi. Koska Hilma on vaan niin hakki sen riistan perään, niin en ole enää suurta paloa kokeisiin pääsemiseen tuntenut. Neppiksen kanssa tekisi mieli kokeilla koetuloksen saamista, ja voihan olla, että vielä innostun, mutta nyt vaan en ole iteseäni metsään asti jäljen tekoon saanut. Nyt on vaan pääasiassa mäykkyjen keskitytty lenkkeilyyn ja kuoppien kaivamiseen. :)

Hilma. Se aita on siellä toisella puolella.

Pistä toiset asialle ja tee ite perässä. Pyh.

 

 

 

 

 

 

 

 

 Noh, varmaan puolet jäi kirjoittamatta, mitä ajattelin, ja miljoona kirjoitusvirhettä jäi, mutta onpahan blogi taas päivitetty! :D 

Syksyn kuulumiset

Nonni, niinhän siinä taas sitten kävi, että marraskuussa jo mennään. Hiukka on mennyt vaihteeksi aikaa viime päivityksestä. Viimeisen kuukauden on kaksijalkainen tulokas pitänyt mammaa kiireisenä, mutta tästäpä tämä rytmi alkaa taas palautua. Hieman kuitenkin loppukesän ja syksyn kuulumisia.

Koko vuoden koiramainen kohokohtahan oli Maailmanvoittaja Helsingissä 8. - 10.8.2014. Podengot olivat tulessa lauantaina 9.8. Harmittelin, kun en löytänyt edellisestä Helsingin Maailmanvoittajasta saatua numerolapunpidikettä vuodelta -98, pikkujuttu, mutta olisihan se ollut hienoa laittaa siihen numerolappu. 16 vuotta aiemmin olin kehässä skottiherrani Pietun kanssa. Nyt tuomarina portugalilainen Vasco Pocas Joao. Jännityksellä kehiä odotettiin Kuopion mitäänsanomattoman reissun jälkeen. Junnunartuissa oli kuusi koiraa ja loppujen lopuksi Kerttu oli junnuluokan neljäs ja laatumainintahan oli taas erinomainen. Kyllä nuo portugalilaiset tietää.. ;) Tässäpä vielä Kertu arvosteku: "14 months, Very Feminine. Nice head. Could have better topline. Good front." Hieman me kummastelimme tuota ylälinjaa, mutta kuitenkin olemme hyvin tyytyväisiä tulokseen! Ja hienosti Kertun kamu Buddy samasta alkukodista oli poitsujen WW-juniori ja Buddy ja Lila ROP-pari! Päivä oli kaikenkaikkiaan mukava, kun sai pyöriä samanhenkisessä porukassa ja Kertulla oli kans sikakivaa leikkiä toisten podengojen kanssa, vaikka nyt ei ihan kunnolla rälläämään päästykään. Ainut vaan, että rahojaan ei meinannut saada kojuihin tuhlattua, vaikka oli vaikka minkälaista tilpehööriä maailmalta..-selkeesti on tullut vanhaksi. Päivän vielä kruunasi viisiviikkoisten pikkupodengojen rapsuttelu Kertun alkukodissa. <3

Todistus, että paikalla ollaan oltu! (Ruusuke tosin piti ostaa...)

ROP-pari Lila ja Buddy

Mini-Kepa

Tää oli ihan hiiwee rakkari!

Kerttua aavistuksen ramas illalla...

Loppukesästä, kun helteet alkoivat helpottaa, päästiin kunnolla viehejuoksun makuun! Useampi kerta kerettiin Kertun kanssa käydä juoksemassa ja Kerttu oli heti alusta asti ihan liekeissä! Kylläpä kuulosti mukavalta, kun vieheen vetäjä totesi jo ensimmäisten treenien jälkeen, että kyllä hän sen juoksun perusteella kokeeseen veisi! Nyt ollaankin jo katsottu hieman noita juoksuvermeitä, että jos sitä ensi kesänä pääsisi ihan tositoimiin. Hilmakin oli kerran mukana juoksemassa. Hilman juoksu vain vaihtui lennosta myyräjahtiin pellolla. Noh, pääasia, että koiralla oli kivaa...

Agility loppui meidän kohdalla jo loppukesästä, kun minä en kyennyt enää mahani kanssa kunnolla juoksemaan. Loppukesä ja syksy olikin meillä lähinnä pitkiä metsälenkkejä, muuten koirat ovat saaneet lomailla. Nyt kun alkaa taas tämä arkirytmi hahmottua, niin olemme päässeet taas pitkille lenkeille ja jospa tässä joku päivä eestyisimme ihan aksahallillekin!

Täyttä laukkaa Sorsasalon raviradalla

Hiukka nyt laahaa päivitykset jäljessä, mutta vaati hiukka toipumisaikaa kolmen päivän näyttelyrumban jälkeen. Taas huomasin pyörtäneeni päätökseni "ei useamman päivän näyttelyreissuja kotoa käsin" ja niin taas kerran löysin itseni kolmena iltana ajelemassa kuin Finnair -illaksi kotiin.

Huonoin mahdollinen tuuri sattui kehien kanssa, nimittäin JOKA ainoa päivä käpsyt ja popot olivat erittäin peräkkäin, ellei jopa päällekkäin. JOKA päivä kehät olivat mahdollisimman kaukana toisistaan niin, että JOKA päivä sai vetästä kunnon spurtin mäyriskehästä podengokehään ja toivoa, että kerkeäisi. Onneksi äitini oli apukäsinä, koska niinhän siinä kävi, että perjantaina myöhästyin noin kolme minuuttia ja lauantaina Kerttu oli tulossa jo takaisinpäin, kun juosta tikitin kohti podengokehää. (Tähän välihuomautuksena myöhempiä lukemiskertoja ajatellen, että lämpötila oli siis apauttiarallaa +30 celsiusta.) Sunnuntaina olikin sitten jännät paikat, kun olin yksin liikenteessä, mutta onneksi toisen Dixon-kasvatin emäntä otti Kertun hoiviinsa ja lupasi viedä kehään, jos minua ei näy. Mutta ihmeekseen mäyriskehä rullasi yli odotusten ja popot olivat reippahasti myöhässä, joten kun juoksin suoraan mäyriskehästä popokehään, niin jouduin jopa odottamaan. Himmin arvostelukin jäi matkasta, mutta onneksi tapaamani ystävälliset mäykkyihmiset ottivat sen ja vielä toivat popokehän laidalle asti. Mutta voin sanoa, että kylläpä soijaa pukkas kehien väliä laukatessa!

Tuloksilla ei nyt hirveästi päästy juhlimaan. Kaivoin siis Neppiksenkin naftaliinista pariksi päiväksi, kun ajattelin viedä kehiin vielä kerran ennen veteraaneja.Tuloksena Neppikselle perjantaina eri ja lauantaina eh. Hilmis oli mukana koko kolmen päivän rumban vetäen tasaista eri-linjaa, kahtena päivänä sa:n kera ja viikonlopun paras oli paras narttu 3 -sijoitus. Kertun arvostelut vaihtelivat puolestaan hyvästä erittäin hyvään. Tällä kertaa en jaksa kirjoittaa kahdeksaa arvostelua puhtaaksi tänne.

Ilo oli muuten tänä viikonloppuna huomata, miten ystävällisiä tuomareita näissä kehissä pääosin oli. Lauantaina oli podengokehässä kuitenkin ollut tuomari tai tuomariharjoittelija (jäi minulle vähän epäselväksi, kun en kerennyt paikalle), joka käyttäytyi todella töykeästi yhtä koirakkoa kohtaan. Kyllä, vaikka kuinka koira ei miellyttäisi, voisi sen arvostella asiallisesti nolaamatta osallistujaa, joka kuitenkin on maksanut useamman euron siitä lystistä, että haluaa kuulla arvostelun koirastaan. Onneksi tämä osallistuja oli käynyt antamassa palautetta näyttelyn järjestäjille, joten luulisi hieman hillitsevän arvistelijan kielenkantoja. Mutta pääosin tuomarit olivat erittäin mukavia ja asiallisia, ja kyllä siitä jää itsellekin todella hyvä fiilis, kun tuomari juttelee mukavia ja kertoo ystävällisesti mistä pitää/ei pidä ja ennen kaikkea kohtelee nätisti koiria! No mutta nyt Neppiskin on palautettu taas naftaliiniin ja Hilmiskin saa jäädä hetkeksi telakalle. Katsellaan mitäs tässä keksisi..


No jos ei Kuopiosta tullut menestystä, niin ajattelin sitten tiistaina vetäistä Kepan kanssa kenraaliharjoitukset mätsärissä maailmanvoittajaa varten ja siinä hetken mielijohteesta nappasin Hilmankin mukaan. Tottakai minun tuurilla TAAS koirat olisivat olleet yhtäaikaa kehissä, mutta onneksi noissa mätsäreissä maltetaan odotella. Ainut huono puoli, että kerettiin Hlman kanssa ensin kehään, joten lennosta vaihdoin koiran ja hiukka jäi tuo lento päälle Kerttuun, joka tosiaan oli valmiina lentämään ympäriinsä, kun kehään mentiin. Tuloksena lennokkaasta esiintymisestä sininen nauha ja jatkettiinkin heti sinisten kehään, jossa jo ajoittain maltettiin seisoakin, joten suureksi hämmästyksekseni Kerttu sijoittui sinisten nuorten kakkoseksi! Aika hyvin! Hetkeä aiemmin Hilma oli voittanut punaisten aikuisten ryhmän ja sieltä jatkettiin sitten BIS-kehään, jossa Hilma jaksoi edelleen esiintyä ja tyylikkäästi Hilma veikin lopulta voiton kotiin! WAU! Ja olipa hienoa palkintoa; ruokaa, herkkuja, pokaaleja, takkia ja fyssarilahjakortti, jolla taitaa kylläkin Amalia päästä hoidettavaksi. Taidetaan me keskittyä hetkeksi näihin mätsäreihin! :D

Kuva Tiina Peltonen

Kuva Tiina Peltonen

Kuva Tiina Peltonen